Tätä olen juuri kaivannutkin. On tosi vaikea lähteä mihinkään ihmisten ilmoille puhumaan näin hävettävästä asiasta. Mutta jos ei saa missään kertoa totuutta, alkaa itsekin valehdella itselleen. Eikä silloin ole mitään ulospääsyä.
Minulla on yksi ainoa ihminen jolle olen tunnustanut totuuden avioliitostani ja eron syistä. Varmaan siksi että hän on itse kokenut samaa. Muille olen sanonut vain että "riideltiin koko ajan", ja niinhän se olikin. Mutta riidat olisin vielä varmaan sietänytkin, mutta en sitä käsiksi käymistä ja tavaroitteni hajoittamista ja väkivallalla uhkailua. Siedin sitäkin pitkään, kunnes eräänä päivänä soitin turvakotiin ja kerroin kaiken. Ajattelin että tilanteeni ei ollut kovin paha, koska en koskaan ollut kärsinyt pahaa fyysistä vahinkoa, mutta minua kehoitettiin kuitenkin lähtemään sinne lasten kanssa ja katkaisemaan kierre. Esitin miehelle vaatimuksen että hänen piti lähteä terapiaan jos halusi jatkaa avioliittoa, mutta kai ongelman myöntäminen oli liian vaikeaa, ja hän valitsi eron.
Olemme edelleen jatkuvvasti tekemisissä, koska hän asuu lähellä ja hoitaa lapsiamme, jotka vielä ovat pieniä, todella paljon. Hän on hyvä isä ja huolehtiva, eikä hän juo, ja minusta usein tuntuu että hän välittää edelleen minustakin. Hän ei vain mahda itselleen mitään. Väkivaltaa oli ainoastaan suhteessa minuun, ja edellisiinkin naisystäviin, olen ymmärtänyt. Lapsia kohtaan hän on kärsivällisempi kuin minä. Välitän myös hänestä ja juttelemme usein pitkään iltaisin ennen kuin hän menee kotiinsa, joskus meillä on myös seksiä. Kummallakaan ei ole ketään toista. Kuitenkaan en tunne haluavani takaisin yhteen. Menneisyys on liian pelottava. Toivoisin että elämäni olisi toisenlaista, mutta tunnen olevani jotenkin umpikujassa. Se, että meillä on yhteiset lapset tekee irrottautumisen todella vaikeaksi, vaikka se olisi varmasti vaikeaa muutenkin.
Perheterapiassa kävimme pitkään ennen eroa, mutta siitä ei ollut mitään apua. Mies puhui kuin ruuneperi kaikesta muusta paitsi väkivaltaisuudestaan ja vaikka yritin niin en saanut terapeuttiakaan tarttumaan aiheeseen... Ellei minulla silloin olisi ollut ystävää, en olisi uskonut itsekään itseäni.
Minulla on yksi ainoa ihminen jolle olen tunnustanut totuuden avioliitostani ja eron syistä. Varmaan siksi että hän on itse kokenut samaa. Muille olen sanonut vain että "riideltiin koko ajan", ja niinhän se olikin. Mutta riidat olisin vielä varmaan sietänytkin, mutta en sitä käsiksi käymistä ja tavaroitteni hajoittamista ja väkivallalla uhkailua. Siedin sitäkin pitkään, kunnes eräänä päivänä soitin turvakotiin ja kerroin kaiken. Ajattelin että tilanteeni ei ollut kovin paha, koska en koskaan ollut kärsinyt pahaa fyysistä vahinkoa, mutta minua kehoitettiin kuitenkin lähtemään sinne lasten kanssa ja katkaisemaan kierre. Esitin miehelle vaatimuksen että hänen piti lähteä terapiaan jos halusi jatkaa avioliittoa, mutta kai ongelman myöntäminen oli liian vaikeaa, ja hän valitsi eron.
