Hei,
Kerrompa teille oman tarinani, joka alkoi hyvin jatkui huonosti, mutta loppusta ei vielä tiedä!
Kuutisen vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni, jonka kanssa olen nyttemmin ollut naimisissa neljä vuotta ja meillä on ihana kolmi vuotias poika.
Miehelläni on edellisestä suhteesta kymmenen vuoitas tytär, joka suhteemme kolmena ensimmäisenä vuonna vieraili luonnamme joka ikinen viikonloppu ja kaikki koulujen lomat samoiten.
Miehelläni on vanhemmat, jotka suhteemme alussa olivat oikein ihastuttavia ja mielyttäviä ihmisiä. Mieheni tytär on heidän ensimmäinen lapsenlapsensa ja mummille kaikki kaikessa, millään muulla ei ole väliä.
Kun neljä vuotta sitten lähetimme heille hääkutsun, kaikki muuttui. Ei suinkaan suhtautuminen pojan tyttäreen vaan minuun, heidän tulevaan minijäänsä.
Anoppi alkoi puunata kodissamme paikkoja, jopa sellaisiakin joita en katso kuuluvan kellekkään muulle kuin minulle, vaatekaappini. Hän järjesteli astiakaappeja, silitti ja mankeloi liinavaatteita ja samalla teki infentaariota mikä tavaroista on minun ja mikä hänen poikansa, tai paremminkin hänen, mutta jotka hän on antanut pojalleen.
Samalla sain kuulla kuinka kätevä hänen ex-miniänsä on ja miten järjestely taitoinen ja siisti ihminen voi ollakkaan. Samoin ex-miniän vanhemmat, miten ne on niin sympaattisisa ja minun , tulevan miniän vanhemmat, ovat hieman outoja.
Minä kestin kaiken, katsoin läpi sormien ja ajattelin, että kyllä tämä tästä ja joskus se loppuu, ei kukaan tuommoista loputtomiin jatka. Jospa anoppini kokeilee vaan hermojani.
Olin väärässä, pahasti väärässä. Menimme siis naimisiin ja melkein heti aloin odottaa poikaamme. Kun ilmoitimme vauva uutisen, olin hyvilläni kun huomasin anoppinikin olevan iloinen puolestamme. Hyvyyttä kesti siihen saakka kun aloin valmistella vauvan syntymää ja laitoin vaatteita uudelle tulokkaalle.
Anoppi hurautti eräänä päivänä kylään ja ilmoitti tuovansa vaaville mieheni tyttären vauva ajan vaatteet. En voinut siteää ajatusta, että esikoiseni puettaisiin hänen ex miniänsä ja anopin ja mieheni yhdessä hankkimiin pukimiin, joten kieltäydyin kohteliaasti ja pyysin häntä säästämään vaatteet vaikka tyttärensä lapsille.
Anoppi suivaantui ja alkoi vuodattaa kyyneleitä ja kiljua, että minä olen tunteeton moukka jolle ei kelpaa mikään. Istuin autooni ja lähdin ystäväni luo, jätin anoppini kiljumaan. Soitin miehelleni työpaikalle ja pyysin häntä ilmoittamaan kotiin mentyään, joko tilanne on rauhoittunut.
Voi kuullostaa, että mieheni ei piitannut äitinsä tekosista, kyllä hän piittasi ja piittaa edelleen, mutta anoppini on mahdoton.
Vauva sitten syntyi ja kommellusten jälkeen pääsimme kotiin. Kaikki oli muuten hyvin, mutta vauvamme alkoi kuukauden ikäisenä kärsiä koliikista, joten valvoimme yöt ja nukuimme päivät. Tästähän soppa syttyi, kun anoppi huomasi, että pyykkikori pursui ja miniä vaan nukkui päivällä. Hän päätti aloittaa omaehtoisen kotiapu palvelun. Juuri kun olin saanut vauvan aamu kahdeksalta nukahtamaan ja ajattelin itsekkin nukkua samalla, anoppi pörhälsi paikalle ja aloitti mattojen kopistelun ja pyykin pesun. Nukuppa sitten siinä ja lepää tulevaa yötä varten.
Kun vauva täytti neljä kuukautta ja pääsin kokemaan sen historiallisen kokemuksen, eli nukkumaan yöllä, ei unen tarpeesta meinannu tulla loppua ollenkaan. Muistan erään viikonlopun, kun mieheni lupasi katsoa vauvaa koko helahoidon, jotta minä saan levätä. Nukuin silloin pe illasta lauantai-iltaan yhtä soittoa, kävin saunassa ja syömässä ja jatkoin nukkumista sunnuntai-iltaan.Se oli elämäni parhain loma!
Mutta sitten alkoi pahin aikakausi. Kerroin jo aikaisemmin, että mieheni tytär oli meillä joka viikonloppu ja mummi kävi tottakait kattomassa kullanmuruaan. Hän toi aina tulijaisia pojan tyttärelleen, mutta vaavi unohtui. Poikamme täytti vuoden, hän sai silloin isovanhemmiltaan lahjoja, mutta niin sai pojan tytärkin, ettei hänelle tule paha mieli,näin anoppi sitä perusteli.
