Luin muutamia tämän ketjun tekstejä ja sain hieman enemmän toivoa paremmasta elämästä... Ehkä ero ei olekaan maailmanloppu, vaikka siltä se tällä hetkellä totisesti tuntuu! Olen antanut suhteellemme itsestäni a-i-v-a-n kaiken ja tuntuu, että suhteemme on nyt minun jaksamisesta kiinni.Miten paljon jaksan tätä huonoa oloa ja miten paljon minä yritän pitää meitä kasassa :'(
Olen seurustellut nykyisen avopuolisoni kanssa kohta kolme vuotta, joista yhden saman katon alla. Rakastan häntä yli kaiken ja hän minua(?), mutta silti emme ole saaneet vieläkään suhdettamme toimimaan kunnolla. Olemme todella erilaisia, mikä on osaltaan tasapainottanut luonteitamme. Riitelyä on vähintään viikottain ja se on pahentunut koko ajan ja etenkin minä olen muuttunut entistä aggressiivisemmaksi: lautaset lentää, haukun, huudan jne... Turhautumiseni vain kasvaa kasvamistaan,koska koen, että tilanteemme johtuu pääosin poikaystäväni kykenemättömyydestä puhua, keskustella ja ilmaista tunteensa, eikä hän tee asialle mitään. Yhteiselomme on ollut viimeaikoina yrityksistäni huolimatta vain ruokakaupassa käyntiä, ja olen katkerana saanut seurata vierestä, miten paljon hän nauttii esim. omien kavereittensa kanssa olemisesta. Hän ei halua suunnitella edes seuraavan päivän ohjelmaa kanssani tai mitään muutakaan. Kaiket aikansa hän käyttää tietokoneella, eikä hän tule kanssani edes nukkumaan. Elämme aivan eri rytmejä. Olen yrittänyt antaa hänelle tilaa ja aikaa, mutta tätä on jatkunut jo kauan ja eilen tilanne puhkesi täysin käsiin.
Tänään sain kuulla, että kumppanini tuntee olevansa valvovan silmän alla, kun olen kotona ja kun kysyin, miksi hän näin tuntee, hän ei osannut antaa yhden yhtäkään esimerkkiä (hänen työpisteensä on kyllä olohuoneessamme, että jos molemmat ovat kotona, toista ei voi olla huomaamattakaan...). Tuntui, että tämä oli aivan viimeinen pisara, sillä nyt minusta tuntuu, että hän ajaa minua kotoani pois tai, että se on liikaa pyytää häntä esim. tekemään ruokaa kanssani tai katsomaan esim. elokuva kanssani silloin tällöin, jotta meillä olisi jotain muutakin kuin kaupassa käyntiä.
Olen kuitenkin itsenäinen nainen ja minulla on myös omat menoni, työni, harrastukseni ja ystäväni, että en todellakaan ole koko ajan herran kainalossa roikkumassa. Olen kuitenkin aika yksinäinen. Asumme suhteellisen pienessä kaupungissa, josta viimeiset ystäväni muuttavat ennen syksyä pois ja jään tänne aivan yksin ilman mitään tukea. On-off suhteemme on osaltaan kärjistänyt kaverisuhteitanikin; olen jatkuvasti allapäin ja kertomassa huonosta suhteesta. Poikakaverini ystävät eivät myöskään katso minua mitenkään lämpimästi. Perheeni asuu toisella paikkakunnalla ja minun on pakko jäädä tänne opiskelujeni takia.En vain tiedä kuinka selviä jos ja kun ero tulee...
Voimavarani on käytetty aivan loppuun. En tiedä mitä ajatella enää mistään. Tuntuu kuin olisin tulossa hulluksi. Yritän pitää itseni kasassa tekemällä koko ajan jotain ja esittämällä kumppanilleni etten kaipaisi hänen seuraansa, mutta olen tähän kaikkeen hirveän väsynyt. Käyn terapiassa osaltaan suhteemme takia ja olen pyytänyt avopuolisoani lähtemään pariterapiaan, mutta hän ei ole ollut kiinnostunut asiasta.
Elän valheessa, jossa on silloin tällöin pilkahduksia siitä mitä haluan kumppaniltani ja elämältäni, mutta josta en voi luopua. Kumppanini on juuri sitä mitä kaipaisinkin, hän on todella ihanakin, kunhan hän vain osaisi keskustella tärkeistä asioista eikä aina vain pelleillä, kuunnella, suunnitella, puhaltaa yhteen hiileen... Johtuuko hänen käyttäymisensä vain minun vääränlaisesta käyttäymisestä? Pitäisikö minun osata ottaa asiat iisimmin ja vain mennä sillä mitä saan? Vaadinko itse liikaa?
Apua!
