Olen ollut naimisissa kahdeksan vuotta. Menin nuorena naimisiin, tulin raskaaksi vuosi häitten jälkeen. Lapsi on rakas ja lapsen tarpeet ja onni menee kaiken edelle. Hyviä hetkiä on koettu miehen kanssa ja paljon rakennettu ja saatu aikaiseksi elämässä. En haluaisi hajottaa tätä kaikkea.
Mutta mieheni kolmenkympin kriisissä elämä kääntyi päälaelleen. Hän ei enää tämän jälkeen ole pystynyt puhumaan mistään, ja odottaa puhumattomuutta myös muilta. Pelkästään hauskoista asioista saa puhua. Mistään omista tunteistani en ole saanut puhua enää pitkään aikaan. Kriisissä hän purki pahan olonsa - ei puhumiseen - vaan väkivaltaan. Sain olla tällöin monet kerrat mustelmilla ja itkeä yöt ja mennä töihin aamulla silmät turvoksissa. Tottakai...onhan vikaa myös minussa.
Väkivaltaisuus on loppunut, mutta tunteista puhumattomuus on jäänyt jäljelle. Samoin väkivalta teki syvät haavat sisälle, joita ei pysty koskaan unohtamaan, eikä kunnioittamaan samalla tavoin enää miestä. Mustelmathan paranevat...mutta ei sydän. Samoin teen suurimman osan kotitöistä, koskaan kiitosta saamatta. Kiitokseni mieheltäni on se, että tee vähemmän töitä, että jaksat hoitaa kodin.
En ole vilkaissutkaan muita miehiä koko avioliiton aikana, vaikka ottajia olisi ollut. Nyt muutama kuukausi sitten löysin miehen, joka tuntuu tasa-arvoiselta ja hänellä on ne ominaisuudet, joita haluan miehessä olevan. Olemme tapailleet usein, ja hänkin on eroamassa vaimostaan, mutta hänellä ei ole lapsia.
Päätös on vaikea, yritänkö vielä jatkaa vai astunko uuteen tasa-arvoiseen suhteeseen. Olen kaikkien tuttavien mielestä se pettäjä, joka hylkää hyvän miehen ja lähtee rakastajansa perään, jos lähden. Pystynkö kestämään ympäristön paineet tällöin? Kuinka paljon aiheutan surua ja kärsimystä rakkaalle lapselleni, kun ajattelen vain itseäni ja lähden?
Mutta mieheni kolmenkympin kriisissä elämä kääntyi päälaelleen. Hän ei enää tämän jälkeen ole pystynyt puhumaan mistään, ja odottaa puhumattomuutta myös muilta. Pelkästään hauskoista asioista saa puhua. Mistään omista tunteistani en ole saanut puhua enää pitkään aikaan. Kriisissä hän purki pahan olonsa - ei puhumiseen - vaan väkivaltaan. Sain olla tällöin monet kerrat mustelmilla ja itkeä yöt ja mennä töihin aamulla silmät turvoksissa. Tottakai...onhan vikaa myös minussa.
Väkivaltaisuus on loppunut, mutta tunteista puhumattomuus on jäänyt jäljelle. Samoin väkivalta teki syvät haavat sisälle, joita ei pysty koskaan unohtamaan, eikä kunnioittamaan samalla tavoin enää miestä. Mustelmathan paranevat...mutta ei sydän. Samoin teen suurimman osan kotitöistä, koskaan kiitosta saamatta. Kiitokseni mieheltäni on se, että tee vähemmän töitä, että jaksat hoitaa kodin.
En ole vilkaissutkaan muita miehiä koko avioliiton aikana, vaikka ottajia olisi ollut. Nyt muutama kuukausi sitten löysin miehen, joka tuntuu tasa-arvoiselta ja hänellä on ne ominaisuudet, joita haluan miehessä olevan. Olemme tapailleet usein, ja hänkin on eroamassa vaimostaan, mutta hänellä ei ole lapsia.
Päätös on vaikea, yritänkö vielä jatkaa vai astunko uuteen tasa-arvoiseen suhteeseen. Olen kaikkien tuttavien mielestä se pettäjä, joka hylkää hyvän miehen ja lähtee rakastajansa perään, jos lähden. Pystynkö kestämään ympäristön paineet tällöin? Kuinka paljon aiheutan surua ja kärsimystä rakkaalle lapselleni, kun ajattelen vain itseäni ja lähden?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jos koet, että saavuttaaksesi hyvän olon sinun on lähdettävä, tee se. Mutta älä lähde toisen miehen perään. Uskoisin kyllä, ettei kukaan voi elää tuollaisessa avioliitossa. Olet vielä nuori ja sinulla on elämä edessä.
Lapsellesi olet hyvä äiti, kunhan itse olet tasapainoinen. Lapsi tarvitsee äidin, joka ei kärsi kotona.
olisi pitänyt lähteä jo kauan sitten.
Lapsen etu ei vaadi sinua elämään tuollaisessa suhteessa.
ehkä hän ei ole se tai kenties "lopullinen" miehesi mutta suuntaa antava oikeaan suhteeseen, joten et ole hylkääjä tai pettäjä todellakaan sukulaistenkaan mielestä jos he tietäisivät elämänne oikean laidan...ja mitä lapseen tulee voin sanoa omasta kokemuksesta että tietysti alussa olivat pahoillaan ja yrittivät et mentäisi takaisin yhteen mutta nyt eivät ajattele enää niin vaan että äiti ottaisi uuden miehen itselleen johon en kullä itse viellä ole sinänsä valmis...vaikka tyrkyllä kyl olisisi:) Joten sanon että kohti uutta elämää rohkeasti siellä aurinko ja lämpö paistaa..
Oikee vastaus on jätä molemmat miehet. Jos hyppäät suhteesta toiseen sut tuomitsee muutki ku lähipiiri. Lisäks lapset tuomitsee sellasesta. Muutat yksin lastenkans ja unohat hetkeks ne miehet. Olethan ymmärtänyt sen että tällä hetkellä petät miestäsi. Pettäminen on pahinta mitä toiselle voi tehä
... väkivalta on !
kumpi syy, kumpi seuraus tassä tapauksessa?
.. on vanhempien välinen suhde.
Ja lapsi oppii vanhempien liitosta tavan, jolla parisuhdetta eletään. Jos todella rakastaa lapsiaan, ei kukaan lienee halua heille samoja vaikeuksia aikuisena, mitä omassa liitossaan on olut.
Toisen miehen - joka siis myös eroamassa - perään ei kannata lähteä tai erota; voi olla, että suhteenne on vain illuusuio, jonka sisäinen tarve kokea jotain kaunista on luonut. Ja on hyvä muistaa se, että terveellä tavalla ajan kanssa olisi eron jälkeen opittava tuntemaan itsensä. Ero, jos mikä, on ihmistä kasvattava kokemus, myös lapsille. Se antaa erilaisen katsontatavan menneille, nykyisyydelle ja tulevalle.