Se tapahtui viime kesänä, vuosi ja 18 päivää sitten. Olin lomalla mennyt suosikkikesäkaupunkiini. Kävelin pitkin kanalin laitaa, kun huomasin, että mies tuijotti minua noin kymmenen metrin päästä, ravintolan ovensuussa. Tietenkin katsoin häntä uteliaana, mutten vielä kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota vaan jatkoin matkaa. Katsoessani taaksepäin, hän katsoi minua edelleen. Aloin vilkuilla koko matkani aikana taakse ja joka ikinen kerta hän seisoi siellä, ja katsoi.
Koko illan mietin, olisiko minun pitänyt kääntyä ja mennä puhumaan hänelle.
Kului kolme kuukautta ja saavuin kaupunkiin uudelleen. Utelias ihminen kun olen, ajattelin syöksähtää ravintolaan, ihan vain huvikseni katsomaan olisiko mies siellä töissä.
Ja hän oli. Tunnistin hänet heti, ja hän tunnisti minut. Näin sen hänen katseestaan. Kukaan ei voi ymmärtää ja kuinka voisikaan. Kuinka tuntemattoman kasvot, kaukaa nähtynä, eivät unohtuneet kolmessakaan kuukaudessa. Kun katseet kohtasivat.. Jalkani menivät aivan spagetiksi, tuntui kuin olisin tavannut vanhan ensi rakkauteni uudelleen. Kun katsoin tätä muukalaista silmiin, kaikki tuntui niin... Oikealta. Minä tilasin ja hän tuli samantien istumaan pöytääni "Oletko se nainen kanalin vierestä?". Sanoin olevani. Me keskustelimme ja jännitin hirveästi. Vaihdoimme numerot ja soittelimme ja viestittelimme pari päivää.
Kunnes minun tuli aika lähteä. Hän ilmoitti heti samana päivänä tulevansa minun perääni ja niin hän tulikin.
Tämä mies, jonka olin tuntenut jotenkuten vasta muutaman päivän, ajoi minun vuokseni, minun luokseni 300 kilometriä omasta kaupungistaan minun kaupunkiini. Vietimme pari upeaa tuntia (ilman seksiä, emme ikinä ole harrastaneet seksiä yhdessä) keskustellen, syöden ja suudellen. Tilanne oli niin uskomaton. Jäin ikävöimään häntä hänen lähdettyä.
Sitten hän ilmoitti menevänsä puoleksitoista kuukaudeksi omaan kotimaahansa. Kiusoittelin häntä vaimokaupoista. Hän sanoi ei. Se oli vaikeaa aikaa, mutta kun hän oli palannut, menin taas vierailulle hänen kaupunkiinsa. Tapasimme, söimme, menimme hänen kotiinsa. Se oli vielä parempi kerta kuin ensimmäinen tapaamisemme. Huomasimme kykenevämme puhumaan aivan kaikesta toisillemme. Hän puhui minulle rehellisesti menneisyydestään (joka ei ollut kovin puhtoinen hänen saavuttuaan Suomeen), rehellisemmin ja kaunistelematta kuin kukaan mies on minulle puhunut. Minäkin kerroin vaikeista tapahtumistani ja hän totesi "kuule, kerro minulle jos joku satuttaa sinua, minä suojelen sinua!". Me vain makasimme sängyssä vierekkäin, puhuimme, taisimmepa jopa nukahtaa. Meillä oli hauskaa! Nauroimme aivan samanlaisille asioille ja en tiedä miksi, varmasti olin hölmö, mutta tunsin kyllä suurta yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Tunsin ensimmäistä kertaa elämässä löytäneeni puuttuvan palan itseeni. Ennen olin tarvinnut seksiä kokeakseni itseni haluttavaksi ja kauniiksi, hänen kanssaan en tarvinnut sitä. En tarvinnut mitään muuta, kuin hänet.
Mutta niinkuin olen joutunut toteamaan elämässäni, mikään ei yleensä mene niinkuin suunnitelee. Täydellinen kuva rikkoutuu joskus. Palattuani takaisin kaupunkiini, hänestä tuli etäinen... Aivan kuin hänen mielensä olisi liikuskellut jossain muualla. Tunsin oloni huonoksi, olinko tehnyt jotain väärin? Olinko valinnut väärän ihmisen? Kun hän kertoi minun olevan tärkeä, oliko se ollut valhetta? Seuraavan kerran kun vierailin hänen luonaan, emme kyenneet puhumaan kunnolla. Aivan kuin hän olisi vältellyt minua.
