Mieheltäni diagnosoitiin masennus, johon syö nyt masennuslääkettä.
Oireita on näin jälkeenpäin ajatellen ollut jo pidempään, mutta varsinainen putoaminen tapahtui alkukeväästä.
Emme ole teinejä, vaan varttuneempi pariskunta. Liittomme oli hyvä ja lämmin, ja teimme paljon asioita yhdessä.
Nyt jostain syystä mieheni liittää pahanolonsa johtuvan minusta ja kohtelee minua sen mukaan. Hän makaa enimmäkseen ja haluaa olla yksin. Hän ei ole antanut minulle mitään moneen kuukauteen. Jäin yhtäkkiä totaalisen yksin.
Olen googlannut paljon, joten tiedän masennuksesta ja lääkityksestä. Tätä hyljätyksituloa on vain niin vaikea käsittää, kaikki tapahtui yhtäkkiä.
Miten te muut olette kestäneet, jaksaneet, selvinneet hengissä?
En saa enää nukutuksi, koko ajan on paha olla.
Kuinka tästä voi selvitä?
Oireita on näin jälkeenpäin ajatellen ollut jo pidempään, mutta varsinainen putoaminen tapahtui alkukeväästä.
Emme ole teinejä, vaan varttuneempi pariskunta. Liittomme oli hyvä ja lämmin, ja teimme paljon asioita yhdessä.
Nyt jostain syystä mieheni liittää pahanolonsa johtuvan minusta ja kohtelee minua sen mukaan. Hän makaa enimmäkseen ja haluaa olla yksin. Hän ei ole antanut minulle mitään moneen kuukauteen. Jäin yhtäkkiä totaalisen yksin.
Olen googlannut paljon, joten tiedän masennuksesta ja lääkityksestä. Tätä hyljätyksituloa on vain niin vaikea käsittää, kaikki tapahtui yhtäkkiä.
Miten te muut olette kestäneet, jaksaneet, selvinneet hengissä?
En saa enää nukutuksi, koko ajan on paha olla.
Kuinka tästä voi selvitä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mieheni kärsii vuosittain syysmasennuksesta. Ilman lääkkeitä olemme kuitenkin selvinneet. Annan muutaman vinkin;
- Mies ei välttämättä tarkoita pahaa sillä että haluaa olla yksin. Anna hänelle tilaa, ole läsnä silloin kun hän sitä haluaa ja anna tukea. Kuuntele jos haluaa puhua. Itse huomaan kyllä milloin mieheni vetäytyy. Ensimmäisinä vuosina olin aivan paniikissa, luulin että olen tehnyt jotain väärin ja ettei hän enää rakasta minua. Mutta siitä ei ole kysymys. Masentunut ihminen ei jaksa olla sosiaalinen. Olen kääntänyt tuon asian toisinpäin. Kun miehelläni on tuo aikakausi (kestää n.3kk), minä keksin itselleni ja lapsillemme muuta tekemistä, tavataan ystäviä, käydään reissussa ja annetaan miehen olla rauhassa ja levätä. Otan sen ajan itselleni. Kuitenkin menen nukkumaan hänen viereensä öisin ja annan hellyyttä ja kosketusta. Puhetta ei aina tarvita.
Tietenkään mitään huonoa kohtelua ei ole syytä hyväksyä jos miehesi sinulle kiukuttelee.
- Puhuminen, silloin kun mies näyttää vihreää valoa. Lämmitetään sauna ja istutaan kaikessa rauhassa iltaa. Puhutaan jos puhuttavaa on. Itse koetan jutella mukavia ja kysellä mieheltä asioista ja tuntemuksista. Välillä hän avautuu ja puhuu, välillä ei.
Meillä tilanne on sinänsä helppo, aikakauden tietää ja tuntee. Se menee ohi. Sinun miehesi tilasta en tiedä, eikä ole kokemusta lääkehoidosta. Oma mies pärjää ilman niitä, masennus ilmenee nimenomaan väsymyksenä, hiljaisuutena, vaisuutena. Hänellä ei ole sinänsä ahdistusta, on vain uupunut. Johtuu kaamoksesta ja pimeistä syksykuukausista. Nykyään osaan jo odottaa syyskuun alkupuolen notkahdusta, mutta jaksan kun tiedän että sen selkä taittuu jouluun mennessä...
