Hei kaikille.
En nyt tiedä onko tämä ihan oikea palsta mutta avautumisen tarpeeni on jo valtava....
Eli noin neljä vuotta kestänyt avoliittoni päättyi keväällä. Haluan kuulla mielipiteitä erinäisiin asioihin liittyen... Oliko exäni perheineen täysiä sekopäitä, vai olinko se sittenkin minä?
Tavatessamme ja aloittaessamme seurustelun minä olin tavallinen 18-vuotias lukiolainen ja asuin "omillani". Mies oli 22-vuotias työssäkäyvä (eli hänellä oli jo ammatti) ja asui n. 50-vuotiaan äitinsä luona, joka teki osa-aikatöitä siivoojana tms. Poika maksoi talon vuokran ja osti ruuat sekä maksoi suurimman osan molempien laskuista. Hänellä oli oma auto, johon äidillä oli aina ns. etuoikeus, eli äidin tarv meni pojan tarpeen edelle.
Alkuun olin heille tervetullut ja vierailinkin heillä usein.
Muutimme muutaman kuukauden kuluttua yhteiseen asuntoon ko. miehen kanssa. Sovimme keskenämme että isotuloisempana hän maksaa vuokran, ja minä sitten kompensoin maksamalla hänenkin laskujaan pienemmistä tuloistani (kuukaudessa siis opintotuki satunnaisesti 200-300€ työtuloja). Miehen äiti vaati poikaa jättämään auton hänelle käyttöön, sillä hän tarvitsi sitä toisin kuin poika joka siis muutti kaupunkiin jossa bussit kulkee. Poika maksoi vakuutusmaksut yms kulut joita autosta tuli, äiti ajeli reilun vuoden aikana autolla vajaat 10 000km "veloituksetta". Ehdotin miehelle että vaatisi äidiltään ns. vuokraa auton käytöstä, sillä auton arvo tippuu jokaisella kilometrillä jonka äitinsä ajelee ja se on pojalta pois. Mies loukkaantui ehdotuksesta.
Miehen äiti alkoi suhtautua minuun hyisesti. Soitteli minun äidilleni jatkuvasti selkäni takana ja esitteli huolensa pojastaan: minä olen liian hiljainen, salaperäinen, kenties jopa vaarallinen. Päässäni on vikaa. Jne. Jne. Jne. Avomieheni katsoi tätä läpi sormien, koska äitinsä aina sanoi tekevänsä kaiken vain poikansa parhaaksi jne.
Miehen ja minun välit kiristyivät: miehen äidistä tuli tabu. Mies oli sitä mieltä että MINÄ en tule äitinsä kanssa toimeen, minä olen aiheuttanut liikaa huolen aihetta jne. Hän alkoi vieraantua minusta. Enää ei puhuttu lähes mistään. Mies vain pelasi (peliriippuvainen henkilö kyseessä, saattoi pelata koko palkkansa).
Mies poltti tupakkaa sisätiloissa (en tykännyt siitä yhtään sillä meillä oli yhteinen koira). Hän ei kunnioittanut pyyntöäni siirtyä ulkotiloihin pössyttelemään. Suuttui vain. Hän ei myöskään hoitanut koiraa ollenkaan, vaikka oltiin sovittu että koiran kustannukset ja hoito menee fifty-fifty-periaatteella.
Sain keskenmenon seurusteltuamme n. 3 vuotta. Olin hyvin, hyvin tuskissani kipulääkityksestä (Panacod) huolimatta mutta mies ei ollut tukenani lainkaan. Istui vain koneella. Ei puhuttu mistään, mies ei edes kysellyt vointiani mikä oli vähintä mitä odotin häneltä siinä tilanteessa.
KLopulta olin niin kyllästynyt parisuhteeseeni ja koko elämääni, että käskin miestäni ryhdistäytymään tai muuten haluan erota. Mies kohautti hartioitaan ja sanoi tyynesti että hänen mielestään ero on paras ratkaisu.
