En tiennyt oikein minne muuallekaan purkaa mieltäni, joten valitsin tämän palstan. Kuusikymppinen isäni taannoin avautui avioliitostaan äitini kanssa, avioliitosta jota olin aina pitänyt onnellisena (kestänyt melkein 40 vuotta). Isäni on vahva, itsepäinen, perussuomalainen mies, joten olin ihmeissäni kun hän alkoi pala palalta purkaa pahaa oloaan. Ilmeisesti vaikeudet alkoivat äitini vaihdevuosista, jotka paukahtivat päälle vähän ennen 50-vuotispäivää. Äitini oli kuulemma ollut ihan sekopää; joka päivä itkenyt, huutanut, heitellyt tavaroita, jopa lyönyt isää. Haukkunut isää halventavilla nimityksillä, samaten haukkunut minua ja siskoani, meidän miehiämme, valintojamme elämässä... Ihan kaikkea. Kulissit piti kuitenkin pystyssä. Kun minä ja siskoni perheinemme vierailimme mummolassa, niin kaikkihan oli hyvin! Isä ja äiti vaikuttivat onnellisilta, lapsenlapset saivat huomiota ja rakkautta, samoin me muut. Kuulemma kun ovet laitettiin kiinni ja autojen perävalot enää näkyivät, niin äitini oli isän mukaan aloittanut taas sen oman shownsa. Tavarat lentelivät, äiti itki ja huusi vuoronperään jne. Tuota h*lvettiä kesti kuulemma sellaiset 5-6 vuotta. Isäni puri hammasta, alkoi harrastamaan enemmän omia juttujaan, että pääsi pois kotoa sen hullun ja raivoavan akan luota, suoraansanottuna. Jos isä yritti varovasti ehdottaa lääkitystä vaihdevuosivaivoihin, niin äitihän sai vain bensaa liekkeihin!
Kamalaa ajatella mitä isä on kestänyt... Nyt vasta muutamaa vuotta myöhemmin on hiljalleen alkanut puhua. Nyt kun kaikki on periaatteessa paremmin, niin äidin fyysinen terveys on alkanut reistaamaan. Painoa kertyy, on lääkitystä verenpaineeseen, sekä verenohennuslääkkeitä, ei jaksa mitään, mikään ei kiinnosta, ja jopa minä ja sisareni olemme huolestuneet siitä minkä isäkin on huomannut, eli kansantajuisesti sanottuna äidillä vippaa päästä. Ei saa enää rakennettua järkevää keskustelua kuin aniharvoin. Hän on kyllä äänessä koko ajan, mutta ei sano mitään. Taantuu ikäänkuin. On ihme jos silloin tällöin on oma itsensä ja esim puhelinkeskustelu sujuu kuin kenen tahansa muun kanssa. Äidin suvussa on dementiaa ja muita "heittoja", ja pahasti vaikuttaa siltä että oma äitini menee samaa rataa. Äiti valehtelee kaikille terveydestään, voinnistaan, jaksamisestaan. Isä on vielä vetreä, nuorekas ja hyvässä kunnossa. Äidin paino menee jo varmaan yli sadan kilon, eikä häntä kiinnosta eikä huvita kohottaa kuntoaan tai yrittää keventää painoaan Käy edelleen töissä, mutta kaikki vapaa-ajat nukkuu. Isä sanoi kauttarantain, että makuuhuoneen puolella ei ole vipinää ollut vuosiin. Äiti ei jaksa, häntä ei kiinnosta, ja painoa on jo sen verran, ettei varmasti isän silmissä ole enää houkuttelevakaan, millään muotoa. Äiti käy säännöllisesti lääkärintarkastuksissa tiettyjen juttujen takia, mutta ei muutoin huolehdi terveydestään tai kunnostaan yhtään.
