onnellisuudesta ja tyytymisestä

Aika moni mies kuitenkin joutuu alistumaan aisuriksi ja tyytymään monen miehen nussimaan aktiiviuransa lopettaneeseen kurppaantuneeseen entiseen lutkaan. Eivätkä varmaan olekaan onnellisia, itku kurkussa ja unelmiensa saamatta jääneet teininaiset mielessä ne sitä kurppaa nussivat. Eikä se kurppakaan ole onnellinen, katkerana muistelee entisiä nussijoitaan ja halveksii aisurimiestään.

Eipä niitä neitseellisiä ja kauniita teininaisia riitä monelle. Moni ATM-aisuri tyytykin sitten käytettyyn kurppaan kun ymmärtää kuolevaisuutensa. Suomalaiset miehet ovat epätoivosia ja selkärangattomia nilviäisiä jotka nuolevat vaikka huoranvittua saadakseen äidintissin korviketta.

Huomaatkos, kuinka juhlavat urokset ovat ehtineet sinulle jo vastata? Kuinkahan alas pitäisi "tyytyä", jotta huolisi tuollaista kieltä ja mieltä käyttävän miehen?

Niin. Tekisin silti eron siihen, että ottaa vaan jonkun jotta olisi joku ja että rakastuu johonkuhun huolimatta siitä, ettei tämä täytä prinssin kriteereitä tai ole komeampi kuin ystävättärien sulhaset.

haluaisi timmivartaloisen ja tiukkapilluisen teininaisen, mutta melkein kaikki joutuvat tyytymään vanhaan väljähtäneeseen kurppaan.

Olen ihan eri mieltä. Jos jää odottamaan tajunnanräjäyttävää rakkautta Harklekiini-kirjojen tyyliin, niin kyllä taitaa Suomessa valkoihoisten ihmisten määrä kuolla sukupuuttoon parissa sadassa vuodessa.

Minä olen rumahko nainen ja olen aina saanut olla seinäruusuna. Joskus 18-v ikäisenäkin baarissa minua tultiin hakemaan tanssimaan vasta ennen valomerkkiä, kun miehet olivat tarpeeksi kännissä. Selvinpäin ei ole kukaan ikinä lähestynyt.

Mietin itse, että mitä elämältäni haluan. Onko se parisuhde pakollista vai tyydynkö olemaan yksin? Tajusin haluavani ennen kaikkea perhettä. Niinpä aloin suuren intohimoisen rakkauden sijasta etsimään miestä, joka olisi hyvä isä. Menin naimisiin miehen kanssa, jota kunnioitin ja josta tuli hyvä isä lapsillemme, mutta koskaan suhde ei ollut suurta rakkautta.

Myöhemmin erosimme, kun ajauduimme kumpikin liian kauas toisistamme. Olisi ehkä pitänyt olla sitä intohimoa vähän enemmän alunperinkin. En kuitenkaan kadu suhdettamme, sillä me elimme mukavaa elämää useiden vuosien ajan. Sitä paitsi minulla on nyt ne lapset, joita halusinkin. Vaikka miestä ei ole ollut moneen vuoteen, niin minulla on silti lapsista iloa ja seuraa. Ainakin se äidin ja lapsen rakkaus on vahvaa.

Ulkonäkö ei tietenkään vuosien myötä ole parantunut - päinvastoin. En usko löytäväni enää miestä, mutta olen iloinen, että olen saanut kuitenkin kokea normaalia parisuhdetta. Sain sen, mitä halusinkin eli perheen.

Uskoisin, että iso osa ihmisistä on aivan liian kriittisiä. Vähempäänkin voi tyytyä ja voi itse tehdä enemmän parisuhteen ja perheen eteen, koska sellaiset panostukset eivät mene hukkaan.

Mistä tiedät, että et tule ikinä löytämään miestä, jonka kanssa voisit "elää onnellisena rakastavassa parisuhteessa"?

Unelmien prissejä ei käsittääkseni jaella kellekään, koska kaikissa ihmisissä on epätäydellisyyksiä. Mutta ei se silti ole varmaa, ettetkö voisi saada miestä, jossa olisi vähintään osa niistä ominaisuuksista, joita toivot mieheltä. Kannattaa olla avoin mahdollisten kumppaniehdokkaitten suhteen, koska jos vain hylkäät suorilta käsin kaikki, jotka eivät vastaa ihannettasi jäät takuulla yksin.

En kehota "tyytymään" kehenkään paremman puutteessa, mutta painotan sitä, että ihmiset voivat rakastua yllättäviinkin henkilöihin, jos vain antavat mahdollisuuden itselleen (ja tottakai toiselle osapuolelle siinä samalla).

