Olisin kiinnostunut kuulemaan muiden keski-ikäisten mielipiteitä, koska itse olen keski-ikäinen nainen. Luulen, että nuoremmat ihmiset ovat sen verran eri elämänvaiheessa, että mielipiteet saattavat olla hyvin erilaiset.
Eli onko sillä merkitystä, rakastaako mies vai ei? Olemme olleet miesystäväni kanssa yhdessä yli kaksi vuotta. En usko hänen rakastavan minua eikä hän halua naimisiin, mutta silti hän suunnittelee yhteistä tulevaisuutta ja usein puhuu suunnitelmista ihan vuosien päähän. Olen varmaan tuhat kertaa ollut laittamassa suhdettamme poikki, koska en usko hänen rakastavan minua (minulla on tietyt mielikuvat siitä, miten rakastunut mies suhtautuu naisystäväänsä). Olen jatkuvasti vähän kiikun kaakun tämän suhteen kanssa. Se ei ole ihan sitä, mitä toivoisin (haluaisin kiinteän perheen ja avioliiton). Toisaalta jollain tasolla luotan hänen pysyvyyteensä elämässäni, toisaalta pelkään että tämä ei lopulta riitä hänellekään vaan hän alkaakin etsiä sitä tosi rakkautta (hän on kertonut, että ei ole koskaan elämässään rakastanut ketään). Hän on luonteeltaan kuin Nuuskamuikkunen. Hän itse kuvaa itsensä intuitiiviseksi ihmiseksi, joka ei erityisemmin pidä ihmisistä, ei halua kokea itseään sidotuksi, ei halua olla tilivelvollinen kenellekään tekemisistään tai menemisistään.
Minulla on kaksi vaihtoehtoa, enkä tiedä, kumpaan kallistua...ollako (suhteessa) vaiko eikö olla. Millä ilveellä tiedän, kumpi valinnoista on parempi :(.
Eli onko sillä merkitystä, rakastaako mies vai ei? Olemme olleet miesystäväni kanssa yhdessä yli kaksi vuotta. En usko hänen rakastavan minua eikä hän halua naimisiin, mutta silti hän suunnittelee yhteistä tulevaisuutta ja usein puhuu suunnitelmista ihan vuosien päähän. Olen varmaan tuhat kertaa ollut laittamassa suhdettamme poikki, koska en usko hänen rakastavan minua (minulla on tietyt mielikuvat siitä, miten rakastunut mies suhtautuu naisystäväänsä). Olen jatkuvasti vähän kiikun kaakun tämän suhteen kanssa. Se ei ole ihan sitä, mitä toivoisin (haluaisin kiinteän perheen ja avioliiton). Toisaalta jollain tasolla luotan hänen pysyvyyteensä elämässäni, toisaalta pelkään että tämä ei lopulta riitä hänellekään vaan hän alkaakin etsiä sitä tosi rakkautta (hän on kertonut, että ei ole koskaan elämässään rakastanut ketään). Hän on luonteeltaan kuin Nuuskamuikkunen. Hän itse kuvaa itsensä intuitiiviseksi ihmiseksi, joka ei erityisemmin pidä ihmisistä, ei halua kokea itseään sidotuksi, ei halua olla tilivelvollinen kenellekään tekemisistään tai menemisistään.
Minulla on kaksi vaihtoehtoa, enkä tiedä, kumpaan kallistua...ollako (suhteessa) vaiko eikö olla. Millä ilveellä tiedän, kumpi valinnoista on parempi :(.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Sulla on just sellanen mies jonka minä haluan! Haluan Nuuskamuikkusen!
Uskon, että minä ja sun mies oltais täysosuma! Miksi en vaan löydä tuollaista!??
No en nyt loukata halua, mutta eiköhän niin nuorempikin kuin vanhempikin ymmärrä, että jos itse haluaa kiinteän perheen ja avioliiton, niin toiseksi puoliskoksi ei kannata valita ihmistä joka a)ei halua sitoutua b)ei rakasta sinua.
Älä ota loukkauksena, mutta kysehän on puhtaasti siitä mitä sinä toivot suhteelta ja kuinka voit luottaa siihen että toinen pysyy matkassa. Sinä ilmeisesti kuitenkin haluat (?) että mies rakastaa sinua ja voisit suunnitella tulevaisuutta pelkäämättä että hän lähtee matkasta. Sinä kuitenkin tällä hetkellä tiedät nuo asiat, että hän ei ole valmis olemaan tilitysvelvollinen, sitoutunut, eikä rakasta sinua. Ei silloin voikkaan luottaa että toinen ei jätä, jos hän on jo ilmaissut monia asioita jotka puoltavat sen suhteen että teidän suhde ei ole ensisijainen asia hänelle.