Enemmän silti säälittää isä, joka on ollut hiljaa yli kymmenen vuotta kestäneestä parisuhdehelvetistään. Oli oikein vaikeina aikoina miettinyt eroamista, mutta kuuluu siihen sukupolveen jolle avioero on tabu, joten ei sen kummemmin vienyt asiaa eteenpäin. Tyytyy vissiin edelleen siihen mitä on, eikä haaveilekaan paremmasta.
Kiitos jos jaksoit lukea. Oli pakko purkaa kirjoittamalla omaakin pahaa oloa.
Kamalaa ajatella mitä isä on kestänyt... Nyt vasta muutamaa vuotta myöhemmin on hiljalleen alkanut puhua. Nyt kun kaikki on periaatteessa paremmin, niin äidin fyysinen terveys on alkanut reistaamaan. Painoa kertyy, on lääkitystä verenpaineeseen, sekä verenohennuslääkkeitä, ei jaksa mitään, mikään ei kiinnosta, ja jopa minä ja sisareni olemme huolestuneet siitä minkä isäkin on huomannut, eli kansantajuisesti sanottuna äidillä vippaa päästä. Ei saa enää rakennettua järkevää keskustelua kuin aniharvoin. Hän on kyllä äänessä koko ajan, mutta ei sano mitään. Taantuu ikäänkuin. On ihme jos silloin tällöin on oma itsensä ja esim puhelinkeskustelu sujuu kuin kenen tahansa muun kanssa. Äidin suvussa on dementiaa ja muita "heittoja", ja pahasti vaikuttaa siltä että oma äitini menee samaa rataa. Äiti valehtelee kaikille terveydestään, voinnistaan, jaksamisestaan. Isä on vielä vetreä, nuorekas ja hyvässä kunnossa. Äidin paino menee jo varmaan yli sadan kilon, eikä häntä kiinnosta eikä huvita kohottaa kuntoaan tai yrittää keventää painoaan Käy edelleen töissä, mutta kaikki vapaa-ajat nukkuu. Isä sanoi kauttarantain, että makuuhuoneen puolella ei ole vipinää ollut vuosiin. Äiti ei jaksa, häntä ei kiinnosta, ja painoa on jo sen verran, ettei varmasti isän silmissä ole enää houkuttelevakaan, millään muotoa. Äiti käy säännöllisesti lääkärintarkastuksissa tiettyjen juttujen takia, mutta ei muutoin huolehdi terveydestään tai kunnostaan yhtään.
Enemmän silti säälittää isä, joka on ollut hiljaa yli kymmenen vuotta kestäneestä parisuhdehelvetistään. Oli oikein vaikeina aikoina miettinyt eroamista, mutta kuuluu siihen sukupolveen jolle avioero on tabu, joten ei sen kummemmin vienyt asiaa eteenpäin. Tyytyy vissiin edelleen siihen mitä on, eikä haaveilekaan paremmasta.
Kiitos jos jaksoit lukea. Oli pakko purkaa kirjoittamalla omaakin pahaa oloa.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Kylläpäs teidän perheen äidillä on välittävät läheiset.
Jaa, minä luulen että isäsi hyvin kauniisti, mutta kuitenkin, valmistelee pommin pudottamista: hän taitaa olla eroamassa.
Luulen, että hän on löytänyt vastakaikua kaipaukselleen jostakusta leskestä tai eronneesta naisesta. Ja tämä kaikki hänelle sallittaneen!
Totta kai äiti oireilee, kun on huomannut, miten vähän hänestä välitetään ja huolehditaan. Menopaussin lisäksi tietyssä iässä alkaa ajatus elämän ohi kiitämisestä ilman minua nousta mieleen, kun loppupuolikas tai -neljännes on enää edessä. Jos ei näe mitään mahdollisuuksia, esim. liian kahlitsevan liiton takia, elää ja toimittaa OMAA elämäänsä, toiveitaan ja haaveitaan, niin se kyllä pistää fiksummankin hyppimään seinillä.
