Pakko vain purkaa johonkin, kun terapia on tauolla, eikä minulla ole oikein ystäviä.
Olen nyt seurustellut 7 kuukautta mieheni kanssa, joista noin 3 kuukautta olemme asuneet yhdessä. Mieheni muutti toiselta paikkakunnalta minun kotikaupunkiini kanssani yhteen, vuokrasimme yhdessä isomman kämpän kuin missä asuin ennen.
Ongelmia meillä on paljon. Miehelläni vaikuttaisi olevan alkoholiongelma. Siitä meillä on ollut paljon puhetta ja riitojakin. Enemmän mieheni juominen tuntuu olevan ongelma _minulle_. Siis kun en pysty hyväksymään edes yhden ottamista, kun se on minusta ryyppäämistä. Olen alkoholistiperheestä, mikä selittänee tätä absurdia käsitystäni paljon.
Mieheni on vasta erotettu Jehovan todistajista avoliiton takia. Minulle koko todistajuus ja ko lahko on punainen vaate, en pysty hyväksymään sen sääntöjä ja toimintaperiaatteita. Sinänsä minulle on aivan sama, miten mieheni tämän maailmankaikkeuden näkee, uskokoon vaikka joulupukkiin, mutta verenpaineeni nousee heti, jos hän puhuu haluavansa takaisin lahkoon, eikä näe sen ihmisarvoa loukkaavia periaatteita. Samalla on olemassa vaara siitä, että hän jättää minut lahkonsa takia, koska suhteemmehan ei missään nimessä ole sallittu.
Siitä päästään seuraavaan ongelmaan, eli siihen, että minä pelkään kuollakseni koko ajan, että hän hylkää minut. Se on suurin pelkoni koko maailmassa, hylätyksi tuleminen. Kuitenkin me rakastamme toisiamme enemmän kuin mitään muuta, hänkin sanoo minulle, että olen hänen elämänsä rakkaus. Silti joudun kilpailemaan hänen uskonsa kanssa. (Tosin se, että hän kaipaa takaisin Jehovan todistajien yhteisöön, ei liity mitenkään uskoon ja Jumalaan, koska suhde häneen pitäisi olla kahdenkeskinen, ilman mitään typeriä ihmisvälikäsiä.)
Olen nyt tämän kesän aikana sairastunut masennukseen pahemman kerran taas vaihteeksi. Olen toki sairastanut sitä vähintään teini-ikäisestä asti kausittain, ja nyt se on täällä taas. Ymmärtäähän sen, kun tässä on niin paljon asioita ja tunteita, joita minun pitäisi jaksaa sietää. Kaiken lisäksi terapiani on 2 kuukauden kesätauolla.
Masennukseni oireilee muun muassa siten, että olen ärtynyt ja äksyilen miehelleni jatkuvasti, mikä puolestaan saa hänet kauemmaksi luotani. Ymmärtäähän sen. Yritän tsempata joka päivä kuitenkin, etten ihan kaikesta huutaisi ja valittaisi hänelle, ja olen koittanut laskeutua ylpeyden portaaltanikin ja pyytänyt anteeksi raivoamistani. Ei ole helppo asia minulle. Lisäksi olen tietoisesti yrittänyt olla ihana hänelle ja tosiaan välttää turhista asioista sanomista. Se on yllätyksekseni helpottanut jopa omaa oloani, kun en niin stressaa kaikesta turhasta.
Koen, että olin sitten hirveä tai ihana miestäni kohtaan, hänen käyttäytymisensä minua kohtaan ei muutu. Toivoisin häneltä läheisyyttä ja huomiota ja sitä, että TUNTISIN itseni rakastetuksi ja välitetyksi. Itken varmaan joka toinen päivä ainakin, kun olen niin yksin ja hyljeksitty. Jos olisin kunnossa, jättäisin hänet. En kestä tälläistä tunteettomuutta itseäni kohtaan ja jatkuvaa pelkoa ja epävarmuutta siitä, että milloin hän jättää minut vai jättääkö ollenkaan. En vain itse jaksa enkä pysty nyt tekemään itse eropäätöstä, koska en usko, että selviäisin siitä. En tietenkään halua, että hänkään jättäisi minua. Kuitenkin toivoisin, että jos hän niin kuitenkin aikoo tehdä, niin tekisi sen heti nyt, eikä kiduttaisi minua viikko- / kuukausitolkulla epätietoisuudessa.
Olen viimeksi ollut näin ahdistunut ja masentunut varmaan teini-iässä, jolloin haudoin vakavasti itsemurhaa. Nytkin tekisi mieli vahingoittaa itseäni, mutta en sitäkään uskalla tehdä. Itsetuntoni on aivan nollissa.
Niin, ja olen näistä tuntemuksistani kertonut miehelleni ties miten monesti, mutta hän ei vain tunnu tajuavan mitään. Mietinkin, että onko hänen älykkyydessä vikaa vai missä?! Mitään muutosta ei tapahdu mihinkään. Sen olen kyllä huomannut, että jotain tunnevajavuutta hänellä on, eikä hän osaa oikein puhua asioista. Varmaan joku pariterapia voisi auttaa, en tiedä. Ei tässä kai muuta vaihtoehtoa tässä vaiheessa enää olekaan, emme taida yksin tästä selvitä.
