Inhoan rehellisesti tätä tapailuvaihetta! Samaan aikaan on ihana pikkuhiljaa tutustua uuteen ihmiseen, perhoset vatsanpohjassa ja niin edespäin.. Mutta sitten silloin tällöin minuun iskee epävarmuus siitä, että pitääkö toinen nyt minusta oikeasti ja tullaanko tästä etenemään koskaan. Olen sortunut liian monesti hyppäämään suhteeseen liian aikaisin, joten nyt tahtoisin oikeasti tutustua toiseen ihmiseen ja ottaa rauhallisesti. Mies on tästä samaa mieltä ja on sanonut pitävänsä kyllä minusta. En ole kamalasti viitsinyt tällä vaivata häntä, koska se saattaisi ärsyttää tai säikäyttää toisen pois.
Vaikka mies pitääkin minusta, pelkään ja olen mustasukkainen siitä, mitä mahdollisesti voisi käydä hänen ollessaan radalla. Emme ole vielä ainakaan sopineet tapailevamme pelkästään toisiamme. Eilen olin itsekin liikenteessä ja melkein lähdin toisen miehen matkaan, koska minuun iski niin kova ahdistus siitä, että tuo mies tekee näin joku kerta. Jos ehtisi ensin, niin ei ehkä kolahtaisi niin kovaa, tai niin voisi itselleen uskotella. Menin kuitenkin kiltisti kotiin, koska en halunnut kuitenkaan tuota toista miestä, kiinnostusta ei riittänyt tämän ihastuksen yli. Ja itseäni olisin vain huijannut tällä toiminnalla ja todennäköisesti pilannut koko jutun. Onneksi sentään järki oli päässä.
Aiemmissa suhteissa minuun on sattunut, joten nyt olen äärimmäisen varovainen ja koitan suojella itseäni kolhuilta. Riskejä tosin pitää ottaa, ellei tahdo yksin olla elämäänsä suojellakseen siltä, mitä voisi sattua. Onko muilla tällaisia tuntemuksia? Miten epävarmuutta pystyisi sietämään paremmin? Tottakai keskustelu kyseisen herran kanssa aiheesta auttaisi, mutten jotenkin ole vielä saanut sanoja ulos. En myöskään tahtoisi aloittaa keskustelua vakavemmista aiheista, kun en tiedä, että onko vielä sellaisen aika. Missä vaiheessa tällaisista asioista edes keskustellaan? Kuten sanoin, olen aiemmissa suhteissa hypännyt suhteeseen aikalailla äkkiä, joten ei ole mitään käsitystä ns. normaalista etenemistahdista, vaikka tottakai se on hyvin yksilökohtaista. Mies on myös sanonut, että tahtoo edetä rauhallisesti, koska liian nopeaan edetessä hänellä on tapana ollut painaa jarrut pohjaan. Mielenkiintoinen yhdistelmä tässä! :D
Vaikka mies pitääkin minusta, pelkään ja olen mustasukkainen siitä, mitä mahdollisesti voisi käydä hänen ollessaan radalla. Emme ole vielä ainakaan sopineet tapailevamme pelkästään toisiamme. Eilen olin itsekin liikenteessä ja melkein lähdin toisen miehen matkaan, koska minuun iski niin kova ahdistus siitä, että tuo mies tekee näin joku kerta. Jos ehtisi ensin, niin ei ehkä kolahtaisi niin kovaa, tai niin voisi itselleen uskotella. Menin kuitenkin kiltisti kotiin, koska en halunnut kuitenkaan tuota toista miestä, kiinnostusta ei riittänyt tämän ihastuksen yli. Ja itseäni olisin vain huijannut tällä toiminnalla ja todennäköisesti pilannut koko jutun. Onneksi sentään järki oli päässä.