Olen vähän huono neuvomaan kun meillä ei niin vakava tilanne ole kuin teillä mutta toivotan tsemppiä ja neuvon ottamaan sitten itselle kivoja juttuja sillä välin kun ns. odotat miehen toipumista :)
Tuli mieleen tuosta "Oma mies pärjää ilman niitä" (eli masennuslääkkeitä).
Ok, tuon miehen tapauksessa voi tosiaan ollakin että pärjää(tte) tuon "kaamoskauden" ilmankin, ei siinä mitään.
Tuntuu vain että masennuslääkkeiden syönti on monelle niin iso kynnyskysymys että oksat pois, puhun nyt depiksestä yleensä, sekä miesten että naisten, enkä teidän (masennus koskettaa aina myös sitä läheistä, siksi "teidän") tapauksestanne.
Jos masennus olisi kuumetila niin eikö jokainen ottaisi Buranaa olo helpottamaan siinä vaiheessa kun lämpöä olisi joku 38,2 pidemmän aikaa? Vähän sama tuo masennus, olo voi olla kurja ja sitä voisi PARANTAA hvyällä lääkityikselä mutta "ilmankin lääkkeitä pärjää".
Mitä on "pärjääminen"? Eikö ole kivempi itselle ja myös muille jos hyvistä lääkkeistä olisi apu joka voisi jopa muuttaa tilanteen sellaiseksi että "pärjää" ilman masentuneisuutta oikein hyvin kun vain ottaa lääkkeensä?
Sen sijaan että olis "au naturel" masentunut? Jos meillä on "luonnollinen" krapula, räkätauti, hammassärky, kuukautiskipuja, selkäsärky, peräpukamia jne ym, otamme lääkettä. Miksi depiksen pitäisi olla poikkeus?
Tämä vain ihan yhden äijän kirjoitus, tuttua masennus mutta myös se että lääkkeistä voi olla iso apu. Nimenomaan siinä pärjäämisessä. Masennusta vaikea ymmärtää monen joka ei ITSE ole sitä kokenut, miltä se tuntuu päässä ja sielussa. Väitän että jos "iloisimmaltakin päivänsäteeltä" lyötäisiin esim aivojen välittäjäaineet sekaisin vähäksi aikaa niin puhuisi jatkossa vähän vähemmän "ylös ulos ja lenkille :))))))" toisten masennuksesta.
No, meillä masennus ei ole niin vakavaa, sellaista yleistä alakuloa ja väsymystä joka menee itsestään ohi. Suuri osa suomalaisista kärsii siitä. Jo VHH-ruokavalio on miehellä tuohon auttanut. Emme koe tarvetta lääkitykselle kun homma on noin hyvin hallussa. Useat masennuslääkkeet vaativat pitkäaikaisen käytön ja emme halua noihin mielialoihin vaikuttavia lääkkeitä näin "iisissä" tilanteessa lähteä käyttämään.
Masennuslääkkeitä kirjoitetaan todella helposti nykyään, vaikka jo pelkkä psykologin kanssa juttelu auttaisi. Minä en ole masentunut ihminen mutta läheisen vakavan sairauden aikana minulla oli unihäiriöitä. Meni hakemaan nukahtamistabletteja, jotta saan korjattua rytmin. Lääkäri kirjoitti 3 minuutin keskustelun perusteella minulle masennuslääkkeet. Heitin reseptin menemään koska kohdallani ei ollut todellakaan masennuksesta kysymys. Nukahtamislääkkeidenkin määrän puolitin kokonaisesta tabletista puolikkaaseen. Lääkäri määräsi minulle sitä käytettäväksi kuukauden, mutta viiden yön jälkeen rytmini normalisoitui ja en tarvinnut enää lääkkeitä.
Todellinen, vakava ja pitkäkestoinen masennus tottakai vaatii lääkitystä, mutta mielestäni tässä kannattaa käyttää maalaisjärkeä ja koettaa ensin kotikonsteja.
Joo, kirjoitin masennuksesta yleensä ja alleviivasin sitä erikseen. "Todellista, vakavaa ja pitkäkestoista".
Tuntuu kyllä että itsekin reagoit siihen lääkäri/masennus -juttuun vähän kuten yllä kirjoitin, miksi muuten alleviivata että "heitin reseptin menemään".
