Jos joku olisi ennustanut vaikkapa kaksi vuotta sitten, että olen todellakin tässä kuuluisassa tilanteessa, en olisi voinut uskoa. Minä, joka vielä vähän aikaa sitten olin toisinaan itselleni, toisinaan kissalleni ja joskus harvoin kavereille tai tälle palstalle miehen puutteen tuskaa tilittävä ikineitsyt.
Mutta tässä sitä todellakin ollaan. Ikää on juuri se "kolkyt ja risat". Ja mielessä päällimmäisenä ajatus, että juoksut on nyt juostu ja että on pakko rauhoittua.
Kaikki lähti turvallisen tuntuisesti. Tottakai pärjään, uskottelin itselleni, vaikka tiesin olevani poluilla, joita en ollut koskaan ennen kulkenut.
Sitten vauhti kiihtyi ja kaikki tuntui edelleen mukavalta. Uskoin, että meno on hallinnassani. Tiesin monien ja taas monien, muutaman tuttunikin, kokeneen tämän saman. Ennen en ollut ymmärtänyt, miksi kukaan tähän ryhtyisi.
Mutta kokiessani sitä kaikkea itse, en enää ihmetellyt. Kaikki oli ihanaa: vauhti, vapauden tunne ja jopa siihen kaikkeen väistämättä kuuluvat jyrkät ylämäet ja alamäet.
Mutta sitten tulivat ne hetket, joita en halua muistella, en ainakaan pitkään aikaan. Onneksi ne tuntuvat nyt utuisilta. Joka päivä kiitän mielessäni ystävää, jonka ansiosta pääsin siitä kaikesta nopeasti pois.
En usko, että enää toista kertaa kokeilen maastopyöräilyä.
Kun pääsen kipsistä eroon, pysyttelen turvallisempien lajien parissa.
Nyt kesän juoksulenkit on juostu ja etukäteen odotetut peruutettu. Kun tilalla on lähinnä aikaa ja surumieltä, olen suunnitellut kostavani maailmalle kovan kohtaloni. Ajattelin aloittaa palstalle ATN-vyörytyksen tarjoamalla päivittäin monta happamankatkeraa kattausta suoraan yli kolmekymppisen ikineitsyen mielen syövereistä.
Ei vaan, älkää pelätkö. En minä sitä oikeasti tee. Olette kivoja kuitenkin. Niin uskon. Mutta säälikää minua edes vähän, jooko?
Mutta tässä sitä todellakin ollaan. Ikää on juuri se "kolkyt ja risat". Ja mielessä päällimmäisenä ajatus, että juoksut on nyt juostu ja että on pakko rauhoittua.
Kaikki lähti turvallisen tuntuisesti. Tottakai pärjään, uskottelin itselleni, vaikka tiesin olevani poluilla, joita en ollut koskaan ennen kulkenut.
Sitten vauhti kiihtyi ja kaikki tuntui edelleen mukavalta. Uskoin, että meno on hallinnassani. Tiesin monien ja taas monien, muutaman tuttunikin, kokeneen tämän saman. Ennen en ollut ymmärtänyt, miksi kukaan tähän ryhtyisi.
Mutta kokiessani sitä kaikkea itse, en enää ihmetellyt. Kaikki oli ihanaa: vauhti, vapauden tunne ja jopa siihen kaikkeen väistämättä kuuluvat jyrkät ylämäet ja alamäet.
Mutta sitten tulivat ne hetket, joita en halua muistella, en ainakaan pitkään aikaan. Onneksi ne tuntuvat nyt utuisilta. Joka päivä kiitän mielessäni ystävää, jonka ansiosta pääsin siitä kaikesta nopeasti pois.
En usko, että enää toista kertaa kokeilen maastopyöräilyä.
Kun pääsen kipsistä eroon, pysyttelen turvallisempien lajien parissa.
Nyt kesän juoksulenkit on juostu ja etukäteen odotetut peruutettu. Kun tilalla on lähinnä aikaa ja surumieltä, olen suunnitellut kostavani maailmalle kovan kohtaloni. Ajattelin aloittaa palstalle ATN-vyörytyksen tarjoamalla päivittäin monta happamankatkeraa kattausta suoraan yli kolmekymppisen ikineitsyen mielen syövereistä.
Ei vaan, älkää pelätkö. En minä sitä oikeasti tee. Olette kivoja kuitenkin. Niin uskon. Mutta säälikää minua edes vähän, jooko?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voi ressukkaa. *silittelee kipsiä*
(hyvä tarina)
Otan osaa ja pikaista paranemista.
Itse lähden kohta metsään ajelemaan...mikäs sen hienompaa...
Voi sinua... Toivotan minäkin pikaista paranemista!
(Ja siinä sivussa ihmettelen, miten noin fiksu, tuollaisella huumorintajulla varustettu, urheilua harrastava nainen voi olla sinkku ja ikineitsyt...)
Ehdin jo onnitella itseäni, että tiesinhän sen löytäneen jonkun sulhasen. Nyt täytyy vain jatkaa ihmettelyä, että nainen voikin olla sinkku.
Hieno ja nokkela teksti! Paranemisia. Tunnen kanssasi kohtalotoveruutta. Katkoin pari vuotta sitten luitani oikein urakalla aloittaessani maastopyöräilyn. Pari kesää on nyt mennyt ilman haavereita. Älä vaan hyvää lajia jätä muutaman luun vuoksi.
Haha, eihän tuollaisella huumorintajulla voi olla kovin pitkään sinkku, jos itsensä muistaa ihmisten ilmoille toimittaa!
Haha, hyvä juttu =P Onneksi ei ole itse tarvinnut vielä kokea mitään niin kovaa lämää että olis kipsiä tarvinnu. Toivottavasti en koekaan =P
ATN-vyörytys kuulostaa erittäin tervetulleelta virkistykseltä palstalle! :))