Aiemmissa suhteissa minuun on sattunut, joten nyt olen äärimmäisen varovainen ja koitan suojella itseäni kolhuilta. Riskejä tosin pitää ottaa, ellei tahdo yksin olla elämäänsä suojellakseen siltä, mitä voisi sattua. Onko muilla tällaisia tuntemuksia? Miten epävarmuutta pystyisi sietämään paremmin? Tottakai keskustelu kyseisen herran kanssa aiheesta auttaisi, mutten jotenkin ole vielä saanut sanoja ulos. En myöskään tahtoisi aloittaa keskustelua vakavemmista aiheista, kun en tiedä, että onko vielä sellaisen aika. Missä vaiheessa tällaisista asioista edes keskustellaan? Kuten sanoin, olen aiemmissa suhteissa hypännyt suhteeseen aikalailla äkkiä, joten ei ole mitään käsitystä ns. normaalista etenemistahdista, vaikka tottakai se on hyvin yksilökohtaista. Mies on myös sanonut, että tahtoo edetä rauhallisesti, koska liian nopeaan edetessä hänellä on tapana ollut painaa jarrut pohjaan. Mielenkiintoinen yhdistelmä tässä! :D
Vastaukset 27
Vanhimmat
No, mä olen viikon päästä hyppäämässä lentokoneeseen miehen takia - miehen, jonka olen tavannut vasta muutaman kerran. Jännittää, pelottaa...mutta kerrankos täällä eletään :) Jos ei toimikaan, niin elämä jatkuu silti.
Mikä on sun nimi tai millä kirjaimella se alkaa? kuulostaa kovin minun tapaukseltani :)
Olen mies.
En taida olla tapauksesi :) Hyvää jatkoa kuitenkin teillekin! Oma reissuni meni loistavasti, jännittää silti jatko...
Niin silloin kun löytää jonkun ihanan tuttavuuden jonka kans tuntuu tosi hienolta ja tutustutaan siinä pikkuhiljaa ja tuntuu et nyt vois alkaa jotain vihdoin. Jotkut ´tutut´alkaakin mustamaalata tätä toista osapuolta joka sitten siinä vähän pelästyy ja järkyttyykin tilanteeesta. Sellaista on vaikea sulattaa siinä herkäs alkuvaihees kun vasta tutustumas uuteen kumppaniin. Tuntuu tosi ikävältä jos ja valitettavasti kun alkavia suhteita saatetaankin alkaa sabotoida. Miks ihmeessä joidenkin ulkopuolisten täytyy puuttua kahden ihmisen välisiin asioihin? Katkeruuttaanko vai mikä on?
Hui! Tiedän tasan tarkkaan mistä puhut, tekstisi oli kuin suoraan omasta elämästäni!
Olen itse tapaillut nyt kolmisen kuukautta aivan ihanaa miestä. Tuntuu, että tässä vihdoin pitkän ajan jälkeen voisi olla jotain, joka oikeasti kestäisi. Olosuhteiden pakosta vain itse joudun olemaan tämän kesän eri paikkakunnalla, ja osittain siitäkin syystä emme ole sopineet mitään "vakavaa" toisten tapailusta tai suhteestamme, muuta kuin että pidetään yhteyttä, tapaillaan ja katsotaan. Tiedän, että hän pitää minusta, mutta se jatkuva mörköläinen päässä hokee "pitääkö kuitenkaan tarpeeksi, mitä jos tapaakin jonkun joka on kiinnostavampi kuin minä..."
Tämä tekee minut hulluksi! Jo se, että joudun olemaan muutaman sadan kilometrin päässä raastaa henkihieveriin, ja saati sitten se epävarmuus siitä, mitä tämä nyt on, pitääkö hän minusta oikeasti ja johtaako tämä johonkin. Itse olisin ollut valmis tänne lähtiessäni sopimaan että muita ei tapailla, mutta mies ei viitannut itse mihinkään sellaiseen, enkä halua tippaakaan ahdistaa tai painostaa häntä, joten..
Olen aikaisemmin yhden lupaavalta vaikuttaneen suhteen pilannut omaan epävarmuuteeni (no, olihan siinä toki muutakin, ettei tuo yksin ollut syynä), siihen että kokoajan kaipasin varmuutta ja osoituksia siitä että olen tärkeä ja ihana ja hänen mielessään, vedin draamaa pienistä ja olin äärettömän mustasukkainen kaikesta. Kauhukseni tunnistan nuo samat fiilikset taas itsessäni. Nyt vain kovasti yritän olla niitä näyttämättä..