Olemme edelleen jatkuvvasti tekemisissä, koska hän asuu lähellä ja hoitaa lapsiamme, jotka vielä ovat pieniä, todella paljon. Hän on hyvä isä ja huolehtiva, eikä hän juo, ja minusta usein tuntuu että hän välittää edelleen minustakin. Hän ei vain mahda itselleen mitään. Väkivaltaa oli ainoastaan suhteessa minuun, ja edellisiinkin naisystäviin, olen ymmärtänyt. Lapsia kohtaan hän on kärsivällisempi kuin minä. Välitän myös hänestä ja juttelemme usein pitkään iltaisin ennen kuin hän menee kotiinsa, joskus meillä on myös seksiä. Kummallakaan ei ole ketään toista. Kuitenkaan en tunne haluavani takaisin yhteen. Menneisyys on liian pelottava. Toivoisin että elämäni olisi toisenlaista, mutta tunnen olevani jotenkin umpikujassa. Se, että meillä on yhteiset lapset tekee irrottautumisen todella vaikeaksi, vaikka se olisi varmasti vaikeaa muutenkin.
Perheterapiassa kävimme pitkään ennen eroa, mutta siitä ei ollut mitään apua. Mies puhui kuin ruuneperi kaikesta muusta paitsi väkivaltaisuudestaan ja vaikka yritin niin en saanut terapeuttiakaan tarttumaan aiheeseen... Ellei minulla silloin olisi ollut ystävää, en olisi uskonut itsekään itseäni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sun tarinas kuulostaa hyvin samalta kuin mun nykyinen elämä.. Oon jotenkin tosi pitkään ajatellut ettei se mitään vakavaa ole kun ei oikeasti ole lyöty, hakattu tms. Riidelty paljon..hän hyvä isä, ja juuri lasten kanssa pitkä pinnaisempi kuin minä..
Mutta uhannut tappaa (kännissä) minut ja lapset.. Ilman mitään syytä. Töninyt, käynyt käsiksi, pitänyt väkisin kiinni jne. koskaan ei mitään selkeää fyysistä vahinkoa tehnyt, ei mustelmia ym.
On vaan kuitenkin turvaton olo, kun hermostuu, vaikka hermostunhan yhtälailla minäkin välillä.
Onko tää sitten vakavaa?
On jotenkin kauhean vaikeaa puhua edes kenellekään, kun en tiedä teenkö kärpäsestä härkäsen. Tuntee itsensä tyhmäksi, oletanko liikoja vai mitä?? Asia painaa kuitenkin mielessä kokoajan.. =(
Minä haastoin mieheni oikeuteen kolmen vuoden aikaiseten päiväkirjamerkintöjen pohjalta.Olin kirjoittanut kaikki ylös, haukkumiset ja käsiksi käymiset.Liian myöhään otin esiin lääkärintodistukset.
Exä makselee korkojen kanssa tuomionsa.
Halua koskaan oikeuteen viedä perheen sisäisiä juttuja.. haluan selvittää asiat normaalisti puhumalla,terapialla tms.. En mä todellakaan rahaa halua!! Mitä mä sillä? Synnyttää vaan katkeruutta. Mä haluan antaa anteeksi, ymmärtää ja jatkaa molempien elämää parempaan suuntaan, erikseen (tai yhdessä)
Oletko harkinnut (pari)terapian ehdottamista miehellesi?
Tiedän miten ahdistavalta tuntuu pelätä toista. Vaikka itsessäkin on tietysti vikaa, niin ei kuitenkaan pidä hyväksyä lievääkään väkivaltaa tai väkivallalla uhkailua. Jos mies ei ymmärrä olevansa avun tarpeessa, niin sinun ainakin kannattaa hakea apua itsellesi ja lapsillesi. Ajattele mitä kotinne ilmapiiri tekee heille.
Tiedän myös, että se ei ole helppoa. Kuitenkin ongelma vain usein pahenee ajan kanssa, ellet ala vetää rajoja toisen käytökselle ajoissa. Se on ehkä parasta mitä voit miehellesikin tehdä.
Meillä kotitilanne rauhoittui kun mies hankki oman asunnon, mutta ei näihin juttuihin varmaan mitään patenttiratkaisuja ole.
Ja puhuminen on mielettömän tärkeää. Et tosiaan tee kärpäsestä härkästä! Tai mun mielestä ainakaan (eikä muuten lainsäätäjienkään mielestä) ei sivistysmaassa tarvitse sietää käsiksi käymistä eikä tappouhkauksia!
Toivotan paljon voimia sulle kohtalotoverini!