Mieltä jäytää pelko ja suru. Että olemme mieheni kanssa liian erilaisia. Alkuhuumaa kesti muutaman viikon. Sitten alkoi kolista. Jouduimme törmäyskurssille. Hyviä aikoja on ollut ja ihania hetkiä paljon, mutta sisintä kalvaa kurja olo. Levoton, ahdistava olo. En koe saavani yhteyttä toiseen. Olen se eloisampi ja vapautuneempi, hän taas varauksellinen ja hillitty. Tämä tietysti vaikuttaa myös seksiin, missä toinen hillitsee ja toinen antaisi mennä himon iskettyä. Ja minä luonteellani taannun ja jopa masennun, mies taas kokee saavansa energiaa minusta. Hänelle hyvä diili... Itse koen että miehestä saisi arjen kaverin ja hän on luotettava ja osaa puhua asioista.
Mutta eikö meillä pitäisi olla kivaakin ja himoa? Suhde on vasta alussa, 4 kk mennyt. Olen koko ajan enemmän masentunut ja haluan olla enemmän erillään saadakseni itseni iloiseksi ja etten olisi ahdistunut. Flirttailukin on miehelle tuntemattomuus, siinä missä itse mielelläni flirttailen miehelleni. Hän ottaa sen usein piikittelynä. Tuntuu kuin kylmää vettä kaadettaisiin niskaan, kun mies ei flirttiini reagoi. Koita sitä sitten ilman leikkimieltä olla vapautunut ja seksuaalinen? Haudanvakavaa olemista. Huoh.
Voiko tällaisella suhteella olla mahdollisuuksia, niin että voisin itsekin saada energiaa tästä suhteesta? Nyt tuntuu että se vie voimiani... Muuten mies olisi täydellinen paketti, mutta mutta... Voiko asioita jotenkin muuttaa? En haluaisi luovuttaa vaan löytää keinon olla yhdessä molempia tyydyttävällä tavalla.
Mutta eikö meillä pitäisi olla kivaakin ja himoa? Suhde on vasta alussa, 4 kk mennyt. Olen koko ajan enemmän masentunut ja haluan olla enemmän erillään saadakseni itseni iloiseksi ja etten olisi ahdistunut. Flirttailukin on miehelle tuntemattomuus, siinä missä itse mielelläni flirttailen miehelleni. Hän ottaa sen usein piikittelynä. Tuntuu kuin kylmää vettä kaadettaisiin niskaan, kun mies ei flirttiini reagoi. Koita sitä sitten ilman leikkimieltä olla vapautunut ja seksuaalinen? Haudanvakavaa olemista. Huoh.
Voiko tällaisella suhteella olla mahdollisuuksia, niin että voisin itsekin saada energiaa tästä suhteesta? Nyt tuntuu että se vie voimiani... Muuten mies olisi täydellinen paketti, mutta mutta... Voiko asioita jotenkin muuttaa? En haluaisi luovuttaa vaan löytää keinon olla yhdessä molempia tyydyttävällä tavalla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
No mitäs luulet, olette olleet vasta naurettavan lyhyen ajan 4 kuukautta yhdessä ja meno on jo tuollaista.. että ei kuule millekkään vuosisadan rakkaustarinalle vaikuta.
Tämän aloituksen luettuani ihmettelen jälleen kerran: miksi ihmiset päätyvät niin usein yhteen itselleen sopimattoman kumppanin kanssa?
Neljä kuukautta mennyt ja ihmiset ovat kuin yö ja päivä.
En ymmärrä, miksi pitää aina "yrittää" ja miksi pitää "antaa mahdollisuus"... Yhteinen historia on sen pituinen, ettei vielä edes voi historiasta puhua ja sen sijaan, että elettäisiin suhteen hehkutusvaihetta ja oltaisiin mielettömän rakastuneita puolin ja toisin, elämä on tuskaa ja hammasten kiristelyä. Aika karulta kuuluu "yhdessä olo molempia tyydyttävällä tavalla"... Aivan kuin vanhainkodin vuodeosastolla kaksi erilaista mummelia tuupattaisiin olosuhteiden pakosta kämppäkavereiksi ja todettaisiin, älkää viitsikö torailla...
Anteeksi, jos tekstini on "niuhoa". Käsitykseni parisuhteesta on vain niin erilainen kuin aloittajalla. Uskon hyvästä syystä, että se voi olla "mannapuuroa ja mansikkaa". Ei riitä, että ihmiset tapaavat "oikeaan" aikaan ja ovat "soveliaat" toisilleen... "Ihan kiva" ei riitä, on oltava paras! Seitsemän yhteisen vuoden jälkeen olen yhä mielettömän rakastunut mieheeni...