Ei jaksa enää.
Olen nyt seurustellut 7 kuukautta mieheni kanssa, joista noin 3 kuukautta olemme asuneet yhdessä. Mieheni muutti toiselta paikkakunnalta minun kotikaupunkiini kanssani yhteen, vuokrasimme yhdessä isomman kämpän kuin missä asuin ennen.
Ongelmia meillä on paljon. Miehelläni vaikuttaisi olevan alkoholiongelma. Siitä meillä on ollut paljon puhetta ja riitojakin. Enemmän mieheni juominen tuntuu olevan ongelma _minulle_. Siis kun en pysty hyväksymään edes yhden ottamista, kun se on minusta ryyppäämistä. Olen alkoholistiperheestä, mikä selittänee tätä absurdia käsitystäni paljon.
Mieheni on vasta erotettu Jehovan todistajista avoliiton takia. Minulle koko todistajuus ja ko lahko on punainen vaate, en pysty hyväksymään sen sääntöjä ja toimintaperiaatteita. Sinänsä minulle on aivan sama, miten mieheni tämän maailmankaikkeuden näkee, uskokoon vaikka joulupukkiin, mutta verenpaineeni nousee heti, jos hän puhuu haluavansa takaisin lahkoon, eikä näe sen ihmisarvoa loukkaavia periaatteita. Samalla on olemassa vaara siitä, että hän jättää minut lahkonsa takia, koska suhteemmehan ei missään nimessä ole sallittu.
Siitä päästään seuraavaan ongelmaan, eli siihen, että minä pelkään kuollakseni koko ajan, että hän hylkää minut. Se on suurin pelkoni koko maailmassa, hylätyksi tuleminen. Kuitenkin me rakastamme toisiamme enemmän kuin mitään muuta, hänkin sanoo minulle, että olen hänen elämänsä rakkaus. Silti joudun kilpailemaan hänen uskonsa kanssa. (Tosin se, että hän kaipaa takaisin Jehovan todistajien yhteisöön, ei liity mitenkään uskoon ja Jumalaan, koska suhde häneen pitäisi olla kahdenkeskinen, ilman mitään typeriä ihmisvälikäsiä.)
Olen nyt tämän kesän aikana sairastunut masennukseen pahemman kerran taas vaihteeksi. Olen toki sairastanut sitä vähintään teini-ikäisestä asti kausittain, ja nyt se on täällä taas. Ymmärtäähän sen, kun tässä on niin paljon asioita ja tunteita, joita minun pitäisi jaksaa sietää. Kaiken lisäksi terapiani on 2 kuukauden kesätauolla.
Masennukseni oireilee muun muassa siten, että olen ärtynyt ja äksyilen miehelleni jatkuvasti, mikä puolestaan saa hänet kauemmaksi luotani. Ymmärtäähän sen. Yritän tsempata joka päivä kuitenkin, etten ihan kaikesta huutaisi ja valittaisi hänelle, ja olen koittanut laskeutua ylpeyden portaaltanikin ja pyytänyt anteeksi raivoamistani. Ei ole helppo asia minulle. Lisäksi olen tietoisesti yrittänyt olla ihana hänelle ja tosiaan välttää turhista asioista sanomista. Se on yllätyksekseni helpottanut jopa omaa oloani, kun en niin stressaa kaikesta turhasta.
Koen, että olin sitten hirveä tai ihana miestäni kohtaan, hänen käyttäytymisensä minua kohtaan ei muutu. Toivoisin häneltä läheisyyttä ja huomiota ja sitä, että TUNTISIN itseni rakastetuksi ja välitetyksi. Itken varmaan joka toinen päivä ainakin, kun olen niin yksin ja hyljeksitty. Jos olisin kunnossa, jättäisin hänet. En kestä tälläistä tunteettomuutta itseäni kohtaan ja jatkuvaa pelkoa ja epävarmuutta siitä, että milloin hän jättää minut vai jättääkö ollenkaan. En vain itse jaksa enkä pysty nyt tekemään itse eropäätöstä, koska en usko, että selviäisin siitä. En tietenkään halua, että hänkään jättäisi minua. Kuitenkin toivoisin, että jos hän niin kuitenkin aikoo tehdä, niin tekisi sen heti nyt, eikä kiduttaisi minua viikko- / kuukausitolkulla epätietoisuudessa.
Olen viimeksi ollut näin ahdistunut ja masentunut varmaan teini-iässä, jolloin haudoin vakavasti itsemurhaa. Nytkin tekisi mieli vahingoittaa itseäni, mutta en sitäkään uskalla tehdä. Itsetuntoni on aivan nollissa.
Niin, ja olen näistä tuntemuksistani kertonut miehelleni ties miten monesti, mutta hän ei vain tunnu tajuavan mitään. Mietinkin, että onko hänen älykkyydessä vikaa vai missä?! Mitään muutosta ei tapahdu mihinkään. Sen olen kyllä huomannut, että jotain tunnevajavuutta hänellä on, eikä hän osaa oikein puhua asioista. Varmaan joku pariterapia voisi auttaa, en tiedä. Ei tässä kai muuta vaihtoehtoa tässä vaiheessa enää olekaan, emme taida yksin tästä selvitä.
Ei jaksa enää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.