Tapasin syksyllä unelmieni miehen. Lähtökohdat eivät olleet hyvät; hän lähti ulkomaille työkomennukselle pari kk tapaamisemme jälkeen, ja viipyi siellä puoli vuotta. Pari kk ennen hänen lähtöään olivat ihanat ja olin todella ihastunut, mutta tiesin miehen lähtevän, ja en oikein jaksanut uskoa, että suhteemme jatkuu kun hän tulee takaisin. Toisin kuitenkin kävi; suhteemme on jatkunut siitä mihin se talvella jäi ja molemmilla oli kova ikävä. Miehellä ei ollut ollut muita naisia reissunsa aikana (Juu, tätähän en voi tietenkään varmaksi tietää, mutta hän ei ole lainkaan pleijeri-tyyppiä ja jotenkin luotan intuitiooni tässä asiassa.) Itse taas en uskonut suhteemme jatkumiseen, joten tapailin kyllä muita talven aikana, kukaan ei kuitenkaan tuntunut samalta kuin hän.
Nyt minun pitäisi olla onneni kukkuloilla; hän on tullut takaisin ja haluaa edelleen tavata. En kuitenkaan ole. Pelkään jatkuvasti tulevani hylätyksi. Pelkään, että miehelle paljastuu "todellisuus" ja etten olekaan sitä mitä hän luuli. Minulla on ollut alusta asti hirveä tarve tehdä häneen vaikutus ja näyttää vain hyvät puoleni ja vaikuttaa unelmien naiselta. Pelkään, että jos paljastan heikkouteni, hän ei tykkääkään minusta. Lisäksi hän ei pidä niin usein yhteyttä kun toivoisin. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta odotan yleensä että mies soittaa/viestittelee ensin. En halua vaikuttaa roikkujalta.
Suhde aiheuttaa kuitenkin hirveää ahdistusta silloin, kun mies ei soita pariin päivään. Jos hän viettää luonani viikonlopun, olen viikonloppuna aivan onneni kukkuloilla ja unohdan pelkoni siitä, ettei hän tykkää minusta. Sitten mies lähtee kotiinsa (asuu toistaiseksi eri kaupungissa, muuttaa pian lähemmäksi). Maanantai menee vielä viikonlopun jälkimainingeissa, mutta tiistaina alkaa hirveä ahdistus. Olen varma, että miestä ei kiinnosta ja hän ei enää soita ja minut hylätään. Muutun hysteeriseksi, ja kelaan mielessäni kauhukuvia siitä, mitä voisi tapahtua. Pelkään, että murrun, jos hän ei haluakaan alkaa seurustella kanssani. En pysty nauttimaan elämästäni lainkaan, koska ajatukseni pyöritvät vaan siinä, näenkö häntä enää. Ja pelkään ennenkaikkea kuollakseni, että hän aistii epätoivoisuuteni. Siksi en itse yleensä ota yhteyttä, vaikka ikävä on kova. Pelkään saavani pakit. Yleensä käy niin, että muutaman päivän päästä hän ottaa yhteyttä (minun mielestäni aivan liian pitkän ajan päästä) ja rauhoitun jonkin verran. Hän esim kysyy, käykö että hän tulee parin päivän päästä käymään. Vaikka sovimme päivän, pelkään silti edelleen ettei hän tulekaan. Pelkään, että hän peruu viime hetkellä ja ilmoittaa ettei pääsekään ja etten näe häntä enää ikinä. Mies on kyllä sanonut tykkäävänsä minusta "pelottavan paljon". Hän puhuu joskus esim ensi syksystä siihen sävyyn, että uskon hänen olettavan meidän edelleen olevan tekemisissä silloin. Mutta sanonut myös, että haluaa edetä rauhassa, koska viime suhde oli niin satuttava (nainen oli narsisti). Ja tosiaan, jos hän todella olisi rakastunut, niin kai hänkin ikävöisi ja soittaisi useammin?
En ymmärrä, mikä minua vaivaa. Miksi ajan itseni hulluuden partaalle odottaessani hänen yhteydenottoaan? Miksi pelkään YLI KAIKEN, että hän jättää minut? Miten ihmeessä pääsen tällaisista ajatuksista eroon!? Järjellä tiedän, että olen vielä nuori, ja kysyntääkin riittää. Ei pitäisi olla elämästä ja kuolemasta kysymys. Ja silti en osaa nauttia tästä "alkuhuumasta", kun sen hetken kun mies on fyysisesti vieressäni. Heti, kun hän on poissa silmistäni, pelkään menettäväni hänet ja itken ahdistuneena kotona. Olisiko kenelläkään mitään vinkkiä, miten voisin vapauttaa itseni tästä tuskaisesta ahdistuneisuuden tunteesta? Välillä ahdistaa niin paljon, että pelkään tukehtuvani siihen tunteeseen. Olenko hullu?