Sitten tuli mieheni tyttären synttäreitten aika. Lahjoja tuli kiitettävä keko, mutta pikku veikka katsoi silmät suurina ja olisi halunnut tulla sisaren avuksi avaamaan lahjoja! Silloin ei anoppi ajatellut pikki veikan tunteita!
Noista viimeisistä synttäreistä alkoi anoppini ns. nenästä veren kaivu! Hän tahallaan kantoi pojan tyttärelle tuliaista, mutta pikku poika jäi ilman, kun tätä häneltä kysyin, sain kuulla, että noin pienelle on vaikea ostaa mitään! Niimpä.
Siinä vaiheessa aloin pyytää mieheltäni mahdollisuutta muutta tyttären meille saapumiset joka toiseen viikonloppuun! Mieheni suostui ja muutos tehtiin!
Mutta tästä tietenkin sain minä ansaitusti anoppini vihat päälle ja huudot sydämettömyydestä ja ajttelemattomuudesta.
Sitten tuli se viikonloppu, joka ratkaisi kaiken!
Anoppini vyöryi taas lauantaina meille ja toi ison kassillisen vaatetta, peliä ja jos jonkinlaista kampetta rakkaalle pojantyttärelleen, mutta pojalle ei..ei mitään.
Silloin päässäni naksahti kun katsoin itkevää poikaani ja lähes hymyilevää mummia! Pyysin, korottamatta ääntäni, anoppia poistumaan kodistani ja tulemaan takaisin vasta sitten kun hän katsoo lapsenlapsensa saman arvoisiksi ja pystyy tuomaan molemmille yhtä paljon ja saman arvoista tavaraa!!!
Anoppi lähti ja sen koommin en ole häntä nähnyt. Tapahtuneesta on nyt vuosi ja neljä kuukautta.
Mieheni häneen pitää yhteyttä ja käy tietyin väliajoin kylässä, mutta minä ja poikani ei käydä!
Hän ei saavu edes poikamme syntymäpäiville vaan laitta apen asialle!
Tämä voi kuulostta liiottelulta, mutta valitettavasti tämä tarina on tosi!!
Kerrompa teille oman tarinani, joka alkoi hyvin jatkui huonosti, mutta loppusta ei vielä tiedä!
Kuutisen vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni, jonka kanssa olen nyttemmin ollut naimisissa neljä vuotta ja meillä on ihana kolmi vuotias poika.
Miehelläni on edellisestä suhteesta kymmenen vuoitas tytär, joka suhteemme kolmena ensimmäisenä vuonna vieraili luonnamme joka ikinen viikonloppu ja kaikki koulujen lomat samoiten.
Miehelläni on vanhemmat, jotka suhteemme alussa olivat oikein ihastuttavia ja mielyttäviä ihmisiä. Mieheni tytär on heidän ensimmäinen lapsenlapsensa ja mummille kaikki kaikessa, millään muulla ei ole väliä.
Kun neljä vuotta sitten lähetimme heille hääkutsun, kaikki muuttui. Ei suinkaan suhtautuminen pojan tyttäreen vaan minuun, heidän tulevaan minijäänsä.
Anoppi alkoi puunata kodissamme paikkoja, jopa sellaisiakin joita en katso kuuluvan kellekkään muulle kuin minulle, vaatekaappini. Hän järjesteli astiakaappeja, silitti ja mankeloi liinavaatteita ja samalla teki infentaariota mikä tavaroista on minun ja mikä hänen poikansa, tai paremminkin hänen, mutta jotka hän on antanut pojalleen.
Samalla sain kuulla kuinka kätevä hänen ex-miniänsä on ja miten järjestely taitoinen ja siisti ihminen voi ollakkaan. Samoin ex-miniän vanhemmat, miten ne on niin sympaattisisa ja minun , tulevan miniän vanhemmat, ovat hieman outoja.
Minä kestin kaiken, katsoin läpi sormien ja ajattelin, että kyllä tämä tästä ja joskus se loppuu, ei kukaan tuommoista loputtomiin jatka. Jospa anoppini kokeilee vaan hermojani.
Olin väärässä, pahasti väärässä. Menimme siis naimisiin ja melkein heti aloin odottaa poikaamme. Kun ilmoitimme vauva uutisen, olin hyvilläni kun huomasin anoppinikin olevan iloinen puolestamme. Hyvyyttä kesti siihen saakka kun aloin valmistella vauvan syntymää ja laitoin vaatteita uudelle tulokkaalle.
Anoppi hurautti eräänä päivänä kylään ja ilmoitti tuovansa vaaville mieheni tyttären vauva ajan vaatteet. En voinut siteää ajatusta, että esikoiseni puettaisiin hänen ex miniänsä ja anopin ja mieheni yhdessä hankkimiin pukimiin, joten kieltäydyin kohteliaasti ja pyysin häntä säästämään vaatteet vaikka tyttärensä lapsille.