Mutta kuten osuvasti sanoit, minäkin rehellisesti inhoan tätä! Inhoan sitä, että nyt kun mieheltä ei enää päivittäin tule viestiä kuten ihan alussa olen varma siitä että hän on unohtanut minut tai on jonkun toisen luona. Ja auta armias jos hänelle tulee joku uusi nainen facebook-kaveriksi.. Olen kiipeillä pitkin seiniä, sormet syyhyävät kirjoittamaan hänelle viestiä (yritän välttää!), vain että hän muistaisi minut, että minä olen olemassa! Ihan kuin sillä viestillä muka olisikin jotain vaikutusta asiaan :D
En halua tai aio todellakaan rajoittaa hänen menemisiään tai tekemisiään, mutta tunnistan täysin tuon tunteen siitä, että mitä siellä radalla tapahtuukaan. Minun silmissäni kun tämä herra on täydellinen, enkä käsitä mikseivät naiset muka tappelisi hänestä kynsin hampain. Ja tilaisuushan tunnetusti tekee varkaan, etenkin kun meidän välillämme ei kerran ole mitään sopimuksia.
Myös tuo kuulostaa pelottavan tutulta, se että itse tekee tai on vähällä tehdä jotain muiden tyyppien kanssa vain siksi, että iskee ahdistus siitä että näin hänkin kuitenkin toimii. Että huomaapa sitten ainakin, että kyllä minutkin joku muukin huolii, en vain istunut kotona odottamassa kun hän hummaili muiden kanssa.. Järjetöntä. Juhannuksena oli myös lähellä etten vain lähtenyt toisen matkaan siksi, että kostan miehelle jotain mitä vain luulen tapahtuneen/tapahtuvan. Onneksi sain myös järjen päähäni, itseäänhän siinä olisi huijannut ja satuttanut.
Eli, jos joku todella osaisi neuvoa miten epävarmuutta voi sietää, otan kiitollisena myös vinkkejä vastaan! Oma päähän tässä pitäisi saada kuntoon, ottaa hommaan asenne, että mikäli tämän on tarkoitus olla joskus enemmänkin, niin tämä kyllä kestää, ja mikäli ei niin sitten ei. Mutta miten ihmeessä? :D
Ei helvetti leidit, mulla on täysin samat fiilikset kun teillä :DD ja se tunne kun naamakirjaan tulee kuvia esim illanistujaisista, joissa mies on ollu ja kuvissa on naispuolisia niin hirveet salapoliisintyöt alkaa!
Nimenomaan kamala on toi tunne, että tekee mieli kostaa jotain minkä epäilee tapahtuneeksi......
Voi meitä.
Salapoliisintyö on tuttua. Samoin järjettömät "noku musta tuntuu..." -olotilat.. Tämä on kertakaikkisen rassaavaa! Olen ihminen, joka ei ihastu helposti, mutta kun niin käy, se on menoa. En käyttäydy koskaan, suhteessakaan, toisen menoja rajoittavasti tai naputa mistään turhista.. Kunhan vain tiedän missä mennään! Millaista käytöstä voi toiselta odottaa ja vaatia. Tämä älytön suhteen välitila ei sovi mulle tippakaan.
ei helkatti teitä, hiekotatte omat suhteenne ihan itse.
Sehän nyt on mielestäni paljolti kiinni siitä, että miten näiden tunteiden kanssa toimii. Jos pystyy kuitenkin välttämään draamaa ja painostusta omalta osaltaan, ei kai siinä nyt hiekota mitään. Ei se toinen miun pään sisälle näe kuitenkaan, että mitä mietin. Ja jotenkin sen keskustelun alottaminenkin on ollut kovin hankalaa. Tämä on vain äärettömän rasittava vaihe, kun ei ole sovittu mitään, eikä oikein tiedä mistään mitään. Tuskin se ihminen lähtee muita paneskelemaan, jos oikeasti pitää. Ainakaan vain sen takia, ettei mitään ole sovittu. Mutta silti se epäilyttää. Sitten kun pääsee sinne suhdeasteelle, yleensä rauhoitun ja kykenen luottamaan ihmiseen. Ei sitä siinä vaiheessa enää tarvitse epäillä, kun toinen on jo jollain tasolla sitoutunut minuun. Mutta tämä ensiaste. Argh! Se vaan rasittaa pääkoppaa.
Ahhahahh, I love you sisters! Etenkin Veran pitkä viesti oli kuin omasta näppäimistöstäni :D
Ei minulla ole mitään parannuskeinoa. Lohduttaudun vain sillä, ette ole ainut.
En sitten näköjään ole ainoa.
Ja tosiaan sen lisäksi, että itse pähkäilee asioita mielessään, niin sitten on nämä ystävät ja äiti, jotka sanovat omia mielipiteitään, jotka lähinnä viittaavat minun epätoivoisuuteeni tai tämän miehen narsismiin.