2 kuukautta kului ilman häntä. Sitten hän tuli takaisin elämääni (hänen tyylikseen olivat tulleet lyhyet vierailut, jotka tekivät minut hulluksi)
Sitten putosi pommi, joka kylmäsi sydämeni. Hän sanoi minulle "Tiedäksä mitä. Anteeksi. Olen nyt naimisissa."
Ainoat sanat mitä sain sanottua olivat:"Milloin.. Miksi?"
Se tapahtui, kun hän oli kotimaassaan talvella, kun olin kiusoitellut häntä naimakaupoista. Siksi, koska hän oli kokenut tilanteen haastavaksi Suomessa, että täällä naiset pettävät tai hän itse sortuu. Siinä paikassa, aivoni jäätyivät. Miksei hän ollut kertonut kun olimme tavanneet hänen matkansa jälkeen?? Oliko hän halunnut teeskennellä, oliko hän halunnut hetken kuvitella että minä olin hänen ja hän minun. No, se on varmaa ettei hän ole koskaan minun... Mutta minä olen aina hänen.
Kyllä minä häntä ymmärsin, koska hän oli minua jonkin verran vanhempi. Tiesin, että joissakin kulttuureissa, jos poika ei ole löytänyt vaimoa itselleen tullessaan tiettyyn ikään, vanhemmat viheltävät pelin poikki ja hommaavat vaimon itse. Minulla on muutama ystävä tästä esimerkkinä.
Koko illan mietin, olisiko minun pitänyt kääntyä ja mennä puhumaan hänelle.
Kului kolme kuukautta ja saavuin kaupunkiin uudelleen. Utelias ihminen kun olen, ajattelin syöksähtää ravintolaan, ihan vain huvikseni katsomaan olisiko mies siellä töissä.
Ja hän oli. Tunnistin hänet heti, ja hän tunnisti minut. Näin sen hänen katseestaan. Kukaan ei voi ymmärtää ja kuinka voisikaan. Kuinka tuntemattoman kasvot, kaukaa nähtynä, eivät unohtuneet kolmessakaan kuukaudessa. Kun katseet kohtasivat.. Jalkani menivät aivan spagetiksi, tuntui kuin olisin tavannut vanhan ensi rakkauteni uudelleen. Kun katsoin tätä muukalaista silmiin, kaikki tuntui niin... Oikealta. Minä tilasin ja hän tuli samantien istumaan pöytääni "Oletko se nainen kanalin vierestä?". Sanoin olevani. Me keskustelimme ja jännitin hirveästi. Vaihdoimme numerot ja soittelimme ja viestittelimme pari päivää.
Kunnes minun tuli aika lähteä. Hän ilmoitti heti samana päivänä tulevansa minun perääni ja niin hän tulikin.
Tämä mies, jonka olin tuntenut jotenkuten vasta muutaman päivän, ajoi minun vuokseni, minun luokseni 300 kilometriä omasta kaupungistaan minun kaupunkiini. Vietimme pari upeaa tuntia (ilman seksiä, emme ikinä ole harrastaneet seksiä yhdessä) keskustellen, syöden ja suudellen. Tilanne oli niin uskomaton. Jäin ikävöimään häntä hänen lähdettyä.
Sitten hän ilmoitti menevänsä puoleksitoista kuukaudeksi omaan kotimaahansa. Kiusoittelin häntä vaimokaupoista. Hän sanoi ei. Se oli vaikeaa aikaa, mutta kun hän oli palannut, menin taas vierailulle hänen kaupunkiinsa. Tapasimme, söimme, menimme hänen kotiinsa. Se oli vielä parempi kerta kuin ensimmäinen tapaamisemme. Huomasimme kykenevämme puhumaan aivan kaikesta toisillemme. Hän puhui minulle rehellisesti menneisyydestään (joka ei ollut kovin puhtoinen hänen saavuttuaan Suomeen), rehellisemmin ja kaunistelematta kuin kukaan mies on minulle puhunut. Minäkin kerroin vaikeista tapahtumistani ja hän totesi "kuule, kerro minulle jos joku satuttaa sinua, minä suojelen sinua!". Me vain makasimme sängyssä vierekkäin, puhuimme, taisimmepa jopa nukahtaa. Meillä oli hauskaa! Nauroimme aivan samanlaisille asioille ja en tiedä miksi, varmasti olin hölmö, mutta tunsin kyllä suurta yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan. Tunsin ensimmäistä kertaa elämässä löytäneeni puuttuvan palan itseeni. Ennen olin tarvinnut seksiä kokeakseni itseni haluttavaksi ja kauniiksi, hänen kanssaan en tarvinnut sitä. En tarvinnut mitään muuta, kuin hänet.
