Eli kertokaa joku jolla tällaisesta tilanteesa on jo aikaa ja jolla on ollut aika samanlainen tilanne elikkä:
On alkanut seurustelemaan melko nuorena 16-18vuotiaana ja seurustellut sitten 3-5 vuotta yhdessä (eli viettänyt koko aikuistumisen yhden ja saman ihmisen kanssa). Suhde on ollut ensimmäinen. Eli kyseessä ensirakkaus. Ja on rakastanut kyseistä puolisoa IHAN Älyttömän paljon ja ero on tullut sokkina. Pitänyt tätä ei pelkästään puolisona vaan parhaana kaverina ja hengannut hänen kanssaan miltei taukoamatta tuon 3 vuotta..... Tahtoisi eron jälkeenkin säilyä parhaina ystävinä.
Kuinka nopeasti olette päässeet yli? Pääseekö tästä edes koskaan yli?
Jos tämä jättänyt osapuoli ei tahdo olla tekemisissä (edes ystävinä), niin kuinka kauan tätä ihmistä kaipaa? Kaipaako vielä vanhanakin?
Jotenkin minusta nyt tuntuu siltä, että käsissäni on ollut jotakin kultaa. Että näin hyviä ihmisiä ei maailmassa olekaan. Ja ahdistaa se ihmisen menettäminen eniten. Että kun on yksi elämä, haluaisin pitää kaikki rakkaani lähelläni.
Meneekö tämä tunne pois?
Onko tulevissa suhteissanne vertailtu sitten elämää entisen ja nykyisen kanssa? Esim. onko nyt niin hyvä huumori, ja hän oli tuollainen jnejne....
Voi kun voisi kääntää ajan taaksepäin ja saisi takaisin elämänsä rakkauden :(
On alkanut seurustelemaan melko nuorena 16-18vuotiaana ja seurustellut sitten 3-5 vuotta yhdessä (eli viettänyt koko aikuistumisen yhden ja saman ihmisen kanssa). Suhde on ollut ensimmäinen. Eli kyseessä ensirakkaus. Ja on rakastanut kyseistä puolisoa IHAN Älyttömän paljon ja ero on tullut sokkina. Pitänyt tätä ei pelkästään puolisona vaan parhaana kaverina ja hengannut hänen kanssaan miltei taukoamatta tuon 3 vuotta..... Tahtoisi eron jälkeenkin säilyä parhaina ystävinä.
Kuinka nopeasti olette päässeet yli? Pääseekö tästä edes koskaan yli?
Jos tämä jättänyt osapuoli ei tahdo olla tekemisissä (edes ystävinä), niin kuinka kauan tätä ihmistä kaipaa? Kaipaako vielä vanhanakin?
Jotenkin minusta nyt tuntuu siltä, että käsissäni on ollut jotakin kultaa. Että näin hyviä ihmisiä ei maailmassa olekaan. Ja ahdistaa se ihmisen menettäminen eniten. Että kun on yksi elämä, haluaisin pitää kaikki rakkaani lähelläni.
Meneekö tämä tunne pois?
Onko tulevissa suhteissanne vertailtu sitten elämää entisen ja nykyisen kanssa? Esim. onko nyt niin hyvä huumori, ja hän oli tuollainen jnejne....
Voi kun voisi kääntää ajan taaksepäin ja saisi takaisin elämänsä rakkauden :(
Vastaukset 7
Vanhimmat
Yli 40 vuotiaana ja elämää kokeneena vopin ainakin sanoa, että "parhaita ystäviä" ette todellakaan voi olla eron jälkeen, koska sinulla on rakkauden tunteet jäljellä.
Silloin voi jatkaa ystävinä, kun molempien tunteet ovat kuolleet pariskuntana.
Älä edes muuta haaveile.
Halunnet olla "paras ystävä" (lue:muka ystävä) vain siksi, että haluat pitää hänet lähelläsi ja yhteyden jatkossakin.(toiveena yhteenpalaminen)
Eroon ja sydänsuruihin auttaa ainoastaan aika, mitä suurempi sydänsuru, sen pidempi ikävä :(
Sydänsurut on helvetillisiä.