Anoppi suivaantui ja alkoi vuodattaa kyyneleitä ja kiljua, että minä olen tunteeton moukka jolle ei kelpaa mikään. Istuin autooni ja lähdin ystäväni luo, jätin anoppini kiljumaan. Soitin miehelleni työpaikalle ja pyysin häntä ilmoittamaan kotiin mentyään, joko tilanne on rauhoittunut.
Voi kuullostaa, että mieheni ei piitannut äitinsä tekosista, kyllä hän piittasi ja piittaa edelleen, mutta anoppini on mahdoton.
Vauva sitten syntyi ja kommellusten jälkeen pääsimme kotiin. Kaikki oli muuten hyvin, mutta vauvamme alkoi kuukauden ikäisenä kärsiä koliikista, joten valvoimme yöt ja nukuimme päivät. Tästähän soppa syttyi, kun anoppi huomasi, että pyykkikori pursui ja miniä vaan nukkui päivällä. Hän päätti aloittaa omaehtoisen kotiapu palvelun. Juuri kun olin saanut vauvan aamu kahdeksalta nukahtamaan ja ajattelin itsekkin nukkua samalla, anoppi pörhälsi paikalle ja aloitti mattojen kopistelun ja pyykin pesun. Nukuppa sitten siinä ja lepää tulevaa yötä varten.
Kun vauva täytti neljä kuukautta ja pääsin kokemaan sen historiallisen kokemuksen, eli nukkumaan yöllä, ei unen tarpeesta meinannu tulla loppua ollenkaan. Muistan erään viikonlopun, kun mieheni lupasi katsoa vauvaa koko helahoidon, jotta minä saan levätä. Nukuin silloin pe illasta lauantai-iltaan yhtä soittoa, kävin saunassa ja syömässä ja jatkoin nukkumista sunnuntai-iltaan.Se oli elämäni parhain loma!
Mutta sitten alkoi pahin aikakausi. Kerroin jo aikaisemmin, että mieheni tytär oli meillä joka viikonloppu ja mummi kävi tottakait kattomassa kullanmuruaan. Hän toi aina tulijaisia pojan tyttärelleen, mutta vaavi unohtui. Poikamme täytti vuoden, hän sai silloin isovanhemmiltaan lahjoja, mutta niin sai pojan tytärkin, ettei hänelle tule paha mieli,näin anoppi sitä perusteli.
Sitten tuli mieheni tyttären synttäreitten aika. Lahjoja tuli kiitettävä keko, mutta pikku veikka katsoi silmät suurina ja olisi halunnut tulla sisaren avuksi avaamaan lahjoja! Silloin ei anoppi ajatellut pikki veikan tunteita!
Noista viimeisistä synttäreistä alkoi anoppini ns. nenästä veren kaivu! Hän tahallaan kantoi pojan tyttärelle tuliaista, mutta pikku poika jäi ilman, kun tätä häneltä kysyin, sain kuulla, että noin pienelle on vaikea ostaa mitään! Niimpä.
Siinä vaiheessa aloin pyytää mieheltäni mahdollisuutta muutta tyttären meille saapumiset joka toiseen viikonloppuun! Mieheni suostui ja muutos tehtiin!
Mutta tästä tietenkin sain minä ansaitusti anoppini vihat päälle ja huudot sydämettömyydestä ja ajttelemattomuudesta.
Sitten tuli se viikonloppu, joka ratkaisi kaiken!
Anoppini vyöryi taas lauantaina meille ja toi ison kassillisen vaatetta, peliä ja jos jonkinlaista kampetta rakkaalle pojantyttärelleen, mutta pojalle ei..ei mitään.
Silloin päässäni naksahti kun katsoin itkevää poikaani ja lähes hymyilevää mummia! Pyysin, korottamatta ääntäni, anoppia poistumaan kodistani ja tulemaan takaisin vasta sitten kun hän katsoo lapsenlapsensa saman arvoisiksi ja pystyy tuomaan molemmille yhtä paljon ja saman arvoista tavaraa!!!
Anoppi lähti ja sen koommin en ole häntä nähnyt. Tapahtuneesta on nyt vuosi ja neljä kuukautta.
Mieheni häneen pitää yhteyttä ja käy tietyin väliajoin kylässä, mutta minä ja poikani ei käydä!
Hän ei saavu edes poikamme syntymäpäiville vaan laitta apen asialle!
Tämä voi kuulostta liiottelulta, mutta valitettavasti tämä tarina on tosi!!
Vastaukset 23
Vanhimmat
jolloin pinnani paloi. Olin todellakin niellyt mitä pöyristyttävimpiä ilkeyksiä ja töykeyksiä. Joskushan se malja täyttyy piripintaan ja alkaa juosta yli.
Ei kaikkea hyvää voi aina saada, mutta on se kumma kun joku vanha muija on niin kateellinen pojan vaimolle/vaimosta, ettei pysty pysymään nahoissaan. Tuollaisia akkoja näyttää riittävän aivan ylen määrin maailmassa, ainakin täällä Pohjolassa. On se kummaa. Millaista ennen ollenkaan olikaan, kun monta sukupolvea asui yhdessä koko ikänsä ja piti tulla toimeen? Nyt ei sentään tarvi asua saman katon alla.