Mutta niinkuin olen joutunut toteamaan elämässäni, mikään ei yleensä mene niinkuin suunnitelee. Täydellinen kuva rikkoutuu joskus. Palattuani takaisin kaupunkiini, hänestä tuli etäinen... Aivan kuin hänen mielensä olisi liikuskellut jossain muualla. Tunsin oloni huonoksi, olinko tehnyt jotain väärin? Olinko valinnut väärän ihmisen? Kun hän kertoi minun olevan tärkeä, oliko se ollut valhetta? Seuraavan kerran kun vierailin hänen luonaan, emme kyenneet puhumaan kunnolla. Aivan kuin hän olisi vältellyt minua.
2 kuukautta kului ilman häntä. Sitten hän tuli takaisin elämääni (hänen tyylikseen olivat tulleet lyhyet vierailut, jotka tekivät minut hulluksi)
Sitten putosi pommi, joka kylmäsi sydämeni. Hän sanoi minulle "Tiedäksä mitä. Anteeksi. Olen nyt naimisissa."
Ainoat sanat mitä sain sanottua olivat:"Milloin.. Miksi?"
Se tapahtui, kun hän oli kotimaassaan talvella, kun olin kiusoitellut häntä naimakaupoista. Siksi, koska hän oli kokenut tilanteen haastavaksi Suomessa, että täällä naiset pettävät tai hän itse sortuu. Siinä paikassa, aivoni jäätyivät. Miksei hän ollut kertonut kun olimme tavanneet hänen matkansa jälkeen?? Oliko hän halunnut teeskennellä, oliko hän halunnut hetken kuvitella että minä olin hänen ja hän minun. No, se on varmaa ettei hän ole koskaan minun... Mutta minä olen aina hänen.
Kyllä minä häntä ymmärsin, koska hän oli minua jonkin verran vanhempi. Tiesin, että joissakin kulttuureissa, jos poika ei ole löytänyt vaimoa itselleen tullessaan tiettyyn ikään, vanhemmat viheltävät pelin poikki ja hommaavat vaimon itse. Minulla on muutama ystävä tästä esimerkkinä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Silti minusta tuntui, että menetin hänet. Ja hän katosi taas, vaihtoi numeronsa, poisti facebookin. Eräänä iltana kuukauden jälkeen, keskustelin erään yhteisen ystävän kanssa, kun hän yhtäkkiä kiljaisi, että minun, miksi häntä nyt voi sanoa, minun sattumani oli tullut puhumaan hänelle facebookissa. Hän oli yllättynyt, koska sattumamieheni ei usein tullut puhumaan hänelle facebookissa, vaikka he muuten keskustelivatkin paljon. Ensin se oli normaalia "mitä kuuluu" rytmiä, mutta yhtäkkiä alkoi pommitus. Puhutaan minusta vaikka nyt nimellä Maria. "Milloin olet viimeksi puhunut Marian kanssa?? Missä Maria on?? Mitä hänelle kuuluu??" He kirjoittelivat pitkään ja sitten tuli jotain joka särki minun sydämeni.
Ystävänikin tiesi tämän olevan naimisissa, ja voi hänen intoaan, kun hän kertoi minulle tämän:
Sattumamies puhui koko ajan vain ja ainoastaan minusta: kuinka MINÄ olin unohtanut HÄNET (ei ikinä!!!!!), kuinka hän ikävöi minua ja tykkää paljon: että olen paras ja niin nätti; jos hänellä ei olisi vaimoa, hän heti olisi minun kanssani...
Sitten ystäväni kysyi hassun kysymyksen, pitääkö hän enemmän vaimostaan vai minusta.
Sattumamies kiersi koko kysymyksen. Joka ystäväni mielestä tarkoitti totuuden kieltämistä: että hän haluaa minut enemmän kuin kotimaassaan odottavan vaimon.
Silloin ymmärsin kaiken, miksi hän oli vältellyt minua, kuin ruttoa. Koska hän pelkäsi että tartuttaisin hänet: ettei hän voisi olla "kunnon aviomies", kuten hän itse sanoi minulle puhuessamme asiasta, että saisin hänet unohtamaan jopa hänen vaimonsa nimen...
Kuinka katkeransuloista oli kuulla tämä. Kuinka sydäntäni särki tilanne, "what if...?"