Sehän saattaa olla isäsi syy, että äiti on ollut ahtaassa vankilassa eikä ole voinut tai saanut elää omaa osaansa ollenkaan. Äitiys on vain yksi naisen rooleista, äiti ja nainen voi olla paljon muutakin ja tätä seikkaa ahtaissa liitoissa ei edes tunneta saatika että se hyväksyttäisiin.
Paha olo, tuska, riittämättömyys, elämän nälkä, omien kaikenlaisten toiveiden ja haaveiden täyttymättä jääminen, j n e ... purkautuvat aina jollakin tavalla ulos ihmisestä. Jos ne eivät pääsee toteutumaan hyvällä tavalla niin käy luultavasti juuri niin kuin äidillesi on nyt käynyt. Sairastamisella haetaan muiden hyväksyntää, huolta, välittämistä ... kun ei itse enää jaksa hyväksyä itseänsä eikä tyhjää elämäänsä.
En yhtään väheksy kenenkään pahaa oloa mutta kuvaillussa tilanteessa voi keinot olla aika vähissä läheisillä. Tavallinen suomalainen mies on usein aika rauhallisenpuoleinen, ja jos ei ole niin se luokitellaan sellaiseksi rentuksi että suhteet loppuvat kyllä aikanaan. Jos mies raivoaisi, heittelisi tavaroita ja löisi ja tämä kestäisi vuosikausia niin olisiko neuvona koittaa välittää hänestä vähän enemmän? Millainen guru pitäisi ihmisen olla että pystyy oikein käsittelemään aikuista ihmistä joka käyttäytyy huonosti mutta vaatii juuri silloin enemmän rakkautta kuin koskaan? Niitä omia mielenpahoittamisia ei sellaisessa prosessa voisi ainakaan laskea ja näyttää vaikka toinen tekisi ja sanoisi mitä.
Parisuhteessa on yleisesti ottaen ehkä pari asiaa mitä ei hyväksytä, ja jos se ei käy niin sitten ei ehkä kannata ainakaan perinteisessä suhteessa olla ollenkaan. Muutoin minun on vaikea käsittää mitä alkuperäisen isä on vaimoaan estänyt tekemästä ainakaan enää siinä vaiheessa kun tavarat alkavat lennellä. Eiköhän hänelle olisi sopinut ihan mikä tahansa mikä vaan saa vaimon mielen paremmaksi. Ja jos kaikki uusi sattuisi perheessä herättämään aluksi ihmettelyä niin ei kai tarvitse heti heittää hanskoja tiskiin ja todeta että ei sitten kun ei kerran mitään saa tehdä. Ja jos sattuu harmittamaan ettei ole nuorena tehnyt liftausreissua ympäri Euroopan eikä kumppania huvita enää nyt lähteä seuraksi, niin voi kysyä myös itseltään kuinka valmis siihen olisi itsekään enää todellisuudessa. Hotellihuone on mukavampi jopa nuorempien mielestä kuin läpimärkä teltta? Sen sijaan se reaktio voi olla että toteutumaton reissu on ollut muiden vika ja on edelleen koska se toinen ihminen sen jotenkin onnistuu vieläkin estämään vaikka todellisuudessa ei itsekään olisi mihinkään lähdössä kovin suurella innolla. Seuraa löytynee jos oikein todella haluaa, eihän se nuorenakaan olisi hidastanut matkaanlähtöä että ystävätärtä ei ole tuntenut kuin vuoden.
Lasten ollessa pieniä tai vielä nuoriakin ei ehkä pääse tekemään ihan kaikkea mitä mieleen juolahtaa ja ehkä se reppureissukin jäi sitten tekemättä. Mutta lasten teko on luultavasti ollut siihen aikaan myös äidin mielestä oikea ratkaisu ja myös ihan itse tehty ratkaisu. Kuten myös pariutuminen ihmisen kanssa joka sitten ilmeisesti yhteisten vuosien lukumäärästä riippumatta on ollut alunperinkin väärä? Vai muuttuuko kaikki oikeatkin ratkaisut tässä kontekstissa vääriksi, pelkiksi esteiksi. Missä määrin toinen ihminen, puolisokaan, on vastuussa siitä että ihminen osaisi elää elämäänsä sillä tavalla ettei olisi aivan kaikesta katkera loppujen lopuksi, olisihan niitä toisenlaisia polkujakin ollut valittavana? Ja mitä sille asialle nyt enää voi tehdä, siis jotain rakentavampaa kuin ikäkriisin ja hormonimyrskyn näyttävä purkaminen?