Siksi ettei masennuslääkkeiden käytölle ollut yhtään mitään perustetta. En ollut masentunut, vain huolissani läheisestä. Silti resepti minulle pyytämättäni kirjoitettiin. En ole eläissäni ollut masentunut. Suruja olen kohdannut, ja vaikeuksia mutten ole sairastanut masennusta koskaan.
Ok, good for you siis.
Juuri noin olen yrittänyt toimia. Olen poissa kotoa, jotta hän saa tarvitsemansa tilan. Kotonaolleessa yritän puuhailla jotain toisessa huoneessa. En odota mitään, en vaadi mitään. Olen ottanut täysin yksin vastuun arjen pyörittämisestä. Iltaisin menen nukumaan viereen, silittelen poiskääntynyttä selkää.
Kestän kyllä sen, että haluaa olla omissa oloissaan, ja sehän on aivan luonnollista, että kummallakin on omiakin menoja, mutta se tässä ottaa niin syvältä, että hän ei halua minua mukaan enää yhtään mihinkään. Teki totaalisen täydellisen stopin kaikkeen yhdessäoloon. Kun kysyn kävelylle tms., saan vastaukseksi aina ein.
Ei halua saunoa yhdessä. Ei tule edes aamupalalle yhtäaikaa.
On jotenkin katkera ja vihainen minulle koko ajan, kuukausitolkulla putkeen. Ei kosketa, ei halaa, ei pienintäkään myönnytystä. Aivan kuin olisi päättänyt torjua minut, ja ampua parisuhteen alas järjestelmällisesti.
Yritän ymmärtää, yritän rakastaa, puhun ystävieni kanssa ja olen käynyt puhumassa asiantuntijan kanssa.
Silti välillä jatkuva torjunta, kylmäkiskoisuus ja välinpitämättömyys on musertavaa, ja kun sitä ei voi näyttää. En oletakaan, että saisin nyt puolisoltani myötätuntoa.
Kiitos vastauksista, ehkä on toivoa?
Tuota tilannetta ei korjaa mikään muu kuin se että miehesi tila paranisi, onko lääkkeistä ollut apua?
Toki kumppanin rinnalla pitäisi jaksaa seistä, mutta jos tilanne jatkuu jatkumistaan, luulen että sitä on vaikea sietää. Kun itse yrität kaikkesi ja mies ei edes yritä tulla vastaan.
Valitettavasti en osaa auttaa, ammattiapua varmasti kannattaa hakea vaikkapa pariterapian muodossa tai jotain.
Miehesi on varmaankin vakavasti masentunut ja ei näe omaa käytöstään. Ei siinä tilassa varmaankaan kykene. Mutta tilanne on sinullekin hyvin vaikea. Nämä ovat kinkkisiä juttuja joihin ei ole oikeaa vastausta. Sinun täytyy tunnustella omia tuntemuksiasi, kuinka kauan jaksat, mikä olisi oleellista jaksaaksesi, onko mitään mitä miehesi suostuisi yrittämään. Tuossa tilanteessa olet kyllä aivan liian yksin. :( Voimia kauheasti täältä, tunnen syvää myötätuntoa kohtaasi.
Ota näistä jutuista mitä tahdot..
Ensinnäkin (lienet jo miettinytkin?) mikä tuossa voisi olla takana? Mikä on suhteenne tila ja äijän suhde itseensäkin? Onko jotain muuttunut ennenkuin tuo "masennus pamahti silmille" noin pahana kauan kydettyään?
Jos uskallat niin lopeta välillä tuo "hyssyttely" (millä toki tarkoitat hyvää, tottakai) ja kysy suoraan MITÄ TUNTEE. Muista se että tunne on aina aitoa ja vaikuttaa aidosti vaikka se on voinut syntyä ihan vääristä johtopäätöksistä tms. Tunne on kuitenkin konkretiaa minkä kanssa ukkosi kamppailee nyt.
Masentunut mieli voi itsekin tunnistaa että "hei mä mietin tällaisia ja tää on väärin" mutta se ei poista sitä tunnetta, saattaa vain olla niin että ihminen "eristätäytyy vielä enemmän" ettei heittäisi niitä sammakoita suustaan (mitkä sitä sielua jäytävät kuitenkin).
