Kaipaan häntä =( Enemmän kuin mitään muuta. Poisnukkumisesta on vain kaksi viikkoa, mutta aika tuntuu paljon pidemmältä. Olen elänyt usvassa, sumuverhon peittämänä, elän, mutta tuntuu, että en jaksa eteenpäin.
Hautajaiset ovat tänä viikonloppuna. Olen yrittänyt olla mukana auttamassa äitiäni järjestelyiden kanssa, se on helpottanut oloa. Luulen kuitenkin, että todellisuus ei ole iskenyt ja pelkään jo tulevaa. Olen persoona, jolla tosiasioiden kieltäminen on helppoa, miten käy, jos kiellän tämänkin asian uskomisen itseltäni? Hajoanko myöhemmin, iskeydynkö pirstaleiksi?
Olin aina isän tyttö, nyt tunnun kuuluvani en-mihinkään.
Rakastan sinua isä valtavan paljon...
Hautajaiset ovat tänä viikonloppuna. Olen yrittänyt olla mukana auttamassa äitiäni järjestelyiden kanssa, se on helpottanut oloa. Luulen kuitenkin, että todellisuus ei ole iskenyt ja pelkään jo tulevaa. Olen persoona, jolla tosiasioiden kieltäminen on helppoa, miten käy, jos kiellän tämänkin asian uskomisen itseltäni? Hajoanko myöhemmin, iskeydynkö pirstaleiksi?
Olin aina isän tyttö, nyt tunnun kuuluvani en-mihinkään.
Rakastan sinua isä valtavan paljon...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Hei.
Tiedän miltä sinusta tuntuu =(.
Oma äitini nukkui pois 10.3.04,sen jälkeen tuntuu,kuin olisi vain tyhjiö ympärillä.Olin itse paikalla,kun äitini nukkui pois,siis olin siinä äidin sängyn vieressä,juuri sillä hetkellä kun sydän pysähtyi.
Viime perjantaina olisi ollut äitini 60-vuotispäivä,perjantai tuntui tosi pitkälle päivälle,kuin se päivä olisi kestänyt ikuisuuden.
Tuntui tosi pahalle,kun olimme suunnitelleet niitä syntymäpäiviä koko vuoden ja myös lahjakin äidille olisi ollut mielessä,mutta emme saaneet viettää niitä syntymäpäiviä =(.
Aina,kun käyn äidin haudalla,niin en voi uskoa,että äiti on siellä mullan alla.
Yritä pärjätä ja jaksaa,kyllä se joskus helpottaa,näin olen kuullut itselleni sanottavan,itse yritän uskoa siihen.
Tosin tuntuu,että pääseekö sen surun ja ikävän yli koskaan,mutta mennään päivä kerrallaan eteenpäin,elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Kesän jatkoa sinulle ja perheellesi.
Kiitos sinulle. Tiedän ja varmasti tiedät itsekin, että monet sanat tuntuvat tällaiselle hetkellä klisheiltä, mutta joku uskomaton voima niissä kuitenkin on. Sitä tuntuu välillä jo kyllästyvän jaksamisen ja voimien toivotuksiin, mutta kun ne sanat tulevat toisen suusta, ne lyövät maahan, mutta nostavat saman tien takaisin ylös, aivan kuin ne todella antaisivat voimaa.
Olen tämän tapauksen myös yllättynyt siitä, kuinka avoimia ja surevia myös ns. ulkopuoliset ihmiset voivat olla. Ovemme takana on käynyt ihmisiä itkemässä, joskus jopa se toisen suru on tuntunut pahemmalta kuin itse isän nukkuminen pois. Vaikka tätä kautta minua ei kukaan tunnistakaan, niin kiitän kuitenkin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet tukea tähän asti, heillä on ollut vaikea osa, enkä usko, että tuen tarvitseminen tähän hetkeen loppuu.
Kuten sinulla, minullakin oli onni illa isäni vierellä aina lähelle kuolemahetkeä. Hän oli viimeisistä ajoistaan muutaman viikon sairaalassa, jossa hän myös kuoli. Saimme olla hänen luonaan yötä päivää, ensimmäiset yöt menivät valvoen ja hänen hengitystä kuunnellen. Pelkäsin joka hetki, että hengitys loppuu, tuona aikana tuskin silmääni ummistin. Viimeinen päivä, aurinkoinen sellainen, oli kaunis. Isä sai tuolloin jo morfiinia ja nukkui kuin pieni lapsi. Hän näytti niin nuorelta ja terveeltä. Sairaalapastori siunasi isän viimeiselle matkalle ja saimme jättää hyvästit. Hän lähti viimeiselle matkalleen vain muutama tunti jäähyväisten jälkeen. Oloni oli helpottunut, ei enää tuskaa, kipuja. Hän oli saanut rauhan.