Olen seurustellut 4 vuotta narsistin kanssa ja tämä ON erilainen mies. Tunnetaan pidemmältä ajalta, mutta molemmilla ollut vastoinkäymisiä suhteissa. Ja molemmilla kuitenkin hiljattain päättyneet suhteet. Järki sanoo, että ihan vain hissukseen edetään ja ollaan aikaisemmin puhuttukin asiasta, että meillä on aikaa. Sitä ennen kyllä jo kovastikin antoi ymmärtää, että olen se elämänsä nainen ja naimisiinkin mennään ja yhteinen koti jne., mutta sitten ymmärsi kai itsekin, että on vielä niitä vanhojakin asioita läpikäymättä tarpeeksi.
Silti ollaan tavattu lähes viikoittain.
MUTTA... Vaikka sovittiin, että ystäviä ainakin joka tapauksessa ollaan, niin miksi, oi miksi??? Miksi mies ei voi vastata viesteihin, miksi ei vastaa puhelimeen, miksi linnoittautuu yksiöönsä töiden jälkeen väsyneenä ja todennäköisesti myös masentuneena, miksiiiiii????
Miksi sanoo, että on koko viikonloppu aikaa vain minulle, mutta todellisuudessa on just ja just sen yhden yön verran aikaa.
Ja en tosiaan minäkään halua painostaa, mutta sen yritän pitää mielessäni, että rakastumaan en päästä itseäni, jos sen vain pystyn estämään. No, päätöstä tosiaan helpottaa, kun ei niihin viesteihin tule mitään kommenttia tai joskus jopa joku muutama rivi. Ja sitten taas yllättäen joku "Kaipaan sua" -tyylinen väliin.
Joo, tiedän. Tuo just vois viitata myös jonkinsuuntaiseen narsismiin, että sopivasti väliin jotain "ihanaa", että saa sitten pidettyä toisen siinä narunpäässä.
Toki sanoi kerran, että jos löydänkin jonkun toisen, ei hänen elämänsä siihen lopu, koska on tottunu saamaan paskaa niskaan, mutta ei vain tulisi mieleenikään kukaan muu mies. Jos hänet joskus saan ihan kokonaan itselleni (tai niin kokonaan, kuin toisen ihmisen voi saada) ei suhde voi olla huono :))
Tsemppiä kaikille kanssasisarille ja -veljillekin :)
"Miksi sanoo, että on koko viikonloppu aikaa vain minulle, mutta todellisuudessa on just ja just sen yhden yön verran aikaa."
Ai teitä on muitakin. Toi on NIIN tuttua. Miesten äärimmäistä itsekkyyttä nykyään. Halutaan yhtä aikaa olla vapaita ja saada sopivasti silloin, kun itselle sattuu sopimaan.
Tässä ei nyt ollut siitä kyse. Alkoi juttu juoksemaan vähän ohi alkuperäisestä pointista. :D
Ottakaapa sisaret nyt vain oma elämä hallintaan.. Miksi elää miehen säännöillä? Ihmisiä ne miehetkin vain ovat, tunteet ne on niilläkin. Puhukaa, jos haluatte puhua ja kysykää reilusti. Onko se mies sitten oikea, jos ei hyväksy teitä sellaisena kuin olette?
Heh, heh.
Täällä sitten tämä mies katosi kolmeksi viikoksi. Noin vain, ilmoittamatta mitään, täysin yllättäen. Ja ennenkuin ehditte sanoa niin ei, en hiekoittanut tätä mitenkään epävarmuudellani, sen enempää kuin tähänkään asti.. Joten muusta oli kyse. Yhden ainoan viestin sain kyselyjen jälkeen, jossa kertoi haluavansa miettiä asioita. Kunnes sitten eilen oli vihdoin selkärankaa ottaa yhteyttä ja kertoa, että exä/vanha säätö, sen tarkemmin en tiedä, oli astunut kuvioihin ja kiinnostaa nyt sitten taas kovastikin. On kuin minua olisi isketty halolla päin naamaa..