En todellakaan meinaa että ala ukkoa ahdistelemaan kuin joku alokasta (ennen muinoin ainakin) simputtanut vääpeli tyyliin "Tuleeko siitä mitään HÄH?!?", kunhan voisi olla apua siitä että välillä menet väkisin lähelle ja keskustelet.
Kuulostaako miltään?
Olen itse ollut pahasti masentunut ja tiedän senkin että hyvääkin tarkoittava "tilan antaminen/silittely/ymmärtävä väistely/tilan antaminen" voi tehdä joskus vastakkaisen reaktion ja se toinen tuntee itsensä vielä "erikoisemmaksi". Masennus jos valtaa mielen niin monesti tulee fiilis "en mä tarvi mitään ##### silittelyjä, en ole niiden väärti kun olen tällanen/ MUN antamat silittelyt ei oo minkään väärti kun olen tällanen".
Jos haluat niin kysy mitä tuntee ja miksi(ts mistä itse arvelee johtuvan)? Siitä se voi aueta. Puhumalla. Ei huutamalla eikä täysin hiljaa ollen. Miltä kuulostaa? Toi hyvin paha passiivis-aggressiivisuus (mun mielestä) voi olla avunhuuto myös.
Mieti miten nämä soveltuu teidän suhteeseenne, mtä skrivasin.
Eihän tuo kiva tilanne ole. Mutta positiivinen asia tuntuu olevan se, ettet valita, ettei mies peseytyisi tai tekisi itselleen sitä yksinäistä aamupalaa. En tiedä, onko mies työiässä, mutta työkyvyttömyyttäkään et mainitse. Mies ei myöskään kai ryyppää, rähjää eikä lyö. Miehen masennus on siis teknisesti helppoa lajia. Mies ei ehkä edes kärsi mitenkään.
Sinä sen sijaan kärsit, koska sinun tarpeisiisi ei vastata. Ehkä sinun pitää ottaa se mahdollisuus nyt vakavasti huomioon, että mies on sanonut liittonne irti muttei näe syytä virallistaa eroa, koska hänellä ei ole ketään muutakaan mielitiettyä. Koska teillä ei ilmeisesti ole lapsia huollettavana, voisit ruveta vakaasti harkitsemaan eroa, ellet halua tarpeettomasti vaipua samaan suohon miehesi kanssa.
Et halua hylätä raukkamaisesti miestäsi hädässä, mutta oikeasti ehkä pelkäätkin omasta puolestasi. Mies ehkä pärjäisi yhtä hyvin tai paremmin yksin, mutta sinä et. Siksi haluat, että mies "paranisi" ja rupeaisi taas tekemään sinua onnelliseksi. Raakaa tekstiä, mutta ero saattaa olla teille molemmille terveellisempi vaihtoehto.
Heitä ukko pihalle jos ei kiinnosta seurustella sun kaa
Kuule tämä on ihan typerä ehdotus. Masennus on sairaus. Siinä ei ole välttämättä itsellä mitään sanottavaa siihen kiinnostaako vai ei kun on masennuksen syövereissä. Siinä voi olla ties mitä ahdistusta, pelkoa, välinpitämättömyyttä jne. mukana joihin ei itse voi vaikuttaa.
Luultavasti aloittajankin mies mieluusti olisi normaalissa tilassa, hyvällä mielellä seurustelemassa kumppaninsa kanssa. Mutta kun se ei mene juuri nyt niin.
Mikä parisuhde ja rakkausliitto se sellainen on, jossa toisen sairauden takia heti ollaan hylkäämässä? Eikö silloin juuri mitata se rakkaus ja rinnalla seisominen? Pitkässä juoksussa toki olisi toivottavaa että parannusta aloittajan elämään olisi tulossa, mutta ei sitä normaali, tunteva ihminen "heitä kumppania pihalle" jos elämä ei aina mene kuten elokuvissa.
Aloittajan tilanne toivottavasti korjaantuu ja suhde palautuu normaaliksi, ehkä entistä vahvemmaksi. Tuollaiset luovuttajat kuten "Täysin nolla" olisi, luultavasti eivät ole kokeneet aitoa rakkautta toista kohtaan ja elävätkin elämänsä puolityhjinä loppuun saakka.
Rakkauden ansiosta vaikeina aikoina pystyy venymään enemmän kuin arvaakaan.