Elän tällä hetkellä niitä, eikä yli tahdo päästä millään.
Kohta vuosi mennyt tuskassa.
Se tuskin lohduttaa tässä nyt ketään :(
Olen joutunut miettimään ja tekemään itsetutkimuksia, miksi tämä suhde on minulle niin vaikea ylittää.
Olen tajunnut itsessäni hyvin katkeran ja kateellisen puolen, jota en tajunnut olevan olemassakaan.
Olen kateellinen hänen uudesta onnestaan, uusperheestä.
Luen fb:stä ym. heidän yhteisiä tekemiä asioita ja kääntelen veistä haavassani.
Vaikka menen niiden lukemisten jälkeen yhä syvempiin vesiin ja oma elämä tuntuu yhä paskemmalta ja paskemmalta, en pysty lopettamaan lukemistakaan.
Olen melko varma, jos ei heidän yhteisen elämän seuraaminen olisi mahdollista, olisin varmasti jo selvemmillä vesillä.
Odotan koko ajan, että heillä alkaisi mennä huonosti, janoan kostoa ja sitä, että mies alkaisi pyydellä minua takaisin ja saisin sanoa "ei kiitos".
Vaikka eihän niin tule todennäköisestyi tapahtumaan.
Olen varmaan siksi niin katkera, kun mies esitti että oli syviä tunteita minua kohtaan ja silti jätti tuosta noin vain yht äkkiä.
Olin siihen asti ajatellut, että olin miehelle varsinainen löytö ja aarre, sittenkun näin tiputettiin takaisin maanpinnalle, etten olltkaan yhtään mikään, se kenties sattuu eniten.
Olen raadollinen alhaisine tuntemuksineni, mutta ei voi mitään.
Se olisi onnenpäiväni, jos kuulisin uuden naisen jättäneen hänet ja hän saisi maistaa saman tuskan, minkä minä olen saanut.
Yhteenvetona voin sanoa että itse en ole päässyt exästäni yli vielä kahdeksassa vuodessa ja samaa mietin kanssasi; Pääseekö tästä tunteesta koskaan yli? Se tuntuisi vihoviimeiseltä asialta mennä tunnustamaan tunteeni exälle. Hän olisi varmasti erittäin mielissään ja otettu asiasta.
Oma vinkki olisi se, että yritä päästä kipeistä tunteistasi ensiksi eroon ennenkuin aloitat muita uusia suhteita. Se on äärimmäisen vaikeaa etenkin kun näkee kuinka entinen kumppani jatkaa elämäänsä niin kuin mitää ei olisi tapahtunut, mutta ehkä se kertoo myös siitä kumpi on ollut tosissaan suhteessa.
Sen verran vielä, että olen aloittanut terapian psykologin kanssa jossa käsittelemme tätä kipeää eroa läpi. On hyvä tiedostaa se, että olemme olleet periaatteessa lapsia kun olemme aloittaneet suhteemme ja ensirakkautemme on ensimmäinen ihminen (isän ja äidin jälkeen) jota kohtaan tunnemme rakkautta ja se tekee nimenomaan ensirakkaudesta eroamisen kaikista kipeimmän ja "verisimmän". On myös sen lisäksi syytä katsoa peiliin ja miettiä miksi tästä ensirakkaudesta tuli niin merkittävä ihmissuhde? Oliko teini-iässä ja lapsuudessa tärkeiden ihmisten menetyksiä tai muita suuria ongelmia joita pakenee nuorena parisuhteeseen? Tuleeko parisuhteesta turvasatama johon pakenee näitä ongelmia? Esimerkiksi teini-iässä naisella hyvä rakastava isäsuhde & vastaavasti pojalla hyvä ja rakastava äitisuhde vaimentaa tarvetta "paeta" nopeasti kiintymykselliseen parisuhteeseen sekä toisaalta pienentää parisuhteen päättymisen pettymystä, koska aina on sentään rakastavat vanhemmat.
