Mulla on ihan kauhee ja ahdistunut olo ja pelkään, että mun elämä on luisumassa täysin raiteiltaan.
Erosin puolitoista vuotta sitten exästäni ja tapasin jo parin viikon päästä nykyiseni. Ollaan edetty tosi hitaasti tässä suhteessa, lähinnä mun takiani. Mulla on kouluunmenevä lapsi ja kumppanini on lapseton. Työstän edelleen entisen perheeni hajoamista vaikka mitään tunteita sinne suuntaan ei enää olekaan.
Sain tiettää jokin aika sitten olevani raskaana. Itse olin ajatellut että lapseni ovat tässä ja olin valmistanut nykyistä kumppanianikin siihen ettei minun kanssani todennäköisesti hän tule omaa lasta saamaankaan. Mulla on ikääkin jo 35 vuotta enkä oikein pysty kuvittelemaan enää innostusta vauvaelämään vaikka olen kovin yrittänyt.
Kumppanini oli iloinen raskausuutisesta ja hänelle oli itsestäänselvyys se että lapsi pidetään. Kävin kauhean myllyn läpi tunteideni kanssa ja lopulta päätettiin yhdessä että kuitenkin pidetään lapsi, onhan se kuitenkin rakkausvauva. Koin kuitenkin mielestäni aika lailla painetta/painostusta päätöksenteossani.
Nyt yritän sopeutua ja meillä menee tosi hyvin. Pelkään kuitenkin kauheasti tulevaa ja kaikkea vauvaan liittyvää ja sen mukanaan tuomaa elämänmuutosta. Salaan pitkälti ajatuksiani, mm sen etten pysty tuntemaan aitoa iloa tai odotusta raskauden ja tulevan suhteen, lähinnä vain pelkoa ja ahdistusta. Musta tuntuu, että teen tämän vain rakkaudesta mieheeni ja sen vuoksi ettei hänen tarvitsisi jäädä lapsettomaksi.
Onko kellään antaa jotain työkaluja/avuja tällaisen solmun avaamiseksi. Olen kiitollinen kaikista mielipiteistä.
Erosin puolitoista vuotta sitten exästäni ja tapasin jo parin viikon päästä nykyiseni. Ollaan edetty tosi hitaasti tässä suhteessa, lähinnä mun takiani. Mulla on kouluunmenevä lapsi ja kumppanini on lapseton. Työstän edelleen entisen perheeni hajoamista vaikka mitään tunteita sinne suuntaan ei enää olekaan.
Sain tiettää jokin aika sitten olevani raskaana. Itse olin ajatellut että lapseni ovat tässä ja olin valmistanut nykyistä kumppanianikin siihen ettei minun kanssani todennäköisesti hän tule omaa lasta saamaankaan. Mulla on ikääkin jo 35 vuotta enkä oikein pysty kuvittelemaan enää innostusta vauvaelämään vaikka olen kovin yrittänyt.
Kumppanini oli iloinen raskausuutisesta ja hänelle oli itsestäänselvyys se että lapsi pidetään. Kävin kauhean myllyn läpi tunteideni kanssa ja lopulta päätettiin yhdessä että kuitenkin pidetään lapsi, onhan se kuitenkin rakkausvauva. Koin kuitenkin mielestäni aika lailla painetta/painostusta päätöksenteossani.
Nyt yritän sopeutua ja meillä menee tosi hyvin. Pelkään kuitenkin kauheasti tulevaa ja kaikkea vauvaan liittyvää ja sen mukanaan tuomaa elämänmuutosta. Salaan pitkälti ajatuksiani, mm sen etten pysty tuntemaan aitoa iloa tai odotusta raskauden ja tulevan suhteen, lähinnä vain pelkoa ja ahdistusta. Musta tuntuu, että teen tämän vain rakkaudesta mieheeni ja sen vuoksi ettei hänen tarvitsisi jäädä lapsettomaksi.
Onko kellään antaa jotain työkaluja/avuja tällaisen solmun avaamiseksi. Olen kiitollinen kaikista mielipiteistä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.