Olo on täysin tyhjä. Välitin (välitän, eihän se mihinkään ole kadonnut) miehestä valtavasti, ja tiedän että hänkin minusta, joten en kerta kaikkiaan voi käsittää mitä on tapahtunut. Ilmeisesti tämä kesä ja välimatka nyt sitten oli vain liikaa. Taas sain vain lisää kolauksia itseeni, ja epävarmuuteni on taas pompannut muutaman tuhat pykälää ylöspäin. Jos on ollut tähänkin asti vaikea, todella vaikea luottaa uusiin ihmisiin, että joku oikeasti pysyisi siinä, ja taas sain vain lisää vahvistuksia asialle.. Seuraava ihminen, jos sellaista tulee, on jälleen entistä vaikeammassa asemassa. Tällä hetkellä en osaa edes pukea sanoiksi sitä miltä tuntuu.. Olisiko vain pitänyt luottaa siihen vaistoonsa.
Otan osaa. Nykynaisen taakka. Pitäisi ehkä muuttaa johonkin muslimimaahan täältä "vapaavaltiosta". Jonnekin missä vielä käsitteet puoliso, sitoutuminen ja perhe jotakin sanoisivat näille aikuistuneille pojillekin.
Ei tule viisaita neuvoja, ei. muuta kuin että satsatkaa omaan hyvinvointiinne ja naisverkostoihin. On edes jotakin mihin tukeutua ja luottaa tässä elämässä.
Tiedän kaikkien tunteet, koska olen samassa jamassa. Itse olen vain yrittänyt luottaa toiseen ja olla ajattelematta niitä negatiivisia puolia. Minä itsekkin ihmettelin kun herra ei vastannut viestiini ja ajattelin että ohi on, mutta kuitenkin hän oli laittanut viestiä yöllä pitkän pahoittelu viestin että akku oli loppu ja oli ollut kiireinen töissä :D pitää todellakin vaa ottaa rennosti ennen kuin rupee ottaa omia johtopäätöksiä. Nyt naiset kaikki ihan rauhassa ajan kanssa ja keskittykää vaikka myös omiin juttuihinne niin kaikki menee vielä hyvin ja jos jutusta ei mitään tule niin ei se mitään! Maailma on täynnä erilaisia miehiä! Mihin siis kiire? Turha höntyily voi vaan johtaa siihen että siitä ei tule mitään sanon sen kokemukseni kanssa :D
Parhaillaan minä kamppailen saman epävarmuuden kanssa. Tosin en pelkää että hän tapaisi jonkun muun, vaan että yksinkertaisesti toteaisi, ettei olekaan minusta kiinnostunut. Aikaisemmissa suhteissani miehet ovat kokeneet, että "ei ollut kemiaa", joten se on jäänyt kummittelemaan mielessä. Miten sitä kemiaa sitten oikein voi luoda tai ylläpitää, on jäänyt itselleni epäselväksi. Joten sellaista kemian yllättävää loppumista miehen mielestä pelkään koko ajan. Tutkailen salaa hänen ilmeitään ja analysoin mielessäni sanamuotoja, että ovatko kenties merkkejä siitä kemian katoamisesta.
Sama täällä. Taisin juuri pilata yhden suhteen. Tapasin miehen jonka kanssa pelkkä katseiden vaihto vei jalat alta, puhumattakaan siitä, mitä tapahtui sängyssä. En ole eläissäni saanut selän sivelystä orgasmia, mutta tuo osaa senkin. Mutta, mutta tapasimme suranhakusivuilla ja minä oletin, että tapaamistemme jälkeen tuo yleinen seuranhaku loppuu, mutta miespä jatkoi sivustoilla. Minä luulin, että voin viheltää ihastumiseni poikki noin vain, mutta olenpa ikävästi lätkässä tähän mieheen. Kukaan muu ei tunnu miltään ja suorastaan riudun, mutta ylpeys ei päästä anelemaan miestä takaisin..
Onko tätä liikkeellä kaiken ikäisissä? Don't tell me. On varmasti.
Mutta aloittajan - ja miksei muidenkin - viestiin sanoisin, että jos puhutaan vain tykkäämisestä ja tunteiden ilmaisu on jo alusta asti noin laimeaa, että on pakko epäillä ja ikäänkuin kasvonsa pelastaakseen säätää muualla, tunteet eivät ole aidosti syviä.
Huomasin tämän kun tänä kesänä kohtasin miehen ja ihastuimme molemmat silmänräpäyksessä.