Onko puoletkaan karsinoista todellisia vai vaan ihmisen oma käsitys siitä mitä häneltä odotetaan? Ja jos ihan oikeasti liitossa on ahtaat oltavat, niin mikä on pahinta mitä voi tapahtua jos alkaa elää sitä omaa elämäänsä, ero? Vuosikausien raivoaminen omaa tyytymättömyyttäänkö ei sitten sitä eroa tuo? Sen lisäksi että se ei myöskään tuo mitään muutosta tilanteeseen johon on alunpitäenkin tyytymätön, ainoastaan lisää huonoja vuosia joista olla katkera. Voisi kuvitella että mies olisi tyytyväisempi onnelliseen ja hyvinvoivaan puolisoon vaikka kaikki harrastukset ja ajanviettotavat eivät olisikaan ihan perinteisiä kuin tämä toinen vaihtoehto. Mitään laillista tai moraalista oikeutustahan puolisollakaan ei ole OIKEASTI ESTÄÄ aikuista ihmistä tekemästä mitä huvittaa niin kauan kuin ei ole vieraista kumppaneista tai huollettavien / yhteisen talouden vakavasta laiminlyönnistä kysymys. Enkä tarkoita tällä talouden laiminlyömisellä nyt sitä että ei voi (muka) lähteä mihinkään kotoaan koska isäntä ei osaa käyttää pyykkikonetta tai ei muuten vaan pärjää, vaan sitä, että kohtuuden nimissä ei voi vaatimalla vaatia yhteisen kodin myymistä ja maailmanympärysmatkaa niillä rahoilla vaikka se itselle olisikin se maailman tärkein juttu, mutta toinen pitää turvattua kotia vähintään yhtä tärkeänä.
Ja ymmärrän minä senkin, että sitä haluaisi että ne lähimmät ihmiset ymmärtäisivät ja auttaisivat jos itse on vaikeuksissa. Mutta kuten sanottu, tuossa voi olla jo maallikon keinot vähissä. Jos kyse on vaihdevuosista, masennuksesta tai vaikkapa nautintoaineista niin mihinkään rakentavaan ei hyvin yksinkertaisesti päästä ennenkuin elimistö on kemiallisessa tasapainossa. Todella hankalaa kun ihminen ei pahassa tilanteessa tätä itse usein ymmärrä ja lisäksi ottaa kehoitukset hankkia apua loukkauksena ja lisämerkkinä siitä että kukaan ei välitä siitä miltä hänestä tuntuu kun ei kerran halua kuunnella vaan käskee mennä puhumaan jonnekin muualle. Sehän juuri onkin sitä välittämistä kun huomaa että nyt ei kaikki ole kunnossa eikä omat keinot ole riittäviä. Todellakin kannattaisi itsekunkin huomioida omalta kohdaltaan mikä vielä on normaalia reagointia ja mikä ei, nyt kun masennus on yleistymässä ja ne ikäkriisitkin tulee jokaiselle vuorollaan. Vaikka kuinka oma vakaa käsitys pahan olon keskellä kallistuisi siihen että kaikki muut ovat syyllisiä ja pilanneet kaiken ja nyt heidän tulee asiat korjata. Ei keneltäkään löydy sitä taikasauvaa joka saa tekemättömän tehdyksi tai tehdyn tekemättömäksi, tai aikaa kulkemaan taaksepäin.
"Ja ymmärrän minä senkin, että sitä haluaisi että ne lähimmät ihmiset ymmärtäisivät ja auttaisivat jos itse on vaikeuksissa."
Eipä tuossa AP:n tilanteessa oikein muuta voi kuin odotella noutajaa. Sitten kun AP:n äiti ääsee eläkkeelle ja se viimeinenkin elämän rytkimttäjä katoaa, hukka perii.
Tuohon soppaan jos iskee vielä alkoholin niin se on pari-kolme vuotta eläkkeellä ja kanttuvei.
Isän ei kuulu avautua parisuhteestaan lapselleen. Niin kuin tässäkin, missä on myrkytetty äidin ja lapsen suhde. Puhukoon papille tai mielenterveystoimistolle.
Lapselle? Käsittääkseni kyse on aikuisesta ihmisestä, joka kyllä selvästi kykenee jo katsomaan tosiasioita silmiin. Olen itse ollut mukana hieman vastaavassa, paljon lievemmässä kuviossa tosin, ikäänkuin tuon isän asemassa. Sanoisin kyllä että aikuisten keskuudessa totuuden silmiin katsominen on loppujen lopuksi aina kestävin ja paras ratkaisu.
Selkeästi sairaalloisen ja sairaan ihmisen käytöksen piilottelu tuottaa lopultakin kaikken suurinta haittaa, sillä silloin ei kukaan tiedä mistään mitään, vaan kaikki on pelkkää näytelmää ja ilveilyä. Siinä vasta ihmissuhteet myrkyttyvät aivan sairaalloisesti, ja ilman oikeaa syytä.
Parisuhde on kahden kauppa. Ammattiauttajilla on vaitiolovelvollisuus. Kaikki muu on luottamuksen pettämistä, vaikka puoliso olisi mikä roisto.
Kahden TERVEEN aikuisen kauppa. On aika käsittämätön määrä kärsimystä perheissä kun esim. alkoholistia pidetään koko perheen voimissa "pystyssä", kun paras ratkaisu olisi myöntää ettei sairaalta voi odottaa terveen ominaisuuksia ja käytöstä.
Idealistinen näkemys ja hakemus perheidyllistä on toki paikallaan, tiettyyn rajaan asti. Mutta jossain vaiheessa terveen järjen ja totuudellisuuden on aika puhaltaa "peli" poikki.
Toki paras ratkaisu usein olisi ammattiauttaja, mutta siitäkin saatava hyöty koskee ensisijassa vain niitä, jotka kykenevät ottamaan apua vastaan.
Lieköhän kyse pelkästään vaihdevuosista.Mielenterveysongelmia jopa paranoidisia aatoksia tai psykooottista käytöstä.Hoitoon vaan ja ero vireille jos pso on niin sairas ennekuin mieskin sairastuu.Uskomatonta miten joillekin on tärkeää pitää kulissit kunnossa vaikka hypittäis pitkin seiniä..hymyillään sitten hopea-kulta-hääkuvissa..
Vaihdevuodet EIVÄT ole sairaus, eivätkä aiheuta psykoosia ym. paranoidista käytöstä.
Normaali nainen kestää vaihdevuosiensa epätasapainoisen olon.
Psyykkinen sairaus voi tulla naiselle 45-60 vuoden iässä, siinä iässä vain sattuu olemaan tämä menopaussiaika.
Ap:n äidillä voi tosiaan olla jokin skitsofreniaan viittava mielensairaus. Äkillinen luonteen -ja käytöksen muutos voi olla jopa aivokasvaimen aiheuttama.
Kirjoituksesta päättelen, että ko. naisella voisi olla neurologinen vamma, jota ei ole diagnosoitu.
Onpa tullut paljon vastauksia ja kommentteja. Kiitos niistä.
Isäni on sellainen mies, joka ei varsinkaan omille sukulaisilleen tai kavereilleen lähtisi avautumaan mistään niinkään henkilökohtaisesta asiasta kuin oma avioliitto tai vaimon vaihdevuodet. Hyvin varovasti ja hissunkissun alkoi minullekin purkaa mitä kaikkea on tapahtunut. Kai hän koki että jollekulle on pakko puhua, ja oma aikuinen tytär tuntui ainoalta mahdolliselta ihmiseltä.
Kyse ei vanhempieni tai isäni kohdalta ole mistään reppureissaamisesta tai liftaamisesta halki Euroopan, vaan ihan vaan yhdessä sienestämisestä ja marjastamisesta, lenkkeilystä, kalastamisesta, kotimaan reissaamisesta ja muusta mitä aina ennen paljon tekivät yhdessä. Nyt äitiä ei enää huvita, tai ei yksinkertaisesti jaksa liikkua/tehdä mitään, kun sitä painoa on tullut reippaasti ja kuntokin on huonompi.
Vaihdevuodet siis räiskeineen on jo takana, mutta nyttemmin huolen aiheena on siis äidin jaksamattomuus ja haluttomuus tehdä asioita mistä ennen nautti ja mikä oli heille yhdessä tärkeää. Osittain lihomisen ja haluttomuuden takana voi olla lääkkeetkin joita syö. Ainakin paino alkoi nousta samoihin aikoihin kun aloitti lääkityksen vaivoihinsa. Ehkä siellä pyöristyneen ihmisen sisällä on se sama vanha äiti, joka haluaisi tehdä samoja asioita mitä ennenkin, mutta ei jaksa, ja kokee olevansa vankina pyöristyvän kroppansa sisällä. Sen on myöntänyt, että iltaisin varsinkin jalkoihin kertyy niin paljon nestettä, että hyvä jos kävelemään pääsee. Ilman lääkkeitäkään ei kuitenkaan voi olla! Veritulppariski ja kohonnut verenpaine yhdessä olisivat sellainen aikapommi että sitä ei kannata riskeerata.
Ja vielä, isäni ei ole eroamassa äidistä, vaan tyytyy siihen mitä on. Yhdessä ovat paljon kokeneet neljän vuosikymmenen aikana, eikä heidän suhteensa tälläiseen kaadu, vaikka se yhdessäolo olisikin enemmän tottumusta kuin rakastamista.
Thou salt see eli katotaanpa vaan taas vuos etteenpäin. Äitis on kohta hoitolaitos-kunnossa, suoraan työelämästä johonkin palvelutaloon. Toivon että ette vaadi isää jäämään omaishoitajaksi, jos hän miettii omia elämänkuvioitaan.
Vaikuttaa että isäsi on henkisesti lannistettu...
Mitä väliä sillä mitä on koettu jos eukko on pirttihirmu 24/7? Kummalista ajattelua että pitää vaan kestää ja kestää kunnes pimahtaa ja ammutaan se puoliso?Tätä saa lukea lehdistä alituiseen..Näetkö heille ruusuisen tulevaisuuden?
Minäkin aikoinaan nain jonkinasteisen pirttihirmun mutta tein sen vapaaehtoisesti. Ja kun nyt näen vanhoja valokuvia, en syytä itseäni ollenkaan -- sen verran upea nainen hän oli.
Kun lapset asuvat kotona, on tärkeää, että pirttihirmun puoliso asuu yhteisessä kodissa suojelemassa lapsia kontrolloivan äidin ylilyönneiltä. Kun lapset muuttavat kotoa, sitten voi vapaasti erota. Missään tapauksessa ei ole syytä vajota mihinkään kostomielialaan.
Sanon vaan, että aika moni kuusikymppinen mies on äksyilevä ukko. Löytää kyllä syitä napisemiseen ihan alituiseen. Useimmilla syy taitaa löytyä sieltä kyvyttömyydestä seksiin. Halua olisi, mutta kyky heikkenee tai puuttuu kokonaan..
Syy tietysti on heidän mielestään vaimossa.
Hei, miehilläkin on vaihdevuodet! Ahdistaa varmasti , kun vaimo on vielä hyvinkin viriili.
Itse loukkaantuisin verisesti jos mieheni purkaisi avioliittoamme lapsellemme.
Et tajunnut aloittajan hienoa ja hienovaraista tarinaa ollenkaan. Miksi edes kommentoit?
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Miehellä voi olla todella raju muutos
elämään kun impotenssi iskee tai kyky seksiin vähenee.
Miesten vaihdevuosia on väheksitty ja puhuttu vain naisten vaivoista.
Se on täysin väärin.... myös miehellä on tuossa iässä suuria ongelmia
kehonsa kanssa.
Kiloja kertyy varsinkin keskivartaloon vaikka kuinka
yrittää tarkkailla syömisiään ja liikkuakin koettaa kykyjensä mukaan.
Makuukammarin puolella ei enää pääse "vauhtiin " ollenkaan ja se
kyllä ärsyttää jos mikä.
Vaimolle tulee äksyiltyä aivan aiheetta vaikka tarkoin tietää ettei vika
ole hänessä. Kaikki vain on niin raivostuttavaa ja mihinkäs sen kiukun
purkaa jos ei siihen ihmiseen joka on lähinnä.
Tiedän miehenä joka on kokenut vehkeen veltostumisen, "höyläyksen
ja nyt eturauhasen liikakasvun
Aloittajalle. Vastaavia elämänkohtaloita varmasti riittää. Hyvä, että isäsi on voinut puhua kanssasi. Olen itsekin hyvin läheltä seurannut perhettä, jossa asiat ovat aika samalla tavoin. Vain sillä erotuksella, että tässä perheessä äiti on toiminut vastaavalla tavalla avioliiton alusta lähtien eli jo vajaa 40 vuotta. Ja kuten sinunkin vanhempasi, myös he ovat lasten ollessa läsnä, esittäneet onnellista. Samalla tavoin nykyisin, kun lapset ovat aikuisia, vanhempien hymy hyytyy, kun auton perävalot häipyvät. Perheen äiti on varsinainen riehuja. Välillä ovat lentäneet astiat, välillä läpsitty miestä. Tämä vaimo jatkaa vieläkin! Mies on harkinnut eroa, mutta mutta. Vaimo on yrittänyt itsemurhaa jo enemmän kuin kerran. Ennen yrityksiä mies on puhunut erosta. Myös tämä isä on puhunut aikuiselle lapselleen avioliitostaan, kuormasta, jonka alla meinaa nääntyä. Pahimmista asioista hän ei silti ole kyennyt puhumaan, ettei äidin kunnioitus häviäisi lapsilta. Tällaisiakin liittoja löytyy varmaan useita, joissa kiristetään toista puolisoa itsemurhauhkauksin. Kamalaa.
Juu-u, hirveän kamalaa ja kamalan hirveää. Neljänkymmenen vuoden helvetti eikä vieläkään kumpikaan ymmärrä hakea ulkopuolista apua, siis ei edes se, joka pitää itseään täysipäisempänä. Kertonee, että kumpainenkaan ei sitä ole, vaan maanpäällistä helvettiä on rakentanut kaksi tasan yhtä keskenkasvuista lasta. Ja junalauta että kaikki saavat tehdä jälkeläisiä!
Mitähän ne naapuritkin ajattelevat. Tuo, usein äitini suusta kuulunut lause sai niskakarvani pystyyn jo vanhempieni kodissa asuessani.
Vasta myöhään aikuisena tajusin täysin millaisena kusitolppana äitini oli isääni pitänyt.
Täydellinen diktaattori. Kaiken lisäksi ilkeä, pahansuopa ja puolueellinen.
Parhaimmillaan perheemme komen miehen tilipussit oli vietävä avaamattomina äidilleni. Rahapyynnöt täytyi perustella eivätkä ne koskaan toteutuneet sellaisinaan.
Loppuvuosia kohden päsmäröinti ja ilkeily vain pahenivat.
Säälin tosiaan 62-vuotisena kuolleen isäni elämää ja varsinkin viimeisiä, sairaana elettyjä vuosia.
En vieläkään tajua miksi hän ei eronnut siitä luonnevikaisesta sadistista!
Koskaan hän ei kuitenkaan puhunut asiasta.
Harvoin, aika ajoin, terveinä vuosinaan, paha olo purkautui humalapäissä väkivaltaisuutena.
Rähinää edelsi AINA äitini nalkutus ja härnääminen vaikka hän taatusti, kokemusperäisesti tiesi seurauksen.
Ps. Malli ei periytynyt. Reaktio oli pikemminkin päinvastainen.
Tuo sekoilu kuullostaa ihan tyypilliselle naiselle. Jos PMS-ei syyksi riitä, niin silloin on vaihdevuodet tai raskaana. Monesti myös hormoonit muuten vaan pistää pään sekaisin ja se on ihan normaalia kuulemma naisille. Jos minä miehenä vetäisin sekoamisen ja itkuraivoaisin, niin posiisithan sitä paikalle hankittaisiin. Kun kysymyksessä on nainen, niin toisten naisten mielestäkin se on normaalia :)
Omalle vaimolle on olen jo pari kertaa sanonut suoraan että nyt se sekoilu loppuu. Millään tekosyillä ei idioottimaista käytöstä saa anteeksi. Kas kummaa PMS-oireetkin ovat helpottaneet :D Ehkä järki kasvoi päähän kun sanoin että kusipäätä en jaksa katsella ja valinta on ihan hänen omansa haluaako jatkaa sekoilua.
Sinä tässä kerrot kaikelle kansalle, että korvain väliss' ei tieto piisaa. Jos hormonin jylläys aiheuttaa jollekin mielen puolen häiriintymistä, niin sinun käskystäsi se ei lopu. Kun se on komennollasi tyssännyt, niin kyse ei ole ollut hormonaalisesta jutusta ollenkaan, vaan vain akkakullan luonteen nurjasta puolesta.
Molemmat ovat oikeassa. PMS aiheuttaa kireyttä, tilapäistä masentuneisuutta, ahdistuneisuutta, varsinkin kumppani tuntuu väärältä ja hirveän rasittavalta. Jos nainen on avoin, pidäkkeetön luonne, niin uskon että paskaa ropisee kumppanin niskaan kerran kuussa syystä ja syyttä tasapuolisesti.
Jos em kumppani on ilmoittanut että ei kuuntele enää solvauksia vaan ero häämöttää, nainen edelleen on samassa
mielentilassa kerran kuussa mutta eron pelosta pitää mölyt mahassaan. Noin yksinkertyaistettuna.
Eräs nainen kertoi, että hän itse huomasi PMS-oireilunsa siitä, että säännöllisin väliajoin hänelle tuli kova tarve "keskustella suhteen tilasta". Ja kun hän tarkisti kalenterista, kuukautiset olivat juuri alkamaisillaan.
Toivon miehiltä ymmärtämystä sellaisten asioiden edessä, joita he itse eivät voi henk.koht. kokea, vain havainnoida ja yrittää ymmärtää.
Kuulostaa Alzheimerin taudilta. Se alkaa juuri noin, 50-60 -vuotiaalla, usein ihminen saa jopa rikottua välit perheenjäseniinsä juuri raivoisalla ja vihaisella käytöksellään. Yleensä sitä ei itsekään huomaa että on sairastunut. Itse olen vanhushoidossa töissä ja suurin osa alzheimeria sairastavista on sairastunut juuri noin. Läheiset ovat huolestuneet muuttuneesta käytöksestä, joka ei ole ihmiselle luontevaa.
Suosittelen viemään äitisi tutkittavaksi, koska alzheimer lääkityksellä saadaan usein käytös takaisin normaalimmaksi. Nopeasti etenevässä alzheimerissa elinvuosiakaan ei ole paljon jäljellä.
Voimia perheellenne.