Tapoja kohdata

Tänään Pasilan poliisiaseman odotussalissa oli ruuhkaa. Kansaa virtasi sisään mutta ei juurikaan ulos. Olin itse istunut lattialla jo vartin, kun en enää jaksanut pohdiskella sitä onko Saagim nyt sitten mitä vai sitä. Vilkaisin sammakkoperspektiivistä ympäri salin.

Muutaman askeleen päässä minusta oli sääripari. Sääripari päättyyi yksinkertaiseen hameeseen ja yhtä simppeliin neuleeseen, joka taas oli peittynyt pitkiin ruskeisiin hiuksiin. Katsellessani latvoja, huomasin ne kiharretuiksi. Minusta se oli jotenkin outoa. Nainen oli hyvin sirorakenteinen, kevyt, kasvojen siluetti kaunis ja pieni, herkkä. Hänellä oli vuoro lähellä, sillä hän katseli yhä tiiviimmin valotaulujen numeroita ja odotti omansa kilahtavan.

Sitten minulla kilahti.

Hän oli varmaan kuudenkymmenen. Tuntematon nainen käveli tiskille ja esitti henkilöllisyystodistuksensa ja sanoi asiansa. Asia oli sama kuin minulla: passi.

Kun nainen oli saanut passinsa, hän kyykistyi vain muutaman metrin päähän minusta ja alkoi tutkia käsilaukkuaan, jonka uumeniin hän oli saattamassa painotuoretta asiakirjaansa. Silloin minä viskasin ilmaan kysymyksen.

- Kuinka kauan jouduitte odottamaan?

Nainen katsahti minuun hölmistyneenä ja olin lukevinani tyypillisen helsinkiläisen tavan reagoida hänen kasvoiltaan.

- Noin tunnin.

- Ei muuten, mutta tässä alkaa takapuoli jäätyä, sanoin.

Nainen puhkesi hymyyn ja nousi seisomaan, osoitti minulle vapaata tuolia salissa.

- En minä pääse enää edes ylös. Olen aivan puutunut.

- Sinun vuorohan on kymmenen asiakkaan jälkeen. Siihen menee noin 45 min, hän sanoi ja nauroi. Hän oli hämmästyttävän hyväntuulinen ja kaunis.

Jutustelimme siinä niitä ja näitä, hän seisaaltaan ja minä istualtaan.

Näin kohdataan jotain kaunista ja ikuista, miellyttävää.