Toki jokaikinen ihminen elää epävarmasti, ei kukaan voi täysin luottaa että oma suhde jatkuu kuolemaan asti. Mutta sinun tilanteessasi on se asia eri, että tiedät teidän suhteen olevan jo alunalkaen eri lähtökohdilla. Vai onko hän selvästi sanonut, että vaikka ei rakasta sinua niin kuin mies naistaan, hän haluaa olla kanssasi tavoitteena loppuelämä?
Loppujen lopuksi, kysehän on vain siitä, oletko sinä valmis elämään epävarmuudessa. Varma nimittäin et voi olla, jos mies on nuo avoimesti myöntänyt.
Niin tosiaan oletin että miehesi on selvästi ilmaissut että hän ei rakasta sinua. Kerro toki jos näin ei ole. Tosin mainitsit kyllä että mies on sanonut ettei ole ikinä rakastanut ketään (tämähän luonnollisesti sisältää sinutkin)
Ei hän ole koskaan suoraan sanonut, että ei rakasta. Minä vaan oletan niin. Hän on vaan tokaissut, että eivätkö teot riitä kertomaan, kun olen tuota rakkausasiaa kysellyt. Hän on sanonut, että olisi mennyt kanssani naimisiin, jos minulla ei olisi ollut lapsia.
"Hän on sanonut, että olisi mennyt kanssani naimisiin, jos minulla ei olisi ollut lapsia."
Miksi ne lapset estää naimisiinmenon?
Jos ny pikkupuukkojen kans pärjää ettei tarvi kirveitä heilutella alati ni onhan
se jonkinlainen turvallisuustae sekin.
Hän ei halua naimisiin, sinä haluat avioliiton - eikö tuo riitä vastaukseksi?
Ei se ihan riitä, koska avioliittoon tässä iässä haluavaa sopivaa miestä on vaikea löytää. Voihan olla, että en tule koskaan löytämään, vaikka eroaisin nykyisestä miesystävästäni. Koska enhän minä pelkkää avioliittoa halua vaan avioliiton sellaisen miehen kanssa, jota voin rakastaa. Nykyinen miesystäväni on aiheeseen todennut, että tuskin löytäisin ketään, vaikka yrittäisin.
Miksi avioliitto on sinulle niin tärkeä?
Olethan kerran jo eronnut ja tiedät, ettei papin aamen tarkoita loppupeleissä sitä, että eletään happily ever after...
Etsitkö lopultakin vain avioliiton tuomaa "suojaa"..? Ajatteletko, että sormus sormessa on joku takuu, että mies on enemmän "tosissaan" kuin ilman papin aamenta?
Olen 40 nainen, takana kaksi pidempää parisuhdetta, toinen avioliitto. Avioliitto on inflaation kärsinyt instituutio enkä näe mitään tarvetta alkaa "juputtaa" nykyiselle miehelleni naimisiinmenosta. Mies ei ole niitä, jotka joka päivä tai edes joka viikko vakuuttelisivat rakkauttaan - vaan lähinnä sitä tyyliä, että kun kerran on sanonut "ärrä-sanan"; niin se sitten on ja pysyy. Ja jollei pysy, niin sitten ilmoittaa kyllä asiasta. Sen vaan tietää toisen tavasta katsoa ja tavasta olla, että tunteita on ja paljon, vaikkei niitä ääneen julistetakaan.
Koska olen todella yksinäinen. Kun olin avioliitossa, niin teimme mieheni kanssa kaiken yhdessä, olimme toistemme parhaat ystävät. Kävimme kahviloissa, syömässä ravintoloissa, uimassa, kävelyillä, kuntosalilla, taidenäyttelyissä, matkoilla, elokuvissa, missä vaan. Juhlat suunnittelimme ja toteutimme yhdessä. Kotia sisustimme yhdessä. Kävimme ruokaostoksilla yhdessä. Nyt teen kaiken yksin. Koskaan ei miesystäväni halua osallistua mihinkään. Koskaan ei tule kahvilaan eikä ravintolaan, ei osallistu juhliin esim lasten syntymäpäiville. Olen aina yksin, teen kaiken yksin. Kaipaan miestä jakamaan elämäni, iloitsemaan kanssani silloin kun on hauskaa ja ottamaan osaa suruihin kun on paha olla. Mutta tunteenikin saan pitää itselläni. Hän ei ole koskaan läsnä, että näkisi minun nauravan ilosta. Hän ei iloinnut kanssani edes silloin, kun suoritin jatkotutkintoni vaikean lopputentin.
Onkohan meillä just sama miesystävä?
: )
En tiedä, toivottavasti ei. Sinänsä en hämmästyisi, