Missä iässä kiinnostus parisuhteen etsintään lakkaa?

Naisen viimeinen käyttöpäivä on siinä 31v.

Miehen taas 70-77v riippuen elintavoista.

Riippuu täysin ihmisestä. Tunnen niitä, joiden on ollut "pakko" olla parisuhteessa yläasteelta lähtien, tunnen sellaisia, jotka kiihtyvää tahtia etsivät paria itselleen nyt kun kolmekymppiä on tullut täyteen - ja sitten olen minä, joka en ole ikinä parisuhdetta halunnut. (Tiedän kuuluvani vähemmistöön.) Voihan toki olla, että 15 vuoden päästä minulle iskee jokin hämärä viidenkympin villitys, mutta epäilen vahvasti. Olen sen verran erakkoluonne.

Lapsia ei mielestäni kannata harkita, ellei parisuhteelle ole edes jonkinnäköistä kestämismahdollisuutta. Parempi lapsille etteivät joudu väkisin eromyllyyn.

No itse olen juuri 34 vuotta tayttanyt nainen, ja voisi sanoa etta usko parisuhteen loytamiseen meni noin puoli vuotta sitten. Sen jalkeen koin viela pari pettymysta, ja nyt olen paattanyt jattaa rakkauden toivottoman etsimisen muille.

Halusin kovasti aina lapsia, ja luulin etta ne jossain vaiheessa kuuluisivat elamaani, mutta ei sitten nain kaynytkaan.

Olen hoikka ja natti, mutta en tarpeeksi koulutettu ja fiksu, joten ei mitaan annettavaa parisuhdemielessa.

Nain kavi minulle elamassa, ei voi mitaan.

Olen 31-vuotias mies ja kiinnostus parisuhteisiin lopahti tuossa pari vuotta sitten. Minä nyt vaan en ole se tumma ja komea bodariplayboy, jollaisia naiset tuntuvat etsivän.

Lapsia ei kannata missään nimessä hankkia, jos parisuhde ei ole vakaalla pohjalla.

Parisuhde kuulostaa kamalalta, sanotaan mieluummin suhde. Lapsen voi pyöräyttää ilman samassa taloudessa oleskelevaa miestäkin.

On lakannut jo kauan sitten ja ikää alle 30. Minussa ei vaan oikein ole mitään ominaisuuksia jota kukaan arvostaisi.

Kersan voi pyöräyttää millon vaan, itse olen ehjästä ja hyvästä perheestä mutta paska minusta silti tuli. Kaverin muija pisti aikoinaan parin viikon romanssin kanssa muksun alulle ja ihan rakastava äiti se näyttäs olevan ja uusi äijä tarpeeksi rahakas, hyvä siitä tulee.

Itse lopetin yrittämisen siinä 25-26 vuotiaana. Nykyään olen jo päälle kolmekymppinen.

Syynä tuohon oli jatkuva itsensä munaaminen kaikissa sosiaalisissa tapahtumissa mihin koskaan osallistuin. Oli sitten kyse treffeistä, sukujuhlista, työpaikan pippaloista tai ihan vaan perus baarikierroksesta kavereiden kanssa.

No eipä siinä mitään, kaikkihan aina joskus itsensä munaa, en ole varmastikaan siinä mielessä mikään erikoinen tapaus. Mutta muut myös pääsee niistä yli muutamassa päivässä/viikossa.
Mä taas en tunnu pääsevän niistä koskaan ylitse, joten en myöskään yritä enää edes hankkiutua sellaisiin tilanteisiin.

Joitakin ei vain ole luotu parisuhde-elämää varten.

Itellään kanssa kalmankymppi lähenee ja sinkkuna koko ikä.

Aktiivisen etsinnän lopetin varmaan kanssa siinä 25 paikkella. Ei sitä vaan jaksa viikonlopusta toiseen pyöriä jossain baareissa, vain todetakseen ettei omaa sitä "pelimiesainesta".

Ainoat läheltä piti tilanteet tuli opintojen ja kavereiden kavereiden kautta. Nykyään opinnot ohi ja kaveripiirit pinentyny ja aikalailla porukan ainut sinkku.. Harvoin sitä edes missään sinkkunaisia enää tapaa niissä piireissä.

Vastaan en pane, jos jossain sattumalta johonkin mukavaan naiseen törmään, mutta rehellisyyden nimissä epätodennäköiseltä se vaikuttaa. Teininaisten iskeminen ei kiinnosta ja omanikäiset on jo tuntuviks löytänyt seurustelukumppaninsa tai haluaavat pysyä sinkkuna.

olen viisikymppinen ja n.45-vuotiaana tajusin että yksin onkin helpompaa.

Oli yksi lyhyt suhde siinä 46-vuotiaana, rakastuin ja olin täynnä toivoa mutta mies olikin sitten häntäheikki jonka kiinnostus loppui kun oli päässyt petiini. Se oli minulle kova isku enkä tee enää samaa virhettä. se tarkoittaa että miehen motiivit pitäisi ensin saada selville, ja sehän ei sitten onnistu mitenkään. olen ihan hyväksynyt tilanteeni näinkin. Talous ja muutkin asiat kunnossa.

Vonkaan teinipillua vielä haudastakin, se on saletti.