Uusi suhde: Pelkään jätetyksi tulemista enkä osaa rentoutua!!
8
911
Vastaukset
- tiedän tunteen
Ymmärrän kyllä tasan tarkkaan tunteesi, koska olen vielä osittain samanlainen. Sinulla on huono itsetunto eli et usko että kukaan rakastaa sinua juuri sellaisena kun olet. Etkä varmaan itsekään rakasta itseäsi juuri tuollaisena?
On osa hyvää parisuhdetta että toinen hyväksyy "huonotkin" puolet toisessa. Ja heikkoudet. Silloin tietää että rakastaa ihmistä. Eikä tuo sääntö päde vain muihin vaan myös itseensä. Jos hyväksyy omat heikkoudet hyväksyy ne myös muilla.
Jos yrität jatkuvasti pitää jotain täydellistä kuvaa itsestäsi yllä niin se kuluttaa sinut loppuun. Onko sinulla lapsuudessa tai nuoruudesa ollut esim. tunne kylmyyttä vanhemmilta. Minulla ainakin on ollut. Sinulla, niinkuin minulla on vaikeus luottaa ihmisiin. Luottaa siihen että he voisivat rakastaa ilman ehtoja - juuri sellaisena kun olet. Side minulla minun vanhempiini oli ehdollinen - minun piti tehdä niin kuin he halusivat saadakseni jotain rakkauden tapaista.
Minusta olisi hyvä jos voisit keskustella näistä asioista kumppanisi kanssa. Jos hän rakastaa sinua hän kuuntelee sinua. Jos taas ei .niin hän ei ehkä ole sopiva kumppani. Koska mikä se sellainen on, joka ei halua tukea vaikeissa tilanteissa rakastamaansa ihmistä.
No tässä oli aika paljon sähläilyä, mutta toivottavasti sait jotain pohdiskeltavaa :) - ,,,,,,,,,,..........
Kerroit jo vastauksen: "Tapailin muita miehiä talven aikana, kukaan ei tuntunut samalta kuin hän." Etsit ja tulet aina etsimään jotain parempaa.AINA.
Vähän aikaa olet ihastunut ennenkuin arki koittaa... - punapää88
suhteella on huonot onnistumismahdollisuudet, jos et kykene olemaan oma itsesi miehen seurassa ja, jos et kykene nauttimaan elämästä ilman miestä.
sinuna käyttäisin aikani ja energiani harrastusten ja ystävien parissa, jottet ehdi tai jaksa ajatella miestä 24/7. teilläkin riittää enemmän puhuttavaa, kun sinä olet aktiivinen ja iloinen. - Christel_
Kiitos vastauksista!
tiedän tunteen: Muistan itse lapsuuteni suht onnellisena, ja varsinkin äidin kanssa välit on vaan tulleet sitä läheisemmiksi, mitä enemmän on tullut ikää. Mutta joo, on tuossa varmasti jotain perää, lapsuudesta kai tunneasiat kumpuaa... Että vaikka periaatteessa välit vanhempiin hyvät, niin pinnan alla voi olla kaikenlaista. Olen esimerkiksi aina tuntenut, että isään pitää tehdä vaikutus ja yrittänyt olla unelmatytär, jotta hän arvostaisi ja rakastaisi. Isän arvostus on ollut jo lapsena kaikki kaikessa. Ja huono itsetunto minulla kai sitten syvällä sisimmässäni on, vaikka päällisin puolin luulen välillä kehittyneeni siinä asiassa. Voi kun vaan tietäisi, miten siitä huonosta itsetunnosta sitten lopullisesti pääsisi eroon! Olen kyllä koittanut muistuttaa itseäni vahvuuksistani.