Siis sellaisen jutun kun kukaan muu ei kiinnosta, kun on halu jo ihan suhteen alussa sanoa jokaiselle vastaantulijalle ja oikein erikseen ilmoittaa jopa entisille (ja vielä roikkuville) säädöillekin että nyt on ihan oikeasti kohdattu elämän mies, tai ainakin mies, jolle haluaa olla uskollinen. (en siis ole mikään puritaani ollut aiemmin)
Sen vain TIETÄÄ. Ja tämä tunne on minulle ihan ennenkokematon, olen ollut paljon laimeammissa suhteissa aiemmin.
Ajattelen nyt tässä tapauksessa niin, että se uskollisuus ja lojaalius tulevat ihmisestä sisältä. Se jota petetään ei ole koskaan syypää vaan se pettäjä. Mulle on itse asiassa yhdentekevää onko mies säätänyt tässä pienessä välissä kun emme ole nähneet. Mulle on TÄRKEÄMPÄÄ se että en itse ole säätänyt! Hassua.
Tosin mulla on ihan alussa koko juttu, voi olla että vielä mieli muuttuu.
Enpä ole käynyt muualla säätämässä, kun ei ole muut kiinnostaneet. Siksi olisi halunnut, kun pelkään miehen niin tekevän. Ja nyt on alkanut epäilyttää vahvasti, että miehen tunteet eivät ole tässä hommassa yhtä vahvat. Nyt on sitten oikeasti tarve repiä itseäkin tästä irti, ennen kun oikeasti loukkaa itsensä ja pahasti tämän kanssa.
Rakastuminen on aina riski, ja siinä asettaa itsensä aina alttiiksi loukkaantumiselle. Muista se! Mutta mitään ei koskaan saa, jos ei ole valmis antamaan itsestään kaikkea. Jos antaa puolet, saa vain puolet, jos murto-osan sitäkin vähemmän...
Sekin on ihan luonnollista että toisen tunteet ovat syvemmät kuin toisen suhteen aluksi ja joskus pitkin suhteen matkaakin, mutta terveessä suhteessa se tasapaino kai vaihtelee. Niin että jos sinä olet nyt se kiinnostuneempi osapuoli, hän voi olla hetken päästä kiinnostuneempi. Epäilyt ovat ihan luonnollisia ja kertovat siitä että välität miehestä aidosti. Tärkeintä on osata hallita niitä epäilyksiä, ettei tee jotain tyhmää joka pilaa suhteen jo alussa.
En tiedä suhteenne kaikkia yksityiskohtia, mutta noin yleisellä sanoisin että rakastumista ei pidä pelätä!
En nyt oikein ymmärrä sellaista että "tapaillaan" monta kuukautta ja ei ole "sovittu" mitään. Kyllä silloin aina pitäisi varoituskellojen soida.. On kyllä niitäkin tapauksia missä mies on jarrutellut pidemmän aikaa, tai siis ei ole ollut valmis sitoutumaan tähän yhteen ainoaan ja sitten parin vuoden jahkailun jälkeen on todennut, että kyllä se tämä nainen on kenen kanssa haluan olla. Olen nähnyt yhden tällaisen tapauksen läheltä! Mutta voi niitä itkuja ja epävarmuuksia mitä sitä ennen oli.. Haluaako kukaan oikeasti elää sellaisessa monta vuotta siinä toivossa että jossain vaiheessa se mies tajuaa, että tämän kanssa haluan olla?
No eikait tuohon ole mitään vastausta.. Jokainen tekee miten haluaa. Rakkauskin on sokea. Mutta kyllä omissa suhteissani on heti tullut selväksi että nyt seurustellaan, eikä tapailla muita. Ne jotka on ollut "vain" tapailuja, on loppuneet ihan muutamassa viikossa. Jos olen huomannut ettei miestä vaan niin kiinnosta, siis oikea seurustelu, niin olen sanonut heipat. Vaikka onkin sattunut.
Itse en ymmärrä sitä, että parin viikon päästä pitäisi olla jo suhteessa tapaamisesta. Eikö siihen ihmiseen voi tutustua ensin? Kyse ei käsittääkseni kuitenkaan ollut siitä, että vuosia tapailtaisiin, vaan puhuttu on siitä, että ei kiirehditä ja otetaan rauhallisesti.
Toiseen ihmiseen tutustuminen kestää. Itse ainakin ajattelen niin, että ensin otetaan selvää, että onko tämä ihminen sen arvoinen, että voisin olla tämän kanssa suhteessa. Sitten aloitetaan se parisuhde. Ei parissa viikossa mielestäni näe toisesta ihmisestä juuri kuin pinnan. Mutta kaikki tyylillään.