Eron jälkeisenä päivänä oli mun 22-vuotissynttärit. Mies ei edes katsonut minuun päin, istui koneella pelaamassa ja ainoastaan hajamielisesti olkansa yli toivotti hyvää syntymäpäivää. Hän pakkaili tavaroitaan laatikkoihin muuttoaan varten. Äitinsä soitteli monta kertaa. Itkin koko päivän.
Seuraavana päivänä äitinsä kaasutti pakettiautolla pihaan ja auttoi miestä muutossa. Olimme sopineet miehen kanssa että hän työssäkäyvänä (alias siis varakkaampana ja tasaisempaa elämää elävänä) pitää kesään asti huolen koirasta. Minä muutin samana päivänä opiskelijakämppään (lemmikit ei sallittu) ja ajattelin että otan ns. aikalisää kesään asti ja keskityn selviämään erosta jne, otan sitten kesällä koiran taas itselleni kun olen saanut talouteni tasaantumaan, koirallekin sopivan asunnon ja muutenkin valmis jatkamaan ns. puhtaalta pöydältä. Mies siis muutti takaisin äitinsä luo.
En nyt tiedä onko tämä ihan oikea palsta mutta avautumisen tarpeeni on jo valtava....
Eli noin neljä vuotta kestänyt avoliittoni päättyi keväällä. Haluan kuulla mielipiteitä erinäisiin asioihin liittyen... Oliko exäni perheineen täysiä sekopäitä, vai olinko se sittenkin minä?
Tavatessamme ja aloittaessamme seurustelun minä olin tavallinen 18-vuotias lukiolainen ja asuin "omillani". Mies oli 22-vuotias työssäkäyvä (eli hänellä oli jo ammatti) ja asui n. 50-vuotiaan äitinsä luona, joka teki osa-aikatöitä siivoojana tms. Poika maksoi talon vuokran ja osti ruuat sekä maksoi suurimman osan molempien laskuista. Hänellä oli oma auto, johon äidillä oli aina ns. etuoikeus, eli äidin tarv meni pojan tarpeen edelle.
Alkuun olin heille tervetullut ja vierailinkin heillä usein.
Muutimme muutaman kuukauden kuluttua yhteiseen asuntoon ko. miehen kanssa. Sovimme keskenämme että isotuloisempana hän maksaa vuokran, ja minä sitten kompensoin maksamalla hänenkin laskujaan pienemmistä tuloistani (kuukaudessa siis opintotuki satunnaisesti 200-300€ työtuloja). Miehen äiti vaati poikaa jättämään auton hänelle käyttöön, sillä hän tarvitsi sitä toisin kuin poika joka siis muutti kaupunkiin jossa bussit kulkee. Poika maksoi vakuutusmaksut yms kulut joita autosta tuli, äiti ajeli reilun vuoden aikana autolla vajaat 10 000km "veloituksetta". Ehdotin miehelle että vaatisi äidiltään ns. vuokraa auton käytöstä, sillä auton arvo tippuu jokaisella kilometrillä jonka äitinsä ajelee ja se on pojalta pois. Mies loukkaantui ehdotuksesta.
Miehen äiti alkoi suhtautua minuun hyisesti. Soitteli minun äidilleni jatkuvasti selkäni takana ja esitteli huolensa pojastaan: minä olen liian hiljainen, salaperäinen, kenties jopa vaarallinen. Päässäni on vikaa. Jne. Jne. Jne. Avomieheni katsoi tätä läpi sormien, koska äitinsä aina sanoi tekevänsä kaiken vain poikansa parhaaksi jne.
Miehen ja minun välit kiristyivät: miehen äidistä tuli tabu. Mies oli sitä mieltä että MINÄ en tule äitinsä kanssa toimeen, minä olen aiheuttanut liikaa huolen aihetta jne. Hän alkoi vieraantua minusta. Enää ei puhuttu lähes mistään. Mies vain pelasi (peliriippuvainen henkilö kyseessä, saattoi pelata koko palkkansa).