Minäkään en ole anoppiani nähnyt vuoteen. tosin nyt juuri tällä hetkellä mies pohtii kumman valitsee... 64 vuotiaan äitinsä, vaiko minut ja tyttären. Näyttää kallistuvan äidin puoleen.
Talo alkaa olla valmis (elämme avoliitossa, talo rakennettu ainoastaan miehen rahoilla), anoppi ilmoitti että hänkin voisi muuttaa taloon. Miehen mielestä pirun hyvä idea. En pysty olemaan samaan aikaa rakennuksella, anoppi kun osaa kaiken paremmin kuin minä. Minun tehtäväkseni jää rakentamisessa pöydän kattaminen (ruokaa yms. en TODELLAKAAN ko. henkilön mielestä osaa tehdä)
Kuukauden päästä olisi muutto. Anoppi on kuulemma pakannut jo tavaroitaan.... Sanoin miehelleni, etten pakkaa tavaroitamme, ennen kuin äitinsä on purkanut omansa. No, nyt pakkaa mies omia kamojaan. Minä mietin tytölle ja itselleni mahdollista uutta tulevaisuutta.
Olisi mahtavaa olla kuin ennen, saman katon alla sulassa sovussa, mutta ei niin ei.
Eniten sattuu se, että mies jättää minut toisen naisen takia. ÄITINSÄ!
Olkaa onnellisia, että teillä on edes se mies! ;)
Tuo kuulostaa aivan hirveältä. Kuinka oikein jaksat? Ja lapsikin vielä.
Kyllä miehet on joskus typeriä. Rakennetaan talo ja sitten annetaan äidin pilata tulevaisuus, eihän siinä ole mitään järkeä.
Toivotan onnea sulle, ja jaksamista!
Meillä ei ole eikä kait tule lapsia mutta ymmärrän silti tilannettasi, vaikka olenkin mies ;)
Olisiko mahdollista että ajattelisit tilanteen näin: Anoppiasi et voi muuttaa, mikään ei näytä menevän perille. Olet asiallisesti sanonut tuosta "kiusanteosta" ja se on tehonnut lopulta sen vertaa että anoppi pysyy poissa kuvioista.
Anna miehisi käydä kotonaan kun sitä tahoo, ajattele että hän käy vaikka kaverillaan kylässä. Anoppi on pitänyt toista vuotta nenänsä poissa kodistasi, joten sen kannalta tilanne lienee ihanteellinen, eikö?
Eli nyt kun olet anopista päässyt, älä haikaile hänen peräänsä vaan keskity sinun omaan perheeseesi.
Näin minä tuumaisin tilanteesta.
Anopit ja miniät käyvät ikuista valtataistelua ja pitää muistaa, että vaimo se viimeisen korren kuitenkin vetää. Aikakin sen säännön sanelee.
On hyvä pitää puolensa ja anoppi on tehnyt valintansa pysymällä poissa, joten hyvä niin. Muuta ei voi enää tehdä. Anna miehesi tavata äitiään rauhassa.
Lapset ovat viattomia ja heidät on jätettävä tyhmien aikuisten riitojen ulkopuolelle, joten toivon mukaan miehesi tytär saa käydä teillä rauhassa kokematta taholtasi mitään ikävää.Anopin tyhmyydestä et saa lasta rankaista!
EN OLE SANONUT KERTAAKAAN, ETTÄ MIEHENI EI SAISI KÄYDÄ VANHEMMILLAAN, MUTTA TULIKO TEILLÄ MIELEEN, ETTÄ JOS HÄN EI HALUAKKAAN PITÄÄ ENÄÄ VANHEMPIINSA, VARSINKIN ÄITIINSÄ KOVIN TIIVISTÄ YHTEYTTÄ???
MUTTA ASETUPPA ITSE ASEMAAN, ETTÄ KAIKKI VAPAAT MITÄ SULLA JA MIEHELLÄSI ON NIIN, ETTE OLE KOSKAAN KESKENÄNNE JA YHTEISTEN LAPSIENNE KANSSA, VAAN SIINÄ ON AINA JOKU SINULLE ULKOPUOLINEN!
YMMÄRRÄN KYLLÄ, ETTÄ JOS SINULLA EI OLE NS. TYTÄRPUOLTA TAI VASTAAVAA. ET VOI ASIAA YMMÄRTÄÄ!
eiku sinun piti ymmärtää että tytärpuoli on ihan kuin oma lapsi, ja kuules - tiesit mitä teit kun menit naimisiin sen kanssa turhaa nyt valittaa! ymmärrän anoppiongelmasi, mutta miten samalla voit itse olla niin itsekäs?...