Jaan kanssasi 25 lähes kaikki ajatukset, oli miltei hilpeää lukea noista kateellisista
ja pahansuovista ajatuksita. Kuitenkin niin inhimillisistä, me ollaan vaan ihmisiä
ja tunteita tulee kun on niin rikki ja loukattu. Myös minut jätettiin ihan noin vaan, yks kaks ja uusi rakas astui tilalle. Vaikka olinkin aikaisemmin "parasta mitä hänelle on sattunut", " onnellisempi kuin ikinä" yms. suuria, syviä tunteita. Ja minä olin onnellinen, tunsin samoin ja uskoin kaiken. Kunnes loppu tuli aika yllättäen.
Nuo raadolliset tunteet onneksi menee ohi suht nopeesti, useammin tunnen yhä lämpimiä tunteita häntä kohtaan ja pyrin oikeasti toivomaan hänelle hyvää., vaikka yhä sattuukin. Rakastin häntä ja välitin hänestä, en ihan syvällä sisimmässäni toivo hänelle pahaa. Jonkunlaisen muistutuksen ehkä siitä, että ketään ei saa kohdella julmasti. Mutta uskon, että elämä opettaa jotenkin aina. Nyt lähes päivälleen 2 vuotta tapahtuneesta olen päässyt jotenkin eteenpäin ja irti.
En enää halua kuulla hänestä, en pitää yhteyttä, en olla ystävä. Koin paljon ihania hetkiä hänen kanssaan, pidän ne hyvät muistot, muuten saa mennä minun elämästäni ihan kokonaan. Onneksi en ole hänen fb ystävänsä, en näe enkä
kuule enää. Annan itselleni joka päivästä ilman yhteydenottoa ainakin oman henkisen onnittelu halauksen, uskon nyt vahvasti, että näin on parempi ja elämä jatkuu erilaisena mutta hyvänä. Ja olen vähän viisaampi ja vähän vahvempi. Et ehkä saa koskaan tietää miten sinun exäsi suhde etenee, totuus ei ikinä näy ulos, ei ainakaan facebookista. Onnea sinulle irroittautumisyrityksissäsi.
Itse aloin seurustelemaan 14- vuotiaana, muutettiin yhteen 20- vuotiana ja siitä puolen vuoden päästä oli ero edessä. Melkein seitsemän vuotta yhdessä ja täysin samanlaiset tunteet oli mullakin, suunnittelin kihloiin menoo ja yhteistä tulevaisuutta, kuten lapsien nimiä ja muuta.
Erosta kulunut nyt puolisen vuotta ja alkaa tuntimaan että pahin olisi takanapäin. Haluaisin pysyä väleissä eksäni kanssa, mutta hirveän läheiselle ystävyydelle ei tunnu olevan enää niin suurta tarvetta. Välillä kaipaan tietenkin suhdettamme ja varsinkin sitä pitkää aikaa minkä vietimme yhdessä ja menetettyä tulevaisuuttamme. Mutta sekin kaipaus vähenee päivä päivältä kun elämään tulee enemmän sisältöö, joka korvaa sen entisen. Uskon, että nuorena näistä paranee vielä helpommin kuin vanhana, ihan kuin fyysiset haavatkin.
Mutta samalla olen kasvanut älyttömästi ihmisenä. Vaikka kasvoimme yhdessä, niin minusta tuntuu, että olen todella aikuistunut vasta eron jälkeen. Tunnen kasvaneeni henkisesti enemmän kuin koko suhteemme aikana tämän puolen vuoden aikana. Yksi ajatus, mikä piristi minua aikanaan oli että, emme olleet henkisesti kasvaneet suhteemme aikana omaksi itsemme. Emme siis "löytäneet" omaa itseämme vielä, miten silloin voi rakastaa ja tuntea toisen läpikotaisin jos toinen ihminen ei edes tiedä itse, kuka on. Itse en osaa vieläkään sanoa kuka olen, mutta olen helvetin paljon lähempänä sitä ihmistä kuin suhteemme aikana.