Ja voihan se olla, että lopulta löydät jonkun, joka ei vastaa mielikuvaasi tästä unelmapuolisosta lainkaan, mutta olet hänen kanssaan silti onnellinen. (Näitä tapauksia on tuttavapiirissäni yllättävän useita - naisia, jotka ovat löytäneet aivan erilaisen kumppanin, kuin mistä haaveilivat, ja ovat rakastuneita ja tyytyväisiä näiden miesten kanssa.)

Merkillistä kerrassaan. En minäkään kehoita ketään tyytymään ihmiseen, jota ei voi rakastaa. Rimaa ei kannata laskea niin alas, ettei enää voisi olla onnellinen.

Minä olen vissiin poikkeuksellisen vähään tyytyväinen ihminen. Minusta maailmassa on aina ollut paljon potentiaalisia ihastumisen ja rakkauden kohteita. Jopa niin paljon, että niitä on minullekin riittänyt lähes koko aikuiselämäni ajaksi.

Nytkin olen parisuhteeseeni oikein onnellinen. Olisin itseasiassa onnellinen, vaikka suhteessamme olisi enemmänkin ongelmia. Ehkäpä joillekin ei vain mikään riitä. Ja selvennykseksi sanottakoon, että olen minäkin aiha aika hanakasti suhteen päättänyt, jos se on minulle enemmän harmia kuin onnea tuonut.

Joillekin sitten tulee tuo ahaa elämys vuosien päästä, kun on jo pitkästynyt toisen seuraan. Eihän tää tyyppi ole ollenkaan sellainen mimmosen haluaisin. Eli aletaan ajattelemaan, että ollaan oltu tyytymissuhteessa alusta alkaen, kun vaan ihmiset ja halut suhdetta kohtaan on muuttuneet.

Mä olen sitä mieltä, että jokaisessa suhteessa tulee laskuja ja nousuja. Ei ole yhtä juhlaa aina ja kauhee leiskunta päällä aamusta iltaan ja vuodesta toiseen. Sellaiset on lähinnä romantisointia, että aina olis kauheen upeaa. Todellisuudessa ei ole, mutta ihminen on kumma otus että se sopeutuu, vaikka joskus olis vähän tasapaksumpaakin se arki yhdessä.

Ihminen oppii ottamaan sen normaalina vaiheena, johon ei kuitenkaan tarvi jäädä loppuelämäksi jumiin. Kohta taas voi kumppanin kanssa olla mahdotoman mukavaa ja tunteet leiskuu, vaikka hetken oli suvantovahetta ja ei niin jaksanut rallatella aamusta iltaan.

Tyytyminen on huono juttu, jos tuntuu tosiaan alussta pitäen että otan nyt ton, että jonkun vaan saan. Pakolla suhteeseen, ei kuulosta järkevälle.

Vastaavasti mittatilaustyönä ei ihmisiä eteen tule koskaan. Oma asennoituminen muihin vaikuttaa niin paljon, että se joko muovaantuu tai sitten se on jäykkää kun kipsi. Mitä jäykempi on asenne ja ehdottomampi täydellinen lista mitä ihmisen tulee olla, sitä hankalemmaksi käy kumppanin löytyminen. Utopiaa ei ihmisten kohdalla kannata harrastaa...tulee yksinäisiä vuosia paljon silleen. Ihmisyyden hyväksymisestä on hyvä aloittaa.

Ole sitten ilman miestä. Nääthän jo tältä palstalta miten onnellisia me ätmit olemme ilman naista. Ei kannata turhaan pariutua missään vaiheessa.

Aika oleellinen aihe tällä palstalla ja varsinkin miehillä, aika harva mies on niin onnellisessa asemassa että saisi sellaisen tyttöystävän johon voisi olla yhtään tyytyväinen, vaihtoehdot on joko olla ilman tai tyytyä johonkin jonka kanssa ei oikein tiedä haluaako olla missään tekemisissä.

"Mutta sen tiedän ihan varmasti, että en koskaan voisi olla onnellinen miehen kanssa, johon olen tyytynyt, kun en parempaakaan saanut. Enpä voi oikein kuvitella sellaisen parisuhteen olevan erityisen onnellinen, jossa joko toinen, tai jopa molemmat osapuolet katsovat joutuneensa elämään sellaisen ihmisen kanssa, jota eivät rakasta, vaan johon ovat joutuneet tyytymään paremman puutteessa."

Olen täysin samaa mieltä. Miehenä en osaa kuvitella tyytyväni parisuhteeseen naisen kanssa, josta en aidosti ole kiinnostunut. Mutta tavata nainen, jonka kanssa tämä aito kiinnostus on molemminpuolinen? Mikä todennäköisyys löytää sellainen?

ylös