Aluksi jaksoinkin ajatella tätä helpotuksena, mutta nyt tilalle on tullut ikävä, suunnaton sellainen. Olin isin aikuinen pikkutyttö. Hän opetti minulle kaiken aina puuhommista teknisten laitteiden käsittelyyn, hän opasti minua viisailla sanoillaan vaikeimpien aikojen yli. Hän oli roolimallini, idolini. Rakastan kyllä äitiäni yli kaiken, se on sanomattakin selvää, mutta isäni tunsin läheisemmäksi... parhaaksi ystäväkseni.
Voisin jatkaa tätä kirjoitusta vaikka kuinka pitkälle, mutta luulen, että alkaisin kirjoittamaan kaiken vain alusta alkaen uudestaan.
Onko sinulla Minsku tai kellään muulla tietoa, minne voisin mennä juttelemaan menetyksestäni? Isäni kuoli syöpään, onko syöpään menehtyneiden omaisille jotain keskusteluryhmiä tms.? Minulla kun ei ole oikein ketään, kenen kanssa voisin vaihtaa ajatuksia tai jutella. Tunnun olevan niin yksin... Liian yksin.
Hei.
En ole varma,mutta tuntuisi että syöpäyhdistyksestä löytyisi joku tukihenkilö,jonka kanssa voisi jutella tai seurakunnastakin varmaan löytyy juttukaveri,jolle purkaa surevaa sydäntä =(.
Minä näin äitini vielä kävelevän 6.3.04,kun kävin sairaalassa häntä katsomassa ja äidin viimeiset sanat kuulin 8.3.04,kun soitin hänelle ja tiedustelin vointia,ja ne viimeiset sanat olivat:Jutellaan sitten lisää,kun pääsen kotiin,jos vielä pääsen täältä kotiin.
Äitini kuullosti tuolloin erittäin väsyneeltä ja puhelinkin putosi kädestä kesken puhelun.
Äidilleni tehtiin kaksi suurta leikkausta,kahtena eri päivänä,8.3.04 oikean jalan reisiamputaatio ja 9.3.04 vasemman jalan reisiamputaatio paksunsuolen poisto,äitini ei kestänyt näitä leikkauksia,vaan nukkui ikuiseen uneen 10.3.04.
Äitini oli viimeisen viikon sairaalassa,viimeiset päivät häntä hoidettiin teho-osastolla.Äidilläni oli diabetes ja sepelvaltimotauti.
Mutta jaksamisia sinulle jatkossakin,kysele jos ne siellä syöpäyhdistyksessä,seurakunnassa tai onhan sairaaloissakin henkilöitä joille voi mennä puhumaan ja sieltä varmaa osataan neuvoa mistä voit hakea apua suruusi.
Ei jäädä "laakereille" makaamaan,vaan elämä jatkuu.
Ja meidän menettämillä läheisillä ja rakkailla ihmisillä on nyt hyvä olla,pois on tuskat ja kivut.He nukkuvat ikuista ja rauhallista unta.
Tässä minun e-mail:[email protected],jos haluat kirjoitella minulle.
minunkin äitini nukkui pois noin kuukausi sitten.. Olin paikalla kun kuolema tuli, syke laantui hiljaa ja saatiin perheen kanssa sanoa jäähyväiset..
suru on vielä suunnaton. vielä tuntuu että äiti vielä joskus palaa, mutta tiedän ettei näin enää ikinä tapahdu. välillä oloni on hyvä, välillä ei.. en tiedä miksi näin piti tapahtua äin nuorelle ihmiselle, olenhan vasta parikymppinen ja minulla on suorempia sisarruksia....
on [email protected]
Jos vielä haluat kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia kanssani.
Oma isäni kuoli myöskin syöpään ja nukkui myös pois ja sai morfiinia... minulla on sinulle sopiva yhteisö... Käy katsomassa viestejä ja liity... Osoite: http://groups.msn.com/6881jbd1f3qrqj51igtb1akb41
Tiedätkö, olen kokenut aivan saman nyt! Kirjoituksesi voisi olla minun kirjoitukseni. Ainoa ero on se, että minun isäni haudataan tiistaina eikä viikonloppuna. Tämä on kauheaa, tämä kaikki. En löydä sanoja. Paljon voimia sinulle!