Mies poltti tupakkaa sisätiloissa (en tykännyt siitä yhtään sillä meillä oli yhteinen koira). Hän ei kunnioittanut pyyntöäni siirtyä ulkotiloihin pössyttelemään. Suuttui vain. Hän ei myöskään hoitanut koiraa ollenkaan, vaikka oltiin sovittu että koiran kustannukset ja hoito menee fifty-fifty-periaatteella.
Sain keskenmenon seurusteltuamme n. 3 vuotta. Olin hyvin, hyvin tuskissani kipulääkityksestä (Panacod) huolimatta mutta mies ei ollut tukenani lainkaan. Istui vain koneella. Ei puhuttu mistään, mies ei edes kysellyt vointiani mikä oli vähintä mitä odotin häneltä siinä tilanteessa.
KLopulta olin niin kyllästynyt parisuhteeseeni ja koko elämääni, että käskin miestäni ryhdistäytymään tai muuten haluan erota. Mies kohautti hartioitaan ja sanoi tyynesti että hänen mielestään ero on paras ratkaisu.
Eron jälkeisenä päivänä oli mun 22-vuotissynttärit. Mies ei edes katsonut minuun päin, istui koneella pelaamassa ja ainoastaan hajamielisesti olkansa yli toivotti hyvää syntymäpäivää. Hän pakkaili tavaroitaan laatikkoihin muuttoaan varten. Äitinsä soitteli monta kertaa. Itkin koko päivän.
Seuraavana päivänä äitinsä kaasutti pakettiautolla pihaan ja auttoi miestä muutossa. Olimme sopineet miehen kanssa että hän työssäkäyvänä (alias siis varakkaampana ja tasaisempaa elämää elävänä) pitää kesään asti huolen koirasta. Minä muutin samana päivänä opiskelijakämppään (lemmikit ei sallittu) ja ajattelin että otan ns. aikalisää kesään asti ja keskityn selviämään erosta jne, otan sitten kesällä koiran taas itselleni kun olen saanut talouteni tasaantumaan, koirallekin sopivan asunnon ja muutenkin valmis jatkamaan ns. puhtaalta pöydältä. Mies siis muutti takaisin äitinsä luo.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olin jo toisella paikkakunnalla kun mies ilmoitti minulle puhelimitse ettei otakaan koiraa itselleen. Äitinsä oli kieltänyt tuomasta koiraa. He jättivät koiran tyhjään taloon, minä saisin tehdä sille minkä parhaaksi näen. Soittelin kavereitani ja sukulaisiani läpi anoen apua, mutta kukaan muu kuin perheeni ei pystynyt auttamaan. Isä tuli hakemaan ensin minut, ja sitten ajoimme vanhalle asunnolle hakemaan koiran, joka oli ollut siellä yksin siihen mennessä n. 10h. Talo oli siis vanha omakotitalo (sukulaisiltani "vuokrattu"), sisällä oli lähes yhtä kylmä kuin ulkona (mies oli siis katkaissut sähkö- ja vesisopimukset) ja koira oli kakkinut ja pissinyt ympäri taloa. Koira muutti vanhempieni luokse ja on siellä edelleen.
Sain tässä juuri käräjäoikeudelta tiedoksiannon, jonka mukaan olen Saunalahdele velkaa n. 800€ ja ellen maksa summaa, se menee ulosottoon. Selvitin ihmeissäni mistä tuollainen summa on peräisin, ja paljastui että kyseessä on siis vanha liittymäni jonka annoin miehelleni käyttöön (hänellä oli siis äitinsä nimellä ollut liittymä jonka äitinsä suutuspäissään sulki kun poika ilmoitti haluavansa kihloihin kanssani). Mies oli ladannut kyseisellä liittymällä selkäni takana ison summan rahaa peleihin.