SInä joka sanoit, että etsin parempaa aina: ei missään nimessä pidä paikkaansa! Hän on täydellinen enkä voisi parempaa toivoa! Sillon talvella kun tapailin muitakin, johtui ainoastaan siitä, että hän ei pitänyt paljoakaan yhteyttä ja oletin, että juttumme ei ehkä jatku keväällä. Ei olisi tarvetta etsiä IKINÄ ketään muuta, jos hänet saisin omakseni- Christel_
punapää88: Tiedän hyvin, että suhde ei ole kovin vakaalla pohjalla jossei uskalla olla oma itsensä. Sehän tässä harmittaakin, että niin kovasti pyrin piilottelemaan heikkouksiani ja pelkään niiden esiintuloa. Toisaalta oloni on rento hänen seurassaan ja pystyn siis käytökseltäni olemaan oma itseni. En ikäänkuin esitä, mutta pidän piilossa heikkouteni. Vaikea selittää.:D Ja olen kyllä huomannut, että kavereiden seura auttaa ahdinkoon parhaiten. Pelkään vaan, että kaveritkin kyllästyy kun kuitenkin puhun tästä miehestä ja häneen liittyvistä peloistani jatkuvasti. En halua, että kaverini ärsyyntyvät ruikutukseeni (siksi ruikutan täällä).:D
Hmm, ehkä pitäisi mennä jonnekin psykologille tms juttelemaan. Enhän voi ikinä saada onnellista parisuhdetta, jos jatkuvasti pelkään ja ahdistun kun ihastun... Voivoi kun osaisi vaan olla murehtimatta!
- samasta kärsivä
mielenkiintoinen aloitus. Itse samasta ongelmasta etenkin nuorempana olen ollut kärsivänä sillä erotuksella, että aina kun olen vasta ollut ihastunut johonkin ihmiseen, olen alkanut käyttäytyä täysin omituisesti juuri siksi, että jo ihastumisvaiheessa saatan saada uskoa täysin siihen, että juuri tuo ihminen jotenkin ei pidä minusta tai pelkään sitä yli kaiken. Käyttäydyn asteikolla kuuma-kylmä vähän miten sattuu enkä itsekään hallitse käyttäytymistäni, välillä vetäydyn, välillä roikkuisin iholla kiinni yhtä aikaa olen kylmänä pelosta ja innoissani. Hirveitä tunteita, mutta tunnistan tuon aivan saman, että rentoutua en ole osannut hetkeksikään. Ja pahinta on, että olen saanut tästä ehkä arvostelua, sen näkevät muutkin ja en osaa olla mitenkään enää sen jälkeen, paineet ovat hirveät. Olen kuin karvat ja tuntosarvet pystyssä joka ikinen nanosekunti, etten vain tee, sano, näytä tai ole mitään väärää ja se tekee käytöksestä niin omituista, että se on väkisinkin väärää jo itsenikin silmissä, saati sitten toisen, olen kireä, yliyritän, olen yrittämättä, kuulostan kuin joltain valmiiksi muokatuilta näyttelyrepliikeiltä, olen kankea ja jäykkä ja aivan tönkkö. Ja normaalisti olen sujuva ja ihmissuhdetaitoinen, enkä mikään tuppisuu. Ja siitä angstailustahan ei mitään hyvää seuraa. Kun saan pienenkin vihjeen, että toinen ei minusta pidä, muutun kärsiväksi torjuvaksi jäävuoreksi, jonka sulaminen kestää ikuisuuden, jotta pääsen loukattujen tunteiden yli. Kaikista harmillisinta on ollut, että olen mokannut joitakin ihmissuhteita pelkistä väärinkäsityksistä, joista muutun kuin suolapatsaaksi, kun olen luullut tai kuullut toisen inhoavan tai arvostelevan minua tai mitä ikinä.
Jollain tapaa olen tajunnut ongelman olevan jossain lapsuuden aikaisessa mallissa, sieltä sen on pakko tulla, kun ei ole muitakaan vaihtoehtoja, mutta tarkemmin en osaa analysoida. Olen treenannut jonkun vuoden pelkkiä rentoutumisharjoituksia, tiedostamisharjoituksia, kovalla työllä olen ehkä osittain pystyn hallitsemaan itseäni, mutta yhä edelleen tulee tilanteita, jos on mitään ihastumisen tunteita, missä tuntuu, että punainen lanka karkaa täysin ja alan esittää elämääni, en näyttele enkä feikkaa, mutta se on niin tekemistä ja suorittamista, että itsekään en ymmärrä, miten siitä pääsisi.
Välillä väsyn tunteisiini, koitan vältellä tilanteita, missä olen aivan pallo hukassa. Kun en osaa olla, en halua olla sitten mitenkään.