tosin kyseessä isovanhemmat. mieheni ei yksinkertaisesti halua olla tekemisissä isovanhempiensa kanssa. Isoäidillä kun on tapana sanella kaikille ohjeet miten toimia, ja jos ei toimi niin kuin hän sanoo niin on jotenkin vajaa. Omaa tytärtää (mieheni äitiä) pitää tyhmänä, ja vaikkei tyttö olekaan mikään ns. järjen riemuvoitto ei miehestäni ole oikein että isoäiti haukkuu avoimesti hänen äitiään. Viimeinen niitti oli kuitenkin se, kun olimme muuttamassa yhteen ja tarvitsimme hieman puutavaraa, koska isovanhemmilla oli yllinkyllin, haki muutaman lankun. Siellä ohjeistukseksi sai, että he ovat katsoneet hänelle omaa kämppää, kun meille ero kuitenkin tulee. Luulen että jonkunlainen negatiivisuus minuun johtuu siitä, että olen ajatellut omilla aivoillani ja päättänyt tehdä elämässäni juuri niinkuin itse haluan. Mieheni päätti ITSE lautaepisodin jälkeen, että isovanhemmilla ei ole asiaa meille, ei koskaan. Sukujuhlissa ja muissa toki keskustelee isovanhempiensa kanssa, mutta on ihan selvästi koko ajan varuillaan. Isoäiti erityisesti taas koettaa joka kerta saada kontaktia poikaansa olemalla mielinkielin, mutta jo seuraavassa lauseessa antaen ohjeita.
Minä olen aina olut sitä mieltä, että mieheni on ottanut hieman turhan kireän kannan asiassa, ja olisin valmis hieman hölläämään rajoja. Mutta mieheni on ehdoton, toisaalta hän tietää minua paremmin miten toimii ja millainen isoäiti on. Ennenkaikkea on surullista nähdä kuinka pettynyt hän on puhuessaan isovanhemmistaan.
lukea edellistä kannanottoa! Huomaa ,että kirjoittaja on joko itse yksinhuoltaja tai sitten hän ei ymmärrä mistään mitään!
minun elämäni on ollut kuin vuoristorata ja tiedän omat toisten ja yhteiset lapset.
aikoinaan olin yksissä kaverin kanssa jolla oli lapsia aikaisemmasta suhteesta, en hyväksynyt kaikkea mitä minulle syötettiin ja juttu kariutui!
Sitten kului vuosia ja minusta tuli yksinhuoltja. aloin seurustella, mutta suhde päättyi siihen kun miesystäväni ei sulattanu lastani!
Sitten tapasin miehen, joka on myös yksinhuoltaja! Tämä juttu toimi ja nyt meillä on kolme yhteistä lasta minun lapsi ja hänen lapsi!
Hän ei ole lapselleni isä, enkä minä ole hänen lapselleen äiti, olemme KAVEREITA ja molempien aikaisemmilla lapsilla on se toinen vanhempi, mutta se on muualla!
Joten ei anoppi allergiaa kärsivä nimimerkki voi olla hänen miehensä lapsen äiti ja tiedän hänen tunteensa läpikotaisin. Jos hänellä itsellään olisi lapsi aikaisemmasta suhteesta, asia voisi olla toinen, mutta nyt hänen miehensäkkään ei osaa antaa arvoa hänen aika suurelle joustavuudelleen ja työlle minkä hän tekee viikonloppuina jolloin miehen lapsi tulee!
On isiä ja äitejä jotka eivät voi tai halua ottaa aikaisemmasta suhteestaan olevia lapsia luokseen kuin esim. kerran kuussaan. Ja se on aivanymmärrettävää. Ei minunkaan ex, joka on esikoiseni isä, ota lasta luokseen kuin kerran kuussa. Hänellä on nykyään oma perhe ja sen perheen rauhan ja onnen säilyminen on hänelle tärkeintä, ja minä jopa ymmärrän sen enkä ole siitä kertaakaan valittanut!
joten te jotka ette tiedä asioista ja niihin liittyvistä tunnekuohuista mitään, antakaa olla puuttumatta!
olosuhteet ja tekosyyt, kuka ajattelee lapsen parasta?
lapsella pitäisi nyt olla kaksi vanhempia ja kaksi kotia. Todella itsekästä ottaa lapsi "kerran kuussa" ... Uuden miehen/naisen kuuluu ymmärtää että yksinhuoltajan mukaan tulee myös lapsi, lapsi on osa perhetta eikä harrastus ja teidän koti on nyt myös sen koti. jos se ei käy ja 80% kumppanin huomiota on oltava uuden vaimon (ja uuden lapsen) niin miks mennä naimisiin yksinhuoltaajan kanssa? ...
ei ole pakko ajatella tällä tavalla, ajattele vain itteäsi kun et muuta osaa ... :(
Kannattais sinun joka olet noin nekatiivinen kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan, alkaa miettimään , että onko sinulla jonkin sortin suhtautumis ongelma! viimeisin viestisi kertoi kyllä sen, että olet yksinhuoltaja ja todennäköisesti sinun nykyisessä ja entisessä suhteessa on jonkin sortin ongelmia!