Toivon myös sinulle paljon voimia. En tiedä, voinko toimia millään tavalla tukenasi, mutta koska tiedän sinun kokeneen saman kuin itse, voit kirjoittaa minulle, jos haluat: [email protected]
Kiitos sinulle viestistäsi. Varmaankin kirjoitankin sinulle vielä sähköpostia, kun vain kykenen kirjoittamaan. Tänään oli isäni hautajaiset, hyvin kaunis ja tuskallisen suruntäyteinen päivä. Tästä toipuminen vie aikaa. Edelleen voimia sinulle, kohtalotoveri.
Olen kirjoittanut runoja isäni muistolle, kiitos jos sinä tai jotkut muutkin jaksatte niitä käydä lukemassa. Tässä osoite:
http://www.rakkausrunot.com/runoilija.php?runid=15816&lue=1
Hei,
Tiedätkö, täällä jossain minä olen sinun tukenasi vaikeimpien hetkien saapuessa lupaa kysymättä. Täällä jossain minä olen iloinen puolestasi, että edes pienen hetken hymyilet tai tunnet olevasi edes pienen pienen hetken niin voimakas, että tiedät elämän jatkuvan ja että jokainen päivä tuo lisää toivoa aurinkoisesta huomisesta, tulevaisuudesta.
Päivät ovat vaikeita täälläkin. Töissä tai kotona, lasten kanssa kaupungilla tai kirjaa lukiessa kotona, itku tulee taas kerran lupaa kysymättä, kuin varkain. Minun tulee kauhean ahdistunut ja paha olla. Kurkkua kuristaa ja tuntuu, että ei jaksa enää minuuttiakaan eteenpäin. Silloin tulee jokin voima, joka nostaa minut jaloilleen, antaa lämpimän tunteen sydämeen ja auttaa minua jatkamaan... se on varmasti tunne isästäni, tunne hänestä, joka tahtoisi minun jatkavan elämää, hymyilemään ja katsomaan kohti tulevaa.
Mutta se on niin vaikeaa.
Voimia sinulle...
Tiedän miltä sinusta tuntuu. Minun isäni kuoli kesäkuussa. En olisi ikinä voinut uskoa, että luopuminen on niin raskasta. Minulla on perhe ja ystäviä joille voi puhua mutta...paljon jää vielä sinne mielen sopukoihin nieltävää ja pohdiskeltavaa. Tunnen, että olen hirvittävän yksin, haavoittuvainen. Tiedän, että kukaan muu ei voi tehdä surutyötä puolestani. Runosi olivat kauniita. Voimia sinulle,isän tyttö
Tämä on se sama jolta äsken muka kuoli veli. Vierailee kaikilla palstoilla tekemässä pilkkaa ihmisten vaikeuksista.
Käsittämätöntä ettei sitä saada pois.
Mistä voit päätellä, että juttu on provo?? Tuoko pikkuveljen kuolema olisi saman kirjoittama ja siinä kuva veljestä... ?? Huh huh... voisiko olla noin rankkaa jollain, että tekee pilaa tälläisistä asioista. Vaikea uskoa!?
Minulla, alkuperäisellä kirjoittajalla, ei ole mitään syytä asettua provon asemaan. Miksi kukaan ylipäätänsä tekisi jotain sellaista.
Minulla, kuten ei siskollanikaan, ole koskaan ollut veljeä/veljiä. Eikö jokainen tälle palstalle kirjoittaja kuitenkin halua purkaa jotain sisällään, näin ainakin minä halusin tehdä. Todella surullista, että tällaisenkin asian puitteissa tulee tuomituksi/epäillyksi.
Niille kuitenkin, jotka ovat minulle aidosti kirjoittaneet tähän ketjuun epäilemättä isäni poismenon todellisuutta, isäni haudattiin lauantaina. Surun suuruutta on vaikea kuvailla. Tiedätte varmasti jokainen läheisen menettäneenä, miten vaikea olo tällaisen jälkeen voi olla. Nyt yritän vaan päästä askel askeleelta eteenpäin ja viettää aikaa perheeni kanssa. Jokainen hetki kuitenkin on tärkeä.
