Olen mielenkiinnolla lukenut keskustelussa julkaistuja viesteja. Lahes kaikki tuntuvat ihanan positiivisilta. Hienoa! Onnea teille!
Omalla kohdallani kaukosuhde on kestanyt jo kolme vuotta, ja alan olla suurinpiirtein hermoromahduksen partaalla. Tutustuimme opiskellessamme yhdessa, ja sen jalkeen Eurooppaa on reissattu ristiin rastiin. Olen asunut useassa maassa, ja aina olemme onnistuneet nakemaan melko usein - pahimmillaan kerran kuussa, parhaimmillaan kerran viikossa.
Viime aikoina vaan on alkanut tuntua, etta homma menee yli sietokyvyn. Jotenkin tulevaisuuden suunnitteleminen on niin vaikeaa, kun sijaintipaikka riippuu tyonantajasta molempien kohdalla. Itse voisin tinkiakin urahaaveista, jos vain kaveri osaisi sanoa minulle haluavansa minut luokseen. Yhteiset unelmat saattaisivat kantaa eteenpain, mutta keskustelu niista on kovin vaikeaa.
Voin ihan suoraan sanoa olevani kateellinen ystavilleni, jotka menevat vuoronperaan naimisiin ja saavat lapsia. Mina olen tallainen irtolainen.
Eiko KUKAAN teista ole samantyyppisessa tilanteessa? Siis meneeko tosiaan kaikilla noin hyvin? En tosin ole lukenut kaikkia vastauksia, joissa varmaan tulee vahan maallisempaakin palautetta.
Mukavaa kesaa kaikille!
Omalla kohdallani kaukosuhde on kestanyt jo kolme vuotta, ja alan olla suurinpiirtein hermoromahduksen partaalla. Tutustuimme opiskellessamme yhdessa, ja sen jalkeen Eurooppaa on reissattu ristiin rastiin. Olen asunut useassa maassa, ja aina olemme onnistuneet nakemaan melko usein - pahimmillaan kerran kuussa, parhaimmillaan kerran viikossa.
Viime aikoina vaan on alkanut tuntua, etta homma menee yli sietokyvyn. Jotenkin tulevaisuuden suunnitteleminen on niin vaikeaa, kun sijaintipaikka riippuu tyonantajasta molempien kohdalla. Itse voisin tinkiakin urahaaveista, jos vain kaveri osaisi sanoa minulle haluavansa minut luokseen. Yhteiset unelmat saattaisivat kantaa eteenpain, mutta keskustelu niista on kovin vaikeaa.
Voin ihan suoraan sanoa olevani kateellinen ystavilleni, jotka menevat vuoronperaan naimisiin ja saavat lapsia. Mina olen tallainen irtolainen.
Eiko KUKAAN teista ole samantyyppisessa tilanteessa? Siis meneeko tosiaan kaikilla noin hyvin? En tosin ole lukenut kaikkia vastauksia, joissa varmaan tulee vahan maallisempaakin palautetta.
Mukavaa kesaa kaikille!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä olin poikaystäväni kanssa kaukosuhteessa n.6v Ensin asuttiin samassa maassa, mutta eri kaupungeissa...sitten muutettiin vielä kauemmas toisistamme, minä etelä-eurooppaan, mieheni ruotsiin. Ajattelimme, ettei sillä ole väliä onko välimatka satoja vai tuhansia kilometrejä, mutta jo tietoisuus siitä että on niiiiin kaukana, teki meistä onnettomia. Pikkuhiljaa mieltä alkoi kalvaa mustasukkaisuus ja niin vahva usko toiseen alkoi horjua. Minä mietin ruotsalaisia vaaleaverikköjä, jotka piirittäisivät miestäni ja hän etelänmaalaisia casanovia... Lopulta tuntui vain helpottavalta päästää irti toisesta, oma olo jotenkin keveni vaikka tilalle tulikin paljon huonoja fiiliksiä.
eli teillä kyse ei ollut oikeasta rakkaudesta.
Ensinnäkin jos olisi ollut kukaan ei elä 6v.kaukosuhteessa asialle olisi jo tehty jotain, sillä ei todella olisi ollut väliä onko matkaa satoja vai tuhansia jos kumpikin on suhteessa 100% mukana.
Itselläni on mieheni kanssa 3000km työstä johtuen, tätä on nyt kestänyt 6kk:tta ja vielä on toiset edessä. Olemme nähneet tänä aikana kaksi kertaa yhteensä 3vko:a mutta en edes ajattele etten luottaisi, en ajattele niitä tummia&tulisia naisia siellä koska luottamus pelaa puolin ja toisin.
ja nopeastihan tämä 6kk:tta menee ja sitten olemme jälleen yhdessä:)
eli lyhyesti: kaukosuhde toimii jos on todella vakavissaan ja rakastanut.
Mun mielestä kaukosuhteen kestämisessä merkkaa erityisen paljon se, että onko erossa olo väliaikaista ja yhteen palaaminen on tiedossa vai jatkuuko ero epämääräisen ajan.
Olin itse ensin "lähisuhteessa" puolisen vuotta, sitten alettiin etäilemään. Sitä piti kestää vuosi, mutta tilanne muuttui ja erosta olisi tullut pitempi. Siinä vaiheessa tilanne alkoi tuntua täysin sietämättömän epätoivoiselta ja irti oli päästettävä vaikka sattuikin.
Koskaan ei ongelma ollut mustasukkaisuus tai luottamus tai rakkauden loppuminen. Jatkuva ikävöiminen vaan vie mielettömästi energiaa. Vaikka kuinka rakastaisi, ei saa tehtyä toista onnelliseksi. Aika, jonka elimme erossa, tuntuu nyt jälkeenpäin ajateltuna jatkuvalta odottamiselta ja myös oman elämän elämättä jättämiseltä jollakin tavalla.
Minulle oli ja on vieläkin kova pala myöntää että rakkautemme ei raivannutkaan kaikkia esteitä edestään, vaikka rakastimmekin kovaa ja intohimoisesti eikä elämältä olisi voinut lisää pyytää.
Uskon kuitenkin vakaasti, että jos suhde on onnistuakseen, se onnistuu etäisyydestä huolimatta. Alkuperäiselle kirjottajalle terkkuja, että asioilla on tapana järjestyä jos niin on tarkoitus, joten koita katsella rauhassa mitä tuleman pitää!