Olen seurustellut nykyisen avopuolisoni kanssa kohta kolme vuotta, joista yhden saman katon alla. Rakastan häntä yli kaiken ja hän minua(?), mutta silti emme ole saaneet vieläkään suhdettamme toimimaan kunnolla. Olemme todella erilaisia, mikä on osaltaan tasapainottanut luonteitamme. Riitelyä on vähintään viikottain ja se on pahentunut koko ajan ja etenkin minä olen muuttunut entistä aggressiivisemmaksi: lautaset lentää, haukun, huudan jne... Turhautumiseni vain kasvaa kasvamistaan,koska koen, että tilanteemme johtuu pääosin poikaystäväni kykenemättömyydestä puhua, keskustella ja ilmaista tunteensa, eikä hän tee asialle mitään. Yhteiselomme on ollut viimeaikoina yrityksistäni huolimatta vain ruokakaupassa käyntiä, ja olen katkerana saanut seurata vierestä, miten paljon hän nauttii esim. omien kavereittensa kanssa olemisesta. Hän ei halua suunnitella edes seuraavan päivän ohjelmaa kanssani tai mitään muutakaan. Kaiket aikansa hän käyttää tietokoneella, eikä hän tule kanssani edes nukkumaan. Elämme aivan eri rytmejä. Olen yrittänyt antaa hänelle tilaa ja aikaa, mutta tätä on jatkunut jo kauan ja eilen tilanne puhkesi täysin käsiin.
Tänään sain kuulla, että kumppanini tuntee olevansa valvovan silmän alla, kun olen kotona ja kun kysyin, miksi hän näin tuntee, hän ei osannut antaa yhden yhtäkään esimerkkiä (hänen työpisteensä on kyllä olohuoneessamme, että jos molemmat ovat kotona, toista ei voi olla huomaamattakaan...). Tuntui, että tämä oli aivan viimeinen pisara, sillä nyt minusta tuntuu, että hän ajaa minua kotoani pois tai, että se on liikaa pyytää häntä esim. tekemään ruokaa kanssani tai katsomaan esim. elokuva kanssani silloin tällöin, jotta meillä olisi jotain muutakin kuin kaupassa käyntiä.
Olen kuitenkin itsenäinen nainen ja minulla on myös omat menoni, työni, harrastukseni ja ystäväni, että en todellakaan ole koko ajan herran kainalossa roikkumassa. Olen kuitenkin aika yksinäinen. Asumme suhteellisen pienessä kaupungissa, josta viimeiset ystäväni muuttavat ennen syksyä pois ja jään tänne aivan yksin ilman mitään tukea. On-off suhteemme on osaltaan kärjistänyt kaverisuhteitanikin; olen jatkuvasti allapäin ja kertomassa huonosta suhteesta. Poikakaverini ystävät eivät myöskään katso minua mitenkään lämpimästi. Perheeni asuu toisella paikkakunnalla ja minun on pakko jäädä tänne opiskelujeni takia.En vain tiedä kuinka selviä jos ja kun ero tulee...
Voimavarani on käytetty aivan loppuun. En tiedä mitä ajatella enää mistään. Tuntuu kuin olisin tulossa hulluksi. Yritän pitää itseni kasassa tekemällä koko ajan jotain ja esittämällä kumppanilleni etten kaipaisi hänen seuraansa, mutta olen tähän kaikkeen hirveän väsynyt. Käyn terapiassa osaltaan suhteemme takia ja olen pyytänyt avopuolisoani lähtemään pariterapiaan, mutta hän ei ole ollut kiinnostunut asiasta.
Elän valheessa, jossa on silloin tällöin pilkahduksia siitä mitä haluan kumppaniltani ja elämältäni, mutta josta en voi luopua. Kumppanini on juuri sitä mitä kaipaisinkin, hän on todella ihanakin, kunhan hän vain osaisi keskustella tärkeistä asioista eikä aina vain pelleillä, kuunnella, suunnitella, puhaltaa yhteen hiileen... Johtuuko hänen käyttäymisensä vain minun vääränlaisesta käyttäymisestä? Pitäisikö minun osata ottaa asiat iisimmin ja vain mennä sillä mitä saan? Vaadinko itse liikaa?
Apua!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuntuuko sinusta siltä, että sinua arvostetaan? Rakastetaan? Oletko hänen kanssaan siksi, että kovasti tahtoisit tarunhohtoisen romanssin vai siksi, että sinun on oikeasti hyvä olla hänen kanssaan? Käythän jo terapiassakin. Ymmärrettävästi pelkäät yksin jäämistä, koska sinulla ei ole tukiverkostoa kotipaikkakunnallasi. Yritä olla ylianalysoimatta suhdetta ja koeta löytää ystäviä.
Siis minulle ainakin tuli sellainen kuva tästä kertomastasi, että kähes yksinomaan avomiehesi on "syypää" tähän ja että suhteen korjaaminen onnistuu kunhan hän vain "muuttuu" sellaiseksi kuin sinä haluat hänen olevan. Jotenkin musta tuntuu, että tässä on muutakin ongelmaa kuin vain hän.
Toiseksi sanot, ettei hän osaa keskustella vaikka kuuntelee, suunnittelee ja yrittää tehdä asioita. Ja ihan tosissaan hän ei varmaan ymmärrä miten sinä toivoisit hänen olevan, vastaavan ja käyttäytyvän silloin kun sinulle tulee tarve purkaa tuntemuksiasi. Eikä varmaan koskaan tulekkaan oppimaan jos palkkana on tämä:
"etenkin minä olen muuttunut entistä aggressiivisemmaksi: lautaset lentää, haukun, huudan"
Siis miten helvetissä muka miehesi jaksaisi yrittää muuttua jos paskan saa vaan palkaksi huudon, haukkujen ja tavaroiden hettelyn muodossa? Ihan oikeasti jotenkin kuulostaa, että haluat vain muuttaa miehesi sinulle sopivaan muottiin ja hakkaat päätä seinään sen takia. Mitä jos hoitaisit omat asiat kuntoon, etkä ulkoistaisi sitä omaa hyvää oloa miehesi luotavaksi? Se ihana avomiehesi on sentään ihan normaali ihminen, eikä sinun pahan olon oksennuskuppi.
emäntä. Mukavampi elellä yksin.
Lautaset lentää, haukut ja suutut. Kaveri on keskustelukyvytön ja lukossa tunteidensa kanssa.
Siinä koko juttu pähkinänkuoressa.
Mutta jos oikeasti on niin, ettei kaverisi kertakaikkisesti OSAA keskustella, ei osaa, ei tajua, ei älyä, ei löydä tunteita ei osaa pukea sanoiksi, haparoi pimeydessä.
Haluaisi pienessä mielessään antaa sitä mitä haluat, mutta miten sokea oppisi näkemään ja kuuro kuulemaan?
Olen melko varma, että tuo kaverisi on sisimmältään säikähtänyt pikkupoika miehen kuosissa.
Aina voi tunteensa peittää pelleilyyn ja rempseilyyn tai kavereiden kera hengailuun.
Kaveri kokee sinut pelottavaksi, osaavaksi ja sellaiseksi, joka parhaimmillaan pystyy henkisesti kastroimaan hänet. Huonoimmillasikin päihität hänet ajatuksillasi mennen tullen.
Jos aiot jatkaa tämän poikasen kanssa elämistä, niin ota rauhallisempi ote. Mies voi oikeasti pelätä naisen salaperäistä valtaa, sanan säilää, hengen miekkaa, naista jolla on elämän valttikortit käsissään.
Et voi kovinkaan paljon muuttaa kaveriasi. Hänen on käytävä oma kehityskaarensa ja läksynsä lävitse omassa tahdissaan. Se voi olla hidas.
Muutokset ovat aina hitaita, niitä ei tehdä käskystä. Kukaan ei ole kone eikä leivontamuotti, josta voi muotoilla erilaisia kuvioita.
Ihminen on pääosin hyväksyttävä sellaisena kuin hän on silloisena hetkenä, jolloin hänen kanssaan ollaan.
Kasvaminen tapahtuu parisuhteissa eritahdissa ja sykäyksittäin.
Käytte eri tahtia kuin eripariset saappaat. Olet joissain asioissa edellä kaveriasi, joissain jäljessä ja päinvastoin. Keskustelukyvyttömästä harvoin saa mahtavaa tunteittensa analysoivaa esilletuojaa... koskaan.
Melkein voisi sanoa, että vaadit tällä hetkellä liikaa. Vaatimuksesi on toki oikeutettu, mutta minkäs teet. Karhusta ei tehdä sutta, ei vaikka itkisi miten.
Mitenkäs olisi, jos menisit hänen ehdoillaan jonkin aikaa? Kun kaveri on kodissanne omissa oloissanne, niin annat olla. Menet viereen istumaan ja nautit vain siitä olemattomasta yhteydestä. Siitä että olette saman katon alla omissa oloissanne. Siinäkin on jo paljon, ja se on hyvä alku... lähteä tyhjästä ja nauttia siitä.
Lyhyt kommenttini, minä (mies) yritin muuttua ja muutuin myös avopuolisoni toiveiden mukaan, rakastin häntä. Kun mikään ei riittänyt lähdin ja kaiken huipuksi eron jälkeen selvisi että hänellä oli mörköjä menneisyydestämme joista hän ei voinut puhua. Aavistin että jotain oli pielessä, syytin itseäni kaikesta, kun lopuksi kuulin nuo ongelmat, se helpotti oloani. Hetkeksi, nyt syytän itseäni miksei hän voinut ouhua..
Kumpikin olisi halunnut vielä jatkaa, lähdin koska en voinut enää luottaa tulevaisuuteemme ja nyt tiedän tehneeni oikein, eihän se olisi voinut jatkua niin.
Koskee mutta jokainen päivä vie eteenpäin!