Hej Kaipaava
Syvä osaanottoni isäsi pois menosta. On surullista lukea tällaista mutta ehkä luen koska yritän itse ymmärtää mitä poismeno on sillä sairastan itse parantumatonta syöpää. Olen kärsinnyt liki 5 vuotta ja tällä hetkellä elän ns päivän kerrallaan.Olen iältäni 37 vuotias mies.Minulla on 13 vuotias poika Justus. Tällä hetkellä olen menettänyt kaiken mitä ihminen voi menettää siksi tunnen myötätuntoa sinua kohtaan koska menetit isäsi. Oma äitini kuoli n vuosi sitten tarkalleen 31.07.2003.Minut on leimattu hulluksi etc...En ole keltään saanut ymmärystä tai edes hoitoa sairauteeni.En kirjoita tätä huvikseen tai pilkatakseen muita .Yritän vain löytää ymmärrystä siihen miksi sairastuin näin vakavaan sairauteen? Miksi minä tai(isäsi)(äitini) kysyn itseltäni joka päivä.Olisin halunnut elää mutta tiedän loppuni tulevan.Elämä on lahja niin minusta tuntuu. Jos voin sulle jotain sanoa niin sanon,muista tämä. Rakkaus on ikuista vaan ei elämä. En ole hyväksynyt omaa poismenoani koska haluan elää. Yritän taistella sairauteni kanssa. Ja tiedän mitä on menettää....kaiken.Sulle kaipaava annan kaiken ymmärryksen ja lohdun suruusi sillä tiedän että puhut totta ,tunnen surusi rinnassani..Koeta jaksaa ja elä isäsi ja itsesi takia.
Suruasi kunnioittaen Ilkka
Hei Ilkka,
Nyt on myönnettävä, että en voi edes kuvitella tunnetta, joka sinulla on. Voin vain sanoa, että olen hyvin, hyvin pahoillani. Isääni lukuunottamatta en ole koskaan ollut lähellä kuolemaa millään tavalla ja sinun kirjoituksesi kosketti minua. Ainoa erotus on se, että minä uskoin, että isäni vielä paranee, koska hän ilmoitti minulle, että hänen syöpä on parantunut hoitojen jälkeen. Tämä oli tämän vuoden alkupuolella. Kun isäni alkoi mennä huonompaan kuntoon, en voinut käsitää, kun hänenhän piti olla terve. Romahdus tuli niin pienessä ajassa, että tätä minä yritän sulattaa vieläkin. Se tässä varmasti on vaikeinta sen ohella, että minun on vaikea hyväksyä sitä, että isä ei soita minulle enää, en voi enää koskaan napata ilmasta hänen lentosuukkoa ja painaa sitä vasten sydäntä.
Toivon, että vaikka kirjoitat menettäneesi kaiken, mitä ihminen voi menettää, sinulla olisi lähellä kuitenkin ihmisiä, jotka ovat tukenasi, niin hyvässä kuin pahassa. Minä kiitän sinua lohduttavista ja kauniista sanoista, jokaisen ihmisen sanoissa on jokin voima, jokaisella oma tarinansa ja sanomansa. Niistä on opittava, minä kuuntelen mielelläni.
Jos sinusta tuntuu, että sinulla on voimia ja halua kirjoittaa, niin olen jo kertaalleen tänne keskusteluketjuun laittanut sähköpostiosoitteeni ([email protected]). Voit kirjoittaa minulle mistä ikinä haluat, luen myös erittäin mielelläni. Jos et jaksa tai se ei sinusta ole tarpeellista, ymmärrän senkin.
Ystävyydellä...
Otan osaa suruusi. Voimia sinulle
Jos täällä on nuoria aikuisia, jotka ovat menettäneet äidin, isän tai molemmt, niin minulla on teille sopiva yhteisö, johon kannattaa liittyä, jos tahtoo tukea... siellä kaikilla on sama suru ja kuka voisikaan ymmärtää paremmin, kuin saman kokenut
Osoite: http://groups.msn.com/6881jbd1f3qrqj51igtb1akb41
Olen 17-vuotias tyttö. Isäni nukkui pois kuukausi sitten. Olen aina ollut isin tyttö ja ollaan jaettu toisillemme kaikki surut sekä ilot. Olin isin vierellä sairaalassa kun tämä tapahtui, pidin isiä kädestä kiinni sinä hetkenä. En usko vieläkään kunnolla mitä on tapahutunut enkä tiedä miten asiaa käsittelisin. Isi oli mun koko elämän ajan ollut mulle tärkein ihminen ja aina pystyin kertomaan hänelle kaiken. Tuntuu ku missää ei olisi enää mitää järkee enkä tiiä mitä sanoisin tai tekisin. Pelottaa että kun tajuan tapahtuneen täysin tulevaisuudessa, että romahdan ihan kokonaan.