Lueppas tarkemmin kirjoitukseni johon niin kärkkäästi olit heti vastaamassa! Kerroinko siinä, että ex ottaa lapsemme kerran kuussa? Aivan oikein kyllä kerroin ja kerroin myös sen, että se on minusta ok ja että hyväksyn sen täysillä ja tiedän myös sen, että jos ex ilmoittaisi, että hän ei voi tavata lasta niinkään usein, hyväksyisin senkin. En halua pitää latani minkäänlaisena välikapulana tai riitapalkkina niin kuin esim. sinulla taitaa taipumuksen olla, vaan lapsi on minulle rakas ja kunnioitan hänen kasvuympäristöään pitämällä sen rauhallisena ja rakastettavana. On kunnia, että hänen isänsä haluaa pitää häneen kuitenkin yhteyttä, on miehiä jotka eivät halua tai eivät välitä nähdä lastaan lainkaan.
Ja vielä loppu lauseisiisi palaten, en todellakaan ajattele itseäni vaan ajattelen kaikkia niitä jotka jollain tavalla on kytköksissä minuun ja lapsiini. on naurettavaa lukea noita sinun moraalisia saarnoja itsensä ajattelemisesta, en käsittääkseni ole viennyt sinulta mitään enkä tullut häiritsemään rauhaasi, joten jos et voi positiivisempaa kannan ottoa antaa, olisitko ystävällinen ja pysyisit poissa näiltä palstoilta, täällä kaivataan tukea ja ymmärrystä, ei omahyväisiä kidutustekstejäsi!
Kiitos, kun on edes joku, joka jaksaa puolustaa ja antaa ajatuksella tukea. Ajattelin jo, että minä olen varmaankin ainut ERILLAINEN joka ei ymmärrä mistään mitään!
Ja sinulle nainen haluan sen verran sanoa, että en kirjoittanut tänne riidelläkseni sinun kanssasi, vaan kirjoitin kun minun on ollut todella paha olla. Sinun loukkauksesi ja solvauksesi kyllä osuivat ja sattuivat, mutta niitten mukana minä en aijo upota. tiedän, että mieheni tukee minua satasta ja minun ei ole tarviinut häntä mihinkään pakottaa, eikä sen suuremmin mitään vaatia, hän on ymmärtänyt tilanteet ilman sen kummempia räjähdyksiä (jota sinä et näytä millään ymmärtävän).
Kaippa sinua naivii se, että te yksinhuoltajat, joidenka puolta selvästi näytät olevan, eivät aina hallitsekkaan ex kavereitaan kahlitsemalla heitä yhteisiin lapsiinne!
Olen pahoillani tilanteestasi, jossa painit, mutta onneksi minun ei tarvitse alkaa sinulle saarnaamaan itsellesi aiheuttamasta ongelmastasi!
Hei, Kohtalotoveri,
>viimeisin viestisi kertoi kyllä sen, että olet >yksinhuoltaja ja todennäköisesti sinun nykyisessä >ja entisessä suhteessa on jonkin sortin ongelmia!
- oletpas "hyvä" ihmistuntija... Olen onnellisesti naimisissa ja minulla on lapsia. Miksihän et tunnista sellaista? Ilmeisesti tämä ihmistyyppi ei ole sinulle tuttu? ...
Hassua, että olet aikuinen ja et vieläkään osaa vastata asiallisesti vaan yrität haukkua... Melkein sanoisin että itselläsi on joku ongelma, mutta en tunne sua ja en halua mennä henkilökohtaisuuksiin.
Jos exäsi ilmoittaa joskus ettei halua nähdä lasta enää, niin se on todella vastuuton ja itsekäs ihminen. Vai oletko eri mieltä?
Minusta aikuisen ihmisen kuuluu olla vastuullinen ja yrittää olla hyvä isä/äiti vaikka lapsi asuiskin mualla ja viettää mahdolisimman paljon aikaa lapsen kanssa. Oletko taas eri mieltä?
Jotkut ottavat lapsia 1krt kk/vko/vuosi/ikinä vaikka olisi mahdollisuus nähdä joka vknloppu tai useamminkin. Se on myös aika vastuutonta. Jos isä/äiti ei halua nähdä usein, onko se hyvä lapsen kannalta? Lapsella on oikeus isään ja äitiin. Oletko taas eri mieltä?
Edellinen viestini oli vaan mun mielipide. Ei ollut tarkoitukseni olla ilkeä.
>et voi positiivisempaa kannan ottoa antaa, olisitko >ystävällinen ja pysyisit poissa näiltä palstoilta, >täällä kaivataan tukea ja ymmärrystä, >ei omahyväisiä kidutustekstejäsi!
- Miksi pitäisi? Jotkut saattaa olla eri mieltä kuin sinä. Jos sinulle saa sanoa vain se mitä haluat kuulla, ei kannata tänne kirjoittaa?
"Keskustelupalsta" vers. "Tukipalsta"
AA, en ole yksinhuoltaja ja uusperhe ei ole minulle tuttu. En kirjoita "mitä puolta" sinä itse näytät olevaan, koska en halua mennä henkilökohtaisuuksiin ja en tunne sua. Miksi olet pahoillasi sitä että olen onnellisesti naimisissa? Minä itse olen iloinen sitä.