Nykyään välttelen kaikenlaisia ihastumisen ja tykkäämisen tunteita tai tilanteita, etteivät ne laukaise tuollaista hullua ketjua kerta toisensa jälkeen. En jaksa sitä epäonnistumisen tunnetta. Enkä tiedä mikä auttaa. Ikä ehkä hieman, rentoutumisharjoitukset hieman, mutta tuo malli on jotenkin niin syvääniskostunut, että niin paljon ei ole vielä kukaan mua rakastanut tai hyväksynyt, että se olis edes lievittynyt. En minä vain osaa tätä hommaa, osaako kukaan sanoa mitään..? - simasuuneiti
Minustakin tuntuisi yksinkertaisimmalta vaihtoehdolta keskittyä vapaa-aikana harrastuksiin, ystäviin, töihin yms, kuten joku muukin tuolla ehdotti. Voithan toki hakeutua myös psykoterapiaan mutta se on pitkä ja kivinen tie. Jos haluat päästä Kelan kustantamaan terapiaan niin se alkaa puolen vuoden arviointijaksolla, sen jälkeen vasta tulee päätös kustannetaanko se sinulle. Omalla rahalla voit toki mennä psykoterapiaan koska tahansa, mutta tarvitaan useita käyntejä ennen kuin siitä on mitään hyötyä.
Eli älä istu kotona miettimässä ja odottamassa vaan harrasta, tapaa ystäviä, matkustele, tee ja koe asioita. - Christel_
Kiitos taas vastanneille!
samasta kärsivä: Tunnistan tekstistäsi kyllä itseäni, mutta en tiedä kärsitäänkö ihan samasta. Mun ongelma ei niinkään ole siinä, miten käyttäydyn ihastukseni seurassa. Mainitsin, että piilottelen heikkouksiani, mutta en varsinaisesti mene kyllä lukkoon hänen seurassaan tai oikeastaan edes esitä; varon vain visusti paljastamasta mitään ikävää itsestäni. Kuuraan esim kämppääni hulluna ennen kun hän tulee kylään, ja pelkään, että hän näkee tahran jossain ja häntä alkaa ällöttää. Kyttään hysteerisenä peilin kanssa, ettei vaan mihinkään ole jäänyt ajamatonta ihokarvaa, ettei hän vaan huomaa ja pidä minua ällöttävänä. Tällaisia ihme neurooseja. Joskus kyllä seilaan tuolla kuuma-kylmä -asteikolla.. Hermostun esim, kun mies ei ota yhteyttä ja päätän että nyt riitti. Ajattelen, että haistakoon paska ja antaa olla sitten. Päätän etten enää edes vastaa mikäli soittaa lopulta. No, sitten mies laittaa kivan viestin ja olen taas onneni kukkuloilla. Tämä tapaus siis vaan esimerkkinä.
Olen kyllä yrittänyt pitää itseni kiireisenä ja nähnyt paljon ystäviäni. Tosiaan, jos joku asia tähän ahdinkoa on lievittänyt, niin ihanien ystävien juttuseura. Mulle ei vaan tosiaan taida sopia kaukosuhde. Nytkin, kun mies on tullut takaisin Suomeen, niin tuntuu kamalalta kun nähdään niin harvoin kun asutaan eri kaupungeissa. Onneksi muuttaa syksyllä samaan kaupunkiin - sitten joko nähdään useammin, tai jos juttu ei toimi niin sitten se loppuu.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Stefu LOISTAVAA!
Ilmeisesti joku vedonlyönti tms, selvinpäin-elämästä👍👍👍 ilmankos ei ole Sofiaa näkynyt. Miten tän parin nyt käy, kun viimi ei maksettuna enää virta1341987Msisa on eronnut
Mies ei kestänyt jatkuvia syrjähyppyjä eikä totuutta Turun yöstä.291021- 69872
Venäläisiä keksintöjä?
Kun tässä nyt yritän miettiä venäläisiä keksintöjä, niin ei äkkiseltään tule oikein yhtään mieleen. Onko niitä edes?261757Tiedän että on aika luovuttaa
En vaan osaa. Liian kauan toivonut jotain, mikä ei koskaan tule toteutumaan. Olo ei ole mitenkään hyvä, mutta itken vähemmän kuin silloin kun sinuun r65749- 12721
Katumuksesta
Pitkäperjantaina eräässä seurueessa puhuttiin katumisesta ja mitä itse kukin katuu. Yleisintä tuntui olevan pahasti sanominen jollekin läheiselle ja t132685- 83680
- 26666
Sisällissota kiihtyy Ruotsissa
KaupunkiTaistelut koraanin puolesta kiihtyneet Linköpingissä ja Malmössä. Ruotsin poliisi joutunut vetäytymään suojiin. Päätän raporttini Ruotsista.208663