Itselläni on tilanne, että olen eronnut entisestä kihlatustani. Tällä hetkellä minulla on jotain teerenpeliä miehen kanssa, jonka tunnen jo yli kymmenen vuoden takaa, olimme aikanaan opiskelukavereita ja hyviä sellaisia. Tapasimme tässä taannoin jo suhteeni ollessa lopussa kihlattuuni. Meillä on ollut jotain säätöä, kumpikaan ei oikein tiedä missä mennään. Ehkäpä voisin käyttää termiä tapailu :) Tätä on jo tovin kestänyt, usemman kuukauden ja vieläkin pohdimme ja mietimme kumpikin tahoillamme, että mitä ihmettä tässä oikein tapahtuu.
En itsekään miellä, että muutaman tapaamiskerran jälkeen pitäisi jo seurustella, koska ihmistä ei opi tuntemaan välttämättä edes vuoden aikana niin hyvin, että hänen kanssaan voisi suunnitella yhteistä tulevaisuutta.
Tämä sama pätee nyt tähän teerenpeliin tämän miehen kanssa. Vaikka tunnemmekin jo pitkän ajan takaa, molemmat tiedämme toistemme hyvät ja huonot puolet ja kummallakin on selvästi tunnetta hommassa mukana, olemme silti vetäisseet jarrusta. Itse olen täysin hämilläni tilanteesta, sillä tunnen kyseisen ihmisen kanssa hyvin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, olen varmaan aina tuntenut, jo ihan ystävyytemme alusta alkaen. Tiedostan turhan hyvin omat tunteeni, olen valmis tekemään tämän miehen eteen paljon ja luopumaan paljosta hänen vuokseen. Tätä en kuitenkaan tälle miehelle sano, ensinnäkin sen takia etten halua tipahtaa liian korkealta pilvilinnoista jos tämä ei toimikaan (suojelen siis itseäni), toiseksi sen takia, että tämä kyseinen mies ahdistuu herkästi liian tunnepitoisista/äkillisistä tilanteista etenkin jos hänen omat ajatuksensa eivät ole selvät. Itse siis tiedän, missä haluaisin mennä, mutta annan toiselle tilaa hengittää...
Kieltämättä tämä tällainen tapailu saa minut lähes järjiltäni, olen nimittäin korviani myöten pihkassa... Olen hyvin epävarma tuleeko meillä olemaan teerenpeliä kummempaa juttua, mutta nyt nautin tästä tilanteesta ja jokaisesta hetkestä tämän miehen seurassa :) Vaikkakin tämä on epävarmaa ja saa minut suunniltani, on tämä kuitenkin hyvin kutkuttavaa ja mielenkiintoista... Ehkäpä olen tältä osin masokisti, mutta nautin tilanteesta :)
Kuuluuko tuohon alun tapailuvaiheeseen yleensä jo seksi? Kuinka pian ihmiset yleensä menevät sänkyyn, jos tapailevat ja käyvät treffeilä?
Olen tapallut erästä miestä jo jonkin aikaa ja alkaa olla jo paljon tunteita ainakin itselläni. Hänkin vaikuttaa ainakin ihastuneelta. Silti ei olla harrastettu vielä ollenkaan seksiä.
Onko se normaalia? Pelottaa, että hankitaan tälläinen ihastus/rakastuminen ja sitten kun seksin aika tulee, tuleekin toiselle olo, että eipä muuten onnistu, eli että toinen ei kiinnostakaan seksuaalisesti. Se olisi kova isku, kun on jo niin paljon pelissä tunteita.
Olisi kiinnostavaa kuulla, millä lailla muut yleensä tapailevat?
Ihmiset yleensä tapailevat väärällä tavalla. Asioista ei uskalleta puhua oikeilla nimillä. Toinen, yleensä mies, pitää tapailua vain keinona kaataa vielä yksi kiinnostava daami muiden jatkoksi, jonka jälkeen taas seikkaillaan eteenpäin. Toinen, yleensä nainen, joka on halunnut uskoa romanssin pysyvyyteen, ei ajoissa näe missä mennään, vaan järkyttyy lopulta asian paljastuttua.
Näin kai se menee, sama kauniilla ja rumemmilla naisilla. Yleensä naisessa täytyy olla jotakin todella hätkähdyttävän tavoittelemisen arvoista, jotta mies pysähtyisi ja haluaisi esim. mennä naimisiin heti.