Mutta olenko naiivi kun ajattelen että tytöllä on oikeus nähdä isää yhtä usein kuin sun pojalla? Hänkin on sun miehen lapsi ja kaipaa isän huomiota. Haluat vai et, näin se vaan on.
Uskon, ettei toista ihmistä voi pakottaa olla lapsensa kanssa useammin jos hän ei sitä halua. Toisaalta, nyt tiedän että voi pakottaa toisinpäin... Sehän oli sun idea eikö niin?
Teidän yhteinen lapsi tarttee huomiota ja laatuaikaa, ja tyttö "kahlitsee"?
Ajatteletko ihan oikeasti että pojan nyt pitää olla paljon tärkeämpi (saada paljon vähemmään aikaa ja huomiota) isälle kuin tytön? Kuulostaako se sun mielestäs yhtään oudolta?(ilmeisesti ei ...)
Ilmeisesti se kahlitsee sinua ja olet mustasukkainen (itse, oman pojan puolesta).
Mutta kuten jo kiroitin se on vaan mun mielipide ja nyt uskon ettet muuta paremmaksi ihmiseksi ja äitipuoleks.
Jos tulkitsit kirjoitukseni loukkauksena, niin pointti meni ohi. Yrittäisit ajatella asiaa pienen tytön kannalta, niin yksi pieni ihminen olisi onnelsempi... Mutta onko se sinulle yhtään tärkeätä?...
Olen kyllä vähän pahoillani tuosta, että tyttären tapaamiset vähennettiin joka toiseen viikonloppuun..
Vierailut vähennettiin siksi, että ensinnäkin anoppi pakkasi aina silloin meille kun pojan tytär oli ja toiseksi voit varmaan kuvitella, että jos et itse olisi miehesi ja teidän yhteisen lapsesi kanssa koskaan keskenänne, miltä se tuntuisi? Meidän yhteisen yrityksemme vuoksi, emme voi nähdä toisiamme kovinkaan usein viikolla inhimillisinä yhdessä olo aikoina, korkeintaan yöllä, ja voiko sitä yhteiseksi laatu ajaksi kutsua? vai voiko?
ja viikolla iltaisin ette ole ikinä kotona yhteisen lapsenne kanssa? vai onko pieni poika aina yksin kun teillä on kiiretta?
tyttö asuu jossain mualla eikö se riitä? hän tulee koulusta kotiin ja ei näe isää ... anoppi saa jaada omaan kotiin mutta se että pakotit miestäs vähentämään oman tytären vierailut ei vaikuta hyvältä :(
sulla ei ollut ilkeätä äidinpuolta tuskinpa *sinä* "aikuinen" nainen ymmärrät miltä tytöstä tuntuu.
laatuaikaa... hmm ... kun menit naimisiin et ajatellut että sinulla on nyt kaksi lasta?! tytön pitää olla ihan kuin sinun toinen lapsi eikä vieras ihminen. anoppisi vaikuttaa vaikealta, mutta oletpas sinä itsekäs ...
Oletko töissä vai työtön, kun puhut iltaisin olemisesta?
Me olemme yksityisyrittäjiä ja jos et ole sattunut aikaisemmin saamaan informaatiota yksityisyrittäjyydestä, niin nyt saat! Se on työtä lähes vuorotta kelloon tuijottamatta ja ajattelematta, että nyt on ruokatunti ja nyt on kello pykälässä ja eiku kotiin!!!!
Meillä on yritys, joka on auki 24 tuntia vuorokaudessa ja jos sulla on yhtään matikkapäätä, voit melko helposti laskea tai edes päätellä minkä suuruinen on pekkaapäälle työsaldo jos kerron, että meillä on viisi vierrasta työmiestä meidän lisäski ja työ on parittain tehtävää. Huomioi palkattujen viikkolepopäivät ja lomat ja lisäksi ylityövapaat...saat mukavat lukemat!
Montakohan yhteistä iltaa löydänkään kalenterista kun alan katella..taispa olla heinäkuun alussa pari iltaa , että molemmat oltiin kotona iltasella! Voin uskoa, että jos sinä ja miehesi näkisitte yhtä harvoin, mitä me, alkaisi ehkä teilläkin olla kaipuu yhteiseen laatuaikaan!!
Ja yhteisestä lapsestamme vielä sen verran, että lapsemme ei ole missään päivähoidossa, vaan olemme pyrkineen järjestämään vuoromme siten, että kolmea päivää lukuunottamatta hoidamme poikamme itse ja noina kolmena päivänä poika viedään erään ystävämme luo joka hoitaa kotonaan omia lapsiaan! Ja sen verran jos pyydän vielä huomioimaan, että me teemme töitä myös viikonloppuna!!!!!!
Kyllä minäkin voisin viedä poikamme päivähoitoon, mutta se on hankala tilanne, kun matkaa lähimmän perhepäivähoitajan luo on lähes viisikymmentä kilometriä, joten ymmärrät varmaan että se ei ole kovin viksua!
Mutta minä jatkan nyt töitä, jotta pääsen joskus lähtemään kotiin ja laittamaan pojun nukkumaan ja vapauttamaan isin töihin!