Rakastan sua isi missä ikinä oletkin.
Isin pikkutyttö,
olet uskomattoman vahva. Itse olen 20-vuotias, isäni kuoli kolme viikkoa sitten. En voi vieläkään uskoa sitä todeksi, toivon eniten maailmassa, että isi tulisi takaisin. Olin myös sairaalassa kun isäni kuoli, mutta en ollut paikalla näkemässä, sillä olin hetkeä aiemmin ehtinyt lähteä käytävälle puhelimeen äitini kanssa. Olisin tahtonut olla yhtä vahva kuin sinä, ja pidellä isiä kädestä, kun hän nukkui pois. Nyt tuntuu, että petin isän, isä joutui kuolemaan yksin. Toisaalta tiedän, että isä tiesi minun olevan läsnä. Isä tiesi, että rakastan häntä, vaikken sanonutkaan sitä viimeisenä päivänä. En hyvästellyt. En vain voinut uskoa, että näin kävisi. Uskoin parempaan, en ollut varautunut pahimpaan, en vain voinut. Ehkä isäni ei tahtonut, että näen hänen kuolevan, sillä olin yksin hänen luonaan.
Ihan kamala ikävä. Rakastan isiä niin paljon! Tahtoisin isän takaisin, mutta tiedän etten voi. Tiedän, että isäni tahtoo minun jatkavan elämääni eteenpäin. En vain jaksa, ihan vielä.
Voimia teille muille.
Otan osaa suruusi. Olin itse samanikäinen kuin sinäkin nyt, kun isäni kuoli syöpään. Muistan sen aamun varmasti aina, kun heräsin ja äitini tuli kotiin ja kertoi että iskä on kuollut. En ensin tajunnut koko asiaa, en ensin itkenyt. Sitten soitin silloiselle poikaystävälleni, jonka luokse minun piti mennä illalla, koska hänellä oli bileet. En saanut sanaa suustani kunnolla kun itku tuli, ja kunnolla. Onneksi hän tuli koulun jälkeen meille, kaverinsa pitivät bileet keskenään ja ymmärsivät kyllä ettei poikaystäväni tullutkaan sinne. Muistan sen niin hyvin. Samoin muistan sen päivän kun tulin koulusta kotiin ja iskä ja äiti kertoivat syövästä ja sen ettei sille voi mitään tehdä.
Iskän kuolemasta on nyt 7vuotta, ja edelleen joka päivä muistelen iskää, monesti tulee vieläkin itku. Myönnettävä on, olen kateellinen jokaiselle jolla on isä elossa. En kestä kunnolla vieläkään kuunnella muiden juttuja siitä, mitä ovat tehneet isänsä kanssa. Järetön ikävä iskee samantien päälle.
Itse itkin silloin kun kuultiin että iskä oli kuollut. Sen jälkeen en itkenyt paljoakaan, hautajaisissa kyllä mutta muuten en. Se johti romahtamiseen. En puhunut mitään kenellekkään, sulkeuduin itseeni. Sitten yksi päivä koulussa, tulee se romahdus. Aloin vain itkemään, en pystynyt lopettamaan. Opettaja soitti terkkarille, joka sitten varasi ajan psykiatrille. Siellä sitten kävin puolisen vuotta, kerran viikossa. Se auttoi hieman.
Sen voin kertoa, että se suru, se ei helpota aikoihin. Mutta älä sulkeudu itseesi, niinkuin minä. Puhu läheisille, kavereille, jos ei muuta niin varaa aika psykiatrille tms. jolle voit puhua. Itke kun itkettää, vaikka olisit kaupan jonossa, itke jos siltä tuntuu.
Joskus näen unta iskästä, enkä haluaisi herätä siitä unesta ikinä. Haluaisin niin kovasti vielä halata iskää ja kertoa kuinka paljon häntä rakastan ja ikävöin. Tätäkin kirjoittaessa itken, ikävä on 7vuoden jälkeenkin niin kova. Toivon vain että oma lapseni ei koskaan joutuisi kokemaan samaa, ei tällä tavalla. Lapseni on nyt 4vuotias, hänellä ei ole yhtään pappaa, molemmat ovat nukkuneet pois ennen aikojaan.
Älä pelkää hakea apua suruusi, jos et halua puhua läheisillesi niin mene ammattiauttajalle. Itke kun siltä tuntuu, se helpottaa hetkeksi oloa. Älä jää yksin!