Tunsin nuoruudessani naisen johon silloin ihastuin mutta koskaan meillä ei mitään tullut, koska kyseinen nainen seurusteli. Vuosia myöhemmin kohtasimme uudelleen ja kumpikin tällöin (ja edelleen seurustellaan tahoillamme) seurusteli. Ja nyt tapaamme ehkä noin kerran/kaksi kertaa vuodessa ja aina tämä nainen saa pääni ihan sekaisin, joka kerta tulee tunne että olisin valmis jättämään kaiken taakseni tämän naisen takia... huoh
Ahdistavaa
Ahdistavaa
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ahdistaa, varmasti ahdistaa. Mutta jos ei ahdistaisi, eikös se olisi merkki siitä, ettet elä?!
Kuvittele, unelmoi, haaveile tästä naisesta. Hän on pääsi sisällä JUURI SE OIKEA. Ihanaa...
Mutta, todennäköisesti, jos teillä olisi mahdollisuus kokeilla miltä se tuntuisi, mitä se olisi - olisiko se mitään. Te molemmat olette tahoillanne tavallaan piirtäneet itsellenne kuvan siitä mitä toinen on. Ja sitten todellisuus polkaiseen ahteriin, ei se niin mennytkään. Ei olekaan olemassa naista joka ei nalkuta (näin vain esimerkkinä :))
Nauti päiväunistasi, älä toteuta niitä. Joku viisas on joskus varoittanut:
"Be carefull what you wish for, you minght get it!"
(nöyrimmät anteeksipyyntöni kirjoitusvirheistä)
Siis, ei kirous vaan lahja, tavallaan...
No ehkä ahdistus olisi hiukan lievempää jos kaikki olisikin vain pelkkää haaveilua/päiväunia mutta aina tapahtuu jotain. Ei mitään mahtipontista merenrannalla rakastelua vaan pienempää ja viekkaampaa. :/
Jotenkin se vain tuntuu että omasta suhteesta puuttuu se jokin joka saa tällä tavalla pään sekaisin. Ehkä se on se turvallisuuden ja tuttuuden tunne? mene ja tiedä.. Mutta vaikia on olla ja jotenki tällä kertaa kaikki on vieläkin vaikiampaa
Voi ahdistus sun kanssas!!
Multa loppuu sanat kun ne pienet tapahtumat jos just niitä ilon aiheita! Just ne on niitä jotka potkasee sillee, et pikkasen nipistää.
Käännetään juttu nurin. Voisitko kuvitella tekeväs niitä pieniä viekkaita juttuja omassa suhteessasi? Jospa yrittäisit unohtaa tämän kenen kanssa kaikki on alkanut ja aloitat saman leikin nykyisen kumppanisi kanssa?
No sehän tässä riepookin enitin kun juuri on ollut sellainen kevät ja alkukesä että kaikki tuntui alkavan menemään oikealle tolalleen. Ja päätös oli jo tehty että enää koskaan en hölmöile. Niin eipä aikaakaan kun reissu kotipuoleen ja pelkkä katse riitti viemään mehut miehestä..Sillon mentiin ja nyt ollaan tässä tilanteessa että ahdistaa oikein urakalla. Ja kaiken kruunaa vielä noin kolmen viikon yksin olo puolison reissatessa.
Voi itku ja hammasten kiristys. Monta, monta vuotta sitten tapasin reissunpäällä miehen. Ukkomiehen tietenkin. Juteltiin muutama tunti, tanssittiin parit tangot. Annoin hänelle puhelinnumeroni koska hän halusi joskus jutella.Mitään muuta ei tapahtunut silloin. Soiteltiin ja juteltiin kaikesta taivaan ja maan välillä.
Olemme tavanneet vuoden, puolentoista välein (uskomatonta) kaiken kivan merkeissä. Tähän on siis mennyt melkein kymmenen vuotta. Emme saa toisiamme mielestä. Viimeksi hän kysyi että jättäisinkö kaiken hänen vuokseen ja lähdettäisiin yhdessä. Olemme jo aikuisia ihmisiä, mutta silti on pää sekaisin. Arvaappas ahdistaako täälläkin.
että sielläkin saattaa olla ahdistusta ilmassa! :)
Ehkä kaikki muuttuu jos jaksaa odottaa.. Tai sitten ehkä mikään ei muutu
Muiltakin olisi kiva kuulla vastaavista tapauksista.
Tänään sain puhelun naiselta jonka kanssa on ollut tapahtumaa ja hän kertoi rakastavansa minua enemmän kuin mitään ja haluaisi olla kanssani loppu elämänsä!!!
Itselläni on ollut samoja tunteita mutta kuitenkin tunnen sisimmässäni että tämä kyseinen nainen on ehkäpä liian räväkkä minulle ja siis tahtoo elämältään enemmän kuin minä!!
Paha olo vain kasvaa, mitä tässä eteen
Jos se nainen on sinulle mielestäsi liian räväkkä, niin miksi enään mietit? Lopeta juttu!
Niin...minäkin olen joskus ottanut ja rakastunut (suhteessa ollessani) toiseen, itseäni jopa nuorempaan... Otin ja jätin silloisen mieheni, pistin ihan kaiken päälaelleen...
Pelkäsin niin paljon uutta, etten koskaan uskaltanut kertoa tääle toiselle, mitä tunnen, en koskaan myöntänyt edes välittäväni... ja ajallaan jäin yksin...
Mutkien kautta palasin vanhan kullan kainaloon, asiat järjestyivät.
Nykyään kun näen sitä nuorta miestä, joka sai muutama vuosi sitten salamat lyömään pääni sisällä, saan aina ja uudelleen todeta rakastavani ukkosta edelleen valtavasti... oih!
Hiljaa vain toivon mielessäni, että vielä joskus saan hänet lähelleni, silloin pysyvästi... Nyt olemme vain tuttuja, jotka moikkaavat kaupungilla pikaisesti, vaikka humalapäissään pitääkin baarin nurkassa käydä tunnustamassa toiselle rakkautensa...
Hulluja -- meitä on monenlaisia... :)