Suku ei anna minun surra rauhassa.
Olin läheinen vainajalle, rakastin häntä. Kuolema oli hänelle rankka. Jouduin olemaan paljon enemmän kuin jaksoin, muiden edestä.
Nyt olen muiden vihan kohteena.
Antakaa minun surra rauhassa.
Olin läheinen vainajalle, rakastin häntä. Kuolema oli hänelle rankka. Jouduin olemaan paljon enemmän kuin jaksoin, muiden edestä.
Nyt olen muiden vihan kohteena.
Antakaa minun surra rauhassa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sururauha, hyvä kysymys. Aloittajalla on vaikea tilanne, jos ei suvun kanssa voi jakaa surua. Toivottavasti on muita läheisiä joiden kanssa puhua. Ilmeisesti on hoitanut läheistä ja asioita, tilanne joka varmasti kuormittaa luopumisen ja jäähyväisten mustuuden lisäksi.
Onko tässäkin niin, että suku on ilmaantunut vasta perinnönjakoon.
Suurin perijä on aloittaja, kuten arvelen, että rakkaus on ollut molemmin puolista. Sitä ei sinulta muut voi ottaa pois. Jaksamista ja koita löytää jostain rauha, vaikutat väsyneeltä. Seurakunnilla on sururyhmiä ja musiikki lohduttaa.
Olin viime kesänä samanlaisessa tilanteessa. Olin läheinen vainajalle ja jouduin hoitamaan itse lähes kaikki käytännönasiat vaikka minun lisäkseni samoihin hommiin olisi pitänyt ainakin kahden ihmisen osallistua, edes jotenkin. He sen sijaan keskittyivät vaan perintöasioihin suunnilleen heti, kun vainaja sai silmänsä ummistettua... Siitä alkoi jatkuva jankuttaminen, määräily ja painostaminen vaikka itse olisin halunnut keskittyä suremiseen ja asioiden hoitamiseen oman aikatauluni mukaan, kun kerran minä olin se ainoa, joka niitä hoiti. En todellakaan ymmärrä ja hyväksy sellaisia ihmisiä, joille perintö on kaikki kaikessa ja se asia jota odotetaan eniten toisen kuoltua. Kaikki aikanaan ja ennen kaikkea tärkeysjärjestyksessä!
Ihmiset ovat raadollisia, se on aivan totta.
Jos ketjun aloittanut läheinen ei ollut naimisissa vainajan kanssa, on hyvinkin yleistä ja tietyssä mielessä ymmärrettävääkin että varsinainen suku, elikkä perilliset, pyrkivät kiirehtimään kuolemaan liittyviä virallisia asioita sekä perunkirjoitusta.
Tiedänpä sellaisenkin tapauksen, että vainajan pojan velkojat kiirehtivät perunkirjoitusta ja kiristivät vainajan pojalta pikaista ositusta velkojen vuoksi. Poika ei olisi halunnut kiirehtiä, mutta velkojat eivät hänen mieltään kyselleet vaan olivat lesken kimpussa kiirehtimässä asioita.
Ajan ja iäisyyden välissä on kuin peili, ohut verho,
näistä vainaja kääntyy haudassan, mistä tiedämme mitä tietävät.
Olen myös katkera siitä, että en saanut surra lähiomaistani rauhassa. Hoidin perunkirjoituksen ja tiesin koko ajan että en peri mitään. Sain mitä merkillisimmiltä tahoilta epähienotunteisia kysymyksiä siitä "kuka perii" eikä paljon muuta sanottavaa ollut. Jopa sitä kysyttiin, paljonko rahaa on jaossa. Velkojat lähestyivät vikkelästi, jopa uhkailevasti. Verottaja otti omansa. Kirkko lähetti ripeästi usean sadan euron laskun hautauksesta. Perinnönjaolle kyllä tultiin vauhdilla vaikka vainajan eläessa ei oltu pätkääkään kiinnostuneita eikä pidetty yhteyttä.
Koin, että rakas ihminen muuttui kuoltuaan rahaksi, josta kaikenlaiset saalistajat kiinnostuivat. Suruillisen raadollista ja raskasta koettavaa.
Tietyt asiat on hoidettava tietyn ajan sisällä, mm. perunkirjoitus.
kommenttini ei käsitellyt sitä, että perunkirjoitus pitää tehdä. Pointti oli se, että lähestymistapa monella oli tunteeton, jopa uhkaileva. Epähienotunteiset tunkeilevat kysymykset tulivat ihmisiltä, jotka eivät myöskään olleet perimässä mitään. Jos ei ole muuta sanottavaaa surevalle ihmiselle kuin että ensimmäisessä lauseessa kysytään pelkää uteliaisuutta, että kuka perii ja miten paljon niin voisi jättää väliin. Tai ainakin esittää jonkinlainen suruvalittelu.
ANTAKAA SURRA RAUHASA