Voimia! Sinulla ei ole mikään kiire vielä mihinkään! (yritän aina itselleni muistuttaa sitä, vaikka se onkin vaikeaa!)
Kiitos viestistäsi!:) Lohduttaa paljon kuulla tuo jonkun suht. samanlaisessa tilanteessa olleen suusta.
Tämä olo "apua, en koskaan unohda häntä, voisin samantien kuolla" - on ihan karsea, ja vaikka kuinka yrittää ajatella, että kyllä se menee ohi, niin silti ajattelee, että entä jos ei menekään. Tekee hyvää kuulla muilta saman kokeneilta, että kyllä se ohi menee :)
Tuo on varmasti niin totta, että "aikuiseksi kasvaminen" on mennyt jotenkin vähän kieroon, kun on elänyt nuoruutensa koko aika parisuheessa. Etenkin kun te vielä seurustelitte noin nuoresta lähtien. Meillä kyllä varmaan silti vähän sama tilanne, koska 18-vuotiaskin on vielä hirmu nuori, eikä persoona ole vielä läheskään valmis tuolloin. Itseasiassa 25-vuotiaaseen astihan se kehittyy, eli ihan hyvä ehkä luoda sitä persoonaa yksinään :)
Ja mikä olisi hirveämää kuin olla seurustellut vaikka 18vuotiaasta 40 vuotiaaseen ja sitten erota.... Tavallaan uskon, että jos sitä meinaa kunnolla erota joskus, niin sitä varmaan eroaa sitten joskus lopullisestikin...
Aina voi myös pieni hajurako tehdä hyvää ja ehkä jos niin on tarkoitettu, sitä palaa yhteen aikuisempina :)
Silti ei saa kyllä elätellä toivoa, vaan pitää oppia elämään yksin!
Voimia sinullekin vielä :)
Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Te pelastitte minun päivän! Te olette kokeneet täysin saman kuin minä. Syvän sydämen haavan... Erosta on jo aikaa melkein 8 vuotta mutta silti se sattuu.. Aloittajalle varmasti mielenkiintoista tietoa näin kun tapahtuneesta on pitkä aika kulunut..
Sama tarina:
Aloin seurustelemaan 16-vuotiaana ensirakkauteni kanssa ja erottiin viiden vuoden seurustelun ja vuoden kihlauksen jälkeen. Suunnittelimme lapsen hankintaa, mietimme lapselle mukavia nimiä, oltiin muutettu juuri saman katon alle jne. kunnes hän sitten yhtäkkiä tylysti jätti minut. Hän lähti koulukavereiden kanssa risteilylle (ei halunnut minua mukaan) ja tapasi nykyisen puolisonsa sillä risteilyllä..
Olin niin rikki kun vaan ihminen voi olla ja hankin pikaisesti oman asunnon johon muutin. Tilanne oli uusi meille kummallekin ja pitkään tapailimmekin aina silloin tällöin ja opiskelubileiltojen jälkeen tuli yhteisiä öitäkin vietettyä. Hän ei silti halunnut kanssani seurustelusuhteeseen vaan vietti aikaa uuden laivatuttavuudensa kanssa..
Puoli vuotta eromme jälkeen tapasin uuden kumppanin jonka kanssa seurustelin toiset viisi vuotta. Kaipasin edelleen todella paljon exää.. Tuntui etten pystynyt jotenkin henkisellä tasolla sitoutumaan riittävän hyvin uuteen suhteeseen vaikka asuimme saman katon alla. Edellinen ero jäi ikään kuin käsittelemättä. Sen olisi pitänyt saada sattua ilmeisesti vieläkin enemmän ja minun olisi pitänyt purkaa kunnolla se paha olo exään. Tai siltä ainakin nyt tuntuu koska olen katkera ja vihainen vieläkin! Meillä oli uudessa suhteessa aika paljon riitoja, mutta silti otimme koiran ja saimme lapsen mutta minun oli pakko lähteä tästä suhteesta koska se tuntui minusta vaan niin vaikealta ja mahdottomalta. Voimakkaat tunteet ensirakkautta kohtaan eivät ainakaan auttaneet asiaa.
Tämän seuraavan eron jälkeen pyysin exää fb-kaveriksi. Osaksi siitä syystä, että hän oli alkanut pyytelemään minun sukulaisiani fb-kaverikseen josta olin luonnollisesti kovin tuohtunut. Olemme jutelleet jonkun verran sen kautta niitä näitä ja tekee todella kipeää seurata hänen elämäänsä sitä kautta. Katsella lomakuvia laivatuttavuuden kanssa, jonka kanssa hän meni hiljattain kihloihin ja näköjään suunnittelevat naimisiin menoakin.
Ei sen puoleen, on minullakin uutta elämää ettei liian epätoivoista kuvaa minusta saa.. Olen suhteessa ja meillä on uudisperhe (omat lapset), omistusasunto, kissa ja koira. Puolisoni haluaisi kovasti kihloihin kanssani ja hankkia lapsen, mutta minulla on edelleen se sama ongelma. Tuntuu etten henkisellä tasolla pysty sitoutumaan pysyvästi nykyiseen kumppaniini koska minulla on vielä tunteita ensirakkautta kohtaan.
Se on niin raivostuttavaa että jollakin ihmisellä voi olla niin vahva ote itsestäni että se haittaa omaa onnellisuuttani ja estää minua menemässä elämässä eteenpäin vaikka kyse onkin loppupeleissä pelkästään minun omista tunteistani. Itse ainakin syyllistyn vertailemaan nykyistä kumppaniani ensirakkauteen ja on paljon osa-alueita joissa mielestäni ensirakkaus oli paljon parempi. Todella surullista ja väärin nykyistä kumppaniani kohtaan:( En minä tietenkään siitä hänelle sano kun varmasti hän sanoistani loukkaantuisi.
Yhteenvetona voin sanoa että itse en ole päässyt exästäni yli vielä kahdeksassa vuodessa ja samaa mietin kanssasi; Pääseekö tästä tunteesta koskaan yli? Se tuntuisi vihoviimeiseltä asialta mennä tunnustamaan tunteeni exälle. Hän olisi varmasti erittäin mielissään ja otettu asiasta.
Oma vinkki olisi se, että yritä päästä kipeistä tunteistasi ensiksi eroon ennenkuin aloitat muita uusia suhteita. Se on äärimmäisen vaikeaa etenkin kun näkee kuinka entinen kumppani jatkaa elämäänsä niin kuin mitää ei olisi tapahtunut, mutta ehkä se kertoo myös siitä kumpi on ollut tosissaan suhteessa.
Meni näköjään tämä sama viesti hieman väärään kohtaan..
Sen verran vielä, että olen aloittanut terapian psykologin kanssa jossa käsittelemme tätä kipeää eroa läpi. On hyvä tiedostaa se, että olemme olleet periaatteessa lapsia kun olemme aloittaneet suhteemme ja ensirakkautemme on ensimmäinen ihminen (isän ja äidin jälkeen) jota kohtaan tunnemme rakkautta ja se tekee nimenomaan ensirakkaudesta eroamisen kaikista kipeimmän ja "verisimmän". On myös sen lisäksi syytä katsoa peiliin ja miettiä miksi tästä ensirakkaudesta tuli niin merkittävä ihmissuhde? Oliko teini-iässä ja lapsuudessa tärkeiden ihmisten menetyksiä tai muita suuria ongelmia joita pakenee nuorena parisuhteeseen? Tuleeko parisuhteesta turvasatama johon pakenee näitä ongelmia? Esimerkiksi teini-iässä naisella hyvä rakastava isäsuhde & vastaavasti pojalla hyvä ja rakastava äitisuhde vaimentaa tarvetta "paeta" nopeasti kiintymykselliseen parisuhteeseen sekä toisaalta pienentää parisuhteen päättymisen pettymystä, koska aina on sentään rakastavat vanhemmat.