Ja he lopettivat keskustelunsa. Vähän myöhemmin minä muutin hänen kaupunkiinsa (asiat olin hoitanut jo ennen kuin tiesin hänellä vaimoa olevaankaan), itseasiassa vain pari viikkoa sitten. Vähän aikaa sitten tapasimme taas kunnolla: ei ollut suutelua, ei kädestä kiinni pitämistä, se ei sopinut naimisissa olevalle miehelle. Tottakai kunnioitan häntä ja hänen päätöstään, että hän oli niin tarkka ja arvostan häntä aina. Hän yritti selittää ja minä ääliö olin tuppisuuna: en saanut sanotuksi sanaakaan, miten tärkeä hän on minulle ja aina tulee olemaan. Sittenkin, tilanne päätyi aina siihen, "jos en olisi naimisissa, olisin sinun kanssasi" Johon minä "miksi hemmetissä menit sitten naimisiin???". "Koska sinä et ollut paikalla." Se veti minut vielä enemmän sanattomaksi.
Hän puhui taas siitä, ettei halua rikkoa minua, koska on rikkonut jo niin monta ihmistä. Että hän ei halua kanssani yhden yön juttua, ei edes parin kuukauden, hän haluaa minulle vain parasta. Että eikö ollut parempi lopettaa, kun sydän ei särkyisi niin pahasti.
Mutta minun sydämeni oli jo särkynyt hyvin, hyvin pahasti. Siinä tilanteessa oikeastaan tajusin, että tilanne oli kuin Romeosta ja Juliasta. He eivät koskaan saaneet toisiaan. Ja kuten Julia, jos näkisin Romeoni kuolleena, vaikkakin naimisissa, minä kuolisin myös. Vaikka oman käden kautta. Kuulostaa dramaattiselta, mutta tajusin sen vastatessani hänen kysymykseensä vesitornin näköalatasanteella "itkisitkö jos hyppäisin ja kuolisin?" vastauksella "ei, vaan hyppäisin perässä."
Luulen, etten pysty näkemään häntä vain ystävänä. Luulen, että ehkä tähän päättyy meidän tiemme ja tarinamme. Mikään ei ole varmaa. Mutta en ole enää varma taistellako vielä kaiken tapahtuneen ja sanotun takia, vai lopettaakko ennen kuin on liian myöhäistä? Minulle saattaa olla jo liian myöhäistä: tunnen uponneeni Sattumamieheni suohon. Voisinpa kertoa, kuinka tunnen hänen olevan loppuelämäni se oikea ihminen minulle: mitään vastaavanlaista en ole kokenut eläessäni. Kaikki voisi olla niin helppoa. Voisi. Muttei ole. Hän tulee aina olemaan ensimmäinen minun mielessäi, sielussani, sydämessäni, kaikkialla. Hän väikkyy kuin veden pinta aina jossain, joko etualalla, tai taka-alalla. Suurimman osan ajasta ihan edesä.
Kukaan ei ole koskaan vaikuttanut minuun yhtä voimakkaasti ja luulen että minäkin vaikutin häneen. Toisaalta pelkään, että huijaan itseäni, että eron hetkellä kaikki koetut hetket hänen kanssaan tuntuvat parhaimmilta mahdollisilta. Mutta nyt minusta tuntuu,että tämä on erilaista. Oli erilaista.
Nyt ymmärrän hänen käytöksensä vielä paremmin. Sain juuri tietää, että hänen vaimonsa on raskaana. Miten jollekin ihmiselle voi käydä näin? En ole eläessäni itkenyt näin paljon
Hei,
Olen kokenut tuon saman. Tosin oma tarinani alkoi jo 22v sitten. Elämäni mies vei jalat altani yhdellä silmäyksellä, avioiduimme, saimme lapset ja olimme naimisissa 15 vuotta, mielestäni Onnellisesti...
Kunnes joku muuttui...tässä maassa oli vaikeaa jnejnejne syitä oli monia. Tuli pettämistä ja kaiken laista ongelmaa. Päätimme erota, koska hän vietti yhä enemmän aikaa kotimaassaan. Elimme ns etäsuhteessa ja olin aika sekaisin, koska aavistin, että varmasti hänellä siellä on joku...ja olihan hänellä, sain 4v sitten tietää, että hän on aviossa kotimaassaan. Elämäni murtui, onneksi minulla on lapset, jotka pitävät arjessa kiinni pakosta.
En tiedä olenko tyhmä vai mikä minua vaivaa, mutta edelleen olen kiinni hänessä...ja lujaa...itseäni ihan suututtaa, että olen niin kiinni tuollaisessa pas....sessa. Mutta kukaan ei kolahda niinkuin hän...
jaksuja