Et ole ainoa joka on töissä.
Mutta en ole yrittäjä ja kyllä uskon ettei se ole helppoa! Itse olen kotona iltaisin, koska perheeni on minulle tärkeätä.
>>että kolmea päivää lukuunottamatta hoidamme poikamme itse
hienoa! mutta kuvittele että pikkupoika asuisi sun exän kanssa. Olisiko sinulla ikävää? Entäs pojalla? Entäs jos olisit se pikkupoika miten usein kävisit äidin luo? Mitä mieltä olisit jos uus kumppani olisi sitä vastaan?
Haluaisitko nähdä oman pojan kerran 2ssa viikossa?
Tytöllä on oikeus saada yhtä paljon isän huomiota!
Jokaisella nykyään on kiiretta, mutta ennen lastentekoa pitää miettiä: pystynkö olla lapsen kanssa riittävän paljon vaikka työ(jos työ on 24/7) kärsis...?
Mutta se on vain mun mielipide. Toivottavasti tyttö oppii virheestänne ...
Miksi helkutissa olette hankkineet jälkikasvua?
paras ratkaisu kaikkien kannalta, ymmärrän sinua kun haluat olla vain miehesi ja poikasi kanssa, mutta ymmärrät kai senkin että myös tytöllä on varmaan rankkaa kun hän ehkä luulee ettei isä pidä hänestä enää kun vähensi vierailuja? Ehkä yhdistät tytön inhaan anoppiin niin ettet sen takia jaksa vielä katsella häntä joka viikko? Yleensä kun ottaa ihmisen jolla on ennestään lapsia niin pitäisi kyllä varautua siihen vaihtoehtoon että he voivat asua luonasi vaikka koko ajan - jos esim. tytön äiti joutuu sairaalaan niin tietenkin tyttö muuttaa isänsä luo silloin, vai mitä?
Mun äidillä on ollut jonkin verran rankka elämä. Lapsuutensa se vietti mummonsa hoivissa, äiti ei halunnut huoltaa lapsiaan. Äiti kesti kaiken kritiikin puoet vanhemmista "vanhemmistaan", manasi oman äitinsä maanrakoon ja kaipasi ja kaipaa vieläkin sitä äitihahmoa itselleen. Sitä hänelle ei ole koskaan suotu. Mummoa hän ei mieltänyt äitihahmokseen, en tiedä miksi.
No, kutsutaan mun äitiä vaikka reijaksi ja äidin äitiä Heliksi.
Reija sitten perusti perheen. Synnytti neljä lasta, ja kun lapsista vasta kaksi oli väännettynä ja juhlittiin vanhemman synttäritä, rupesi Heli hankalaksi. Haukkui äidin lyttyyn, solvasi vieraiden kuullen ja alisti ja mollasi ihan täysin. Reija meni lukkoon, täysin takalukkoon, ei saanut sanotuksi mitään. Kuunteli vain kyyneleet valuen kuinka kelvoton tytär, kuinka huonsoti käyttäytyvä ja epäkunnioittava Reija oli äitiään kohtaan. Kuinka Reija voisi kunnioittaa äitiään, kun eihän hän tuntenut äitiään juuri lainkaan.
Ei se mollaus siihen loppunut. ilkeitä sanoja ja myrkyllisiä katseita on kestetty melkein aina kohdatessa. Nyt Reija ei enään pidä yhteyttä äitiinsä, inhoaa ja vihaa enemmän kuin mitään muuta ja sen kautta kukaan meistä lapsistakaan ei ole kiinnsotunut Helin asioista. Heliä ei edes voi kutsua meidän mummiksi, sitä se ei ole. Ei osaa vetää mummin eikä äidin roolia.
Oikeastaan se mollaaminen loppui vasta kun isä puuttui asioihin rankalla kädellä. Hän kyllä on puuttunut Helin loukkauksiin ja sanonut, ettei halua nähdä häntä enään, mutta ilmeisesti varoitus ei ole mennyt aikaisemmin perille. En tiedä, mitä isä lie tehnyt että kierre katkesi ja reija sai mielenrauhan äidiltään, kumpikaan kun ei halua asiasta puhua. Heliltä on turha kysyäkkän. Vetää lääkkeitä ja pilaa terveytensä.
Mutta anopista nytkin on kyse, isän anopista, mutta äidin elämään Heli on hankalimmin puuttunut. rankka elämä muovaa ihmisiä, äiti on tiukka, pingottunut ja välillä kun stressi painaa päälle äiti ei muuta kuin syytä itseään ja tiukissa paikoissa repeää ihan täysin. Pari kertaa olen ollut kuuntelijan roolissa kun äiti on jakanut kaiken mielipahan ja pahanolon kanssani. Ihan pineistä asioista on kyse, mutta kun on saanut kuulla olevansa huono kaikessa ei oikein kestä enään enempää.
Ihme, että näinkin sairaita ihmisiä kuin Heli pidetään vapaana, kuinkakohan moni muu lienee kärsinyt hänen kaltaisistaan latvalahoista reikäpäistä.