Yritin ottaa ex-mieheeni yhteyttä (eroa ennen hän palautti liittymän ja otti prepaidin), mutta hän ilmoitti tylysti ettei asia enää hänelle kuulu. Pommitin häntä viesteillä ja soitoilla ja vaadin häntä maksamaan edes osan siitä 800€:sta. Hän sanoi minulle vaihtavansa numeronsa ellen jätä häntä rauhaan. Ja niin hän tekikin. Hän laittoi myös Facebookiin minulle eston. Rohkenin ja soitin hänen äidilleen pyytääkseni apua tilanteeseen. Äitinsä sanoi minulle: "ihan oikein sinulle! jätä, paholainen, meidät jo rauhaan!" ja sulki luurin.
Sen koommin en ole saanut mitään yhteyttä exääni. Luottotietomerkintä tuli kolmeksi vuodeksi. :/
Mies käyttäytyi minua kohtaan myös väkivaltaisesti silloin tällöin. Olen myös puolustautunut samaan malliin.
Nyt olen henkisesti ihan kuitti ja tunnen olevani arvoton... Voin sanoa suorastaan vihanneeni exäni äitiä sillä aina hän tunki nenänsä meidän asioihin väittäen että kaikki hänen poikaansa liittyvä kuuluu myös hänelle, jos en sitä kestä niin voin painua sinne minne aurinko ei paista (näillä sanoilla). Hän haukkui minua jatkuvasti jne... Mutta nyt minusta on oikeasti alkanut tuntua siltä että ehkä se sairas olenkin minä. Auttakaa. Antakaa ulkopuolisten näkökulmia tilanteeseen. :/
Voi tyttökulta!
Et sinä ole sairas, mutta ex-poikaystäväsi ja hänen äitinsä ovat,
Ajattele tämä tapahtuma opetuksena, mutta älä jää siihen kiinni.
Suuntaa ajatuksesi ja toimintasi tulevaisuuteen, se on itsellesi kaikkein parasta.
Aika parantaa haavat, ei ole turha klisee.
Onnea elämällesi, sinä kyllä selviät:)
Kyllä se vaan niin on, että kyseisessä populassa hulluin numero yksi on äiti. Hyvänä kakkosena tulee poika.
Kun tuollaisessa yhdistelmässä yrittää tulla toimeen vuosia, niin uskon, että olo tuntuu hullulta.
Kertomuksesi on selkeä, mutta karsea kuvaus, josta päättelen että olet selvinnyt melko täysillä pisteillä ja täydellä järjellä.
Nyt sinun pitää suunnata katse eteenpäin. Sitä menneen ajan tunkiota on turha tonkia, et tule hullua hurskaammaksi. Tonkimalla et löydä järkevää selitystä anopin ja ex-miehesi käytökselle, koska hulluudelle ei löydy logiikkaa.
Kiellä ajatuksiasi vellomasta menneitä, vaikka se joskus itsesäälin hetkellä tuntuisi jopa nautinnolliselta ja jotenkin merkitykselliseltä.
Parasta olisi, jos löytäisit normaaliperheessä kasvaneen miehen, joka olisi aktiivinen ja iloinen luonteeltaan.
Sillä iloa sinä tarvitset sata kiloa, pois murehtiminen. Ei kannata edes katua. Mennyttä ei ole enää, on vain tulevaisuus ja se tuo sinulle toivon tullessaan.
Sinun on syytä olla iloinen, että pääsit näistä paskapäistä eroon näin vähällä.
Vinkkinä semmoinen kaikille, että jos alatte saada toisten laskuja (ja varsinkin jos olette opiskelijoita, työttömiä tai muuten vähävaraisia) niin asia kannattaa kokonaisuudessaan hoitaa oikeusaputoimiston kautta. Olette oikeutettuja ilmaiseen oikeusapuun.
Eipähän tuohon äiti-poikasuhteeseen muita mahdu. Ehkä sitten kun äidistä aika jättää. Mieheni veli viettää kaiken vapaa-aikansa vanhempiensa kanssa perheineen. Tulee kyllä mieleen, että on siinä outo äiti-poikasuhde...miniä taas lepertelee appiukolle. Todella outoa, mutta täyttä totta.