Talo metsän reunassa osa 1/3

Rakastan metsässä kulkemista, varsinkin keväisin kun ilma on jo lämmennyt. Puut humisevat ympärillä rauhoittavasti, tuore ruoho kahisee jalkojen alla ja saalista tulee yleensä hyvin.

Sinä iltana olin väijyksissä syvällä metsässä sijaitsevan lammen rannalla, jonka äärellä eläimet tapaavat käydä juomassa. Lähistöllä liikkui usein peuroja, kerran olin nähnyt siellä jopa karhun. Nyt saaliseläimiä ei kuitenkaan ollut ilmaantunut paikalle. Olin ollut liikkumattomana paikoillani pitkään ja olin jo vähällä nousta pois piilopaikastani, kun lammen toisella puolella oleva pensas kahahti hieman. Jäin siis vielä paikoilleni silmät ja korvat tarkkaavaisina.

Hetken kuluttua pensaan takaa astui esiin hahmo joka oli melkein kuin ihminen, mutta ei aivan kuitenkaan. Alaston kaunis nainen jolla oli suuret kirkkaat silmät ja suipot korvat vilkuili hetken ympärilleen varovaisesti ja astui sitten lammen äärelle. Tunnistin sen tietenkin heti ja tuijotin näkymää voimatta melkein uskoa onneani. Jopa minun kaltaiseni kokeneet eränkävijät näkevät vain äärimmäisen harvoin metsässä haltioita. Itsekin olin kaikkien metsävaellusteni aikana nähnyt, tai epäillyt nähneeni sellaisen vain pari kertaa ja silloinkin ohimenevänä vilahduksena silmänurkassani. Kun käännät katseesi, ne ovat jo poissa. Eipä ihme että suurin osa ihmisistä ei enää edes usko haltioiden olemassaoloon. Ja ymmärrettävää kyllä, haltiat tekevät kaikkensa välttääkseen meitä ihmisiä.

Siinä se nyt kuitenkin oli veden ääreen kumartuneena ja katseli kuvansa heijastusta lammesta. Hitaasti ja äärimmäisen varovasti aloin irrottaa vyöltäni lassoa jonka olin onneksi ottanut mukaan metsälle. Pienikin vääränlainen liikahdus tai ääni voisi karkottaa kullanarvoisen saaliin peruuttamattomasti pois. Aloin pyörittää lassoa ilmassa varovasti, sitten yhä nopeammin liikkein. Koko ajan pelkäsin, että haltiatar aistisi tuon pienen uudenlaisen väreen ilmassa ja katoaisi näkyvistä. Onneksi se oli kuitenkin keskittynyt lampeen, mitä se siellä nyt sitten näkikin, ja metsähaltian normaali tarkkaavaisuus oli hetkeksi herpaantunut.

Tiesin, että minulla olisi vain yksi tilaisuus. Kun lopulta lähetin lasson saalista kohden saatoin enää vain rukoilla mielessäni onnistumista. Lasson silmukka lensi äänettömästi ilmassa pienen lammen ylitse, laskeutui kohteen yläpuolelle… ja osui täsmälleen oikeaan kohtaan. Lasso putosi haltiattaren ympärille, ja minä vedin samalla hetkellä köydestä voimieni takaa. Lasso kiristyi yhtäkkiä haltiattaren vyötäisille ja vangitsi samalla myös hänen kätensä silmukan sisään.

Ryntäsin esiin väijytyspaikastani pidellen lujasti kiinni köydestä, samalla kun juoksin lammen ympäri saalini luokse. Haltiatar yritti ensin vapautua sen yhtäkkiä vanginneesta nyöristä, sitten se otti pari juoksuaskelta kohti metsän turvaa. Vetäisin köyttä voimakkaasti ja haltia kaatui maahan vatsalleen. Sitten olinkin jo sen luona. Asetuin hajareisin haltian yläpuolelle ja kiskaisin sen kädet esiin. Sidoin haltian kädet sen selän taakse, ja kiedoin varmuuden vuoksi vielä köyttä myös haltian vyötäisille sekä kaulan ympärille. Haltia rimpuili hetken aikaa vimmatusti mutta tajusi sitten vastarinnan toivottomuuden ja alistui kohtaloonsa. Olin saanut elämäni parhaan saaliin.

Oli jo pimeää kun saavuimme talolleni. Haltia käveli vangittuna edelläni ja minä aivan sen perässä köysistä kiinni pitäen. Olin kiitollinen pimeydestä, sillä en todellakaan halunnut kenenkään näkevän saalistani. Taloni sijaitsee toki aivan metsän reunassa ja lähimpään naapuriin on matkaa, mutta silti odotin ja tarkkailin hetken aikaa metsän siimeksessä ennen kuin kuljetin haltiattaren kotiini.

Ohjasin haltian suoraan kellariin, pakotin sen nostamaan kätensä ylös ja kahlitsin kiinni vankkaan kattoparruun. Sitten otin seinältä piiskan, joka oli siellä kerällään kuin tätä tilaisuutta odottaen. – Tiedän että osaat varmasti jonkin verran ihmisten kieltä ja ymmärrät puheeni. Haluan että vannot minulle nyt valan, jossa lupaat palvella minua herranasi ja totella jokaista käskyäni niin kauan kunnes minä toisin päätän.

Haltiatar ei vastannut mitään. Lähetin piiskan matkaan, ja se iskeytyi voimalla metsän neidon paljaaseen selkään. Haltiatar kirkaisi ääneen mutta ei vieläkään suostunut valaan. Kaluni alkoi silti seistä nautinnosta, kun iskin ruoskalla vielä kolme kertaa lujasti sen selkää vasten. Haltiattaren kivunhuudot olivat jokaisen iskun jälkeen yhä voimakkaampia, kunnes sen huulilta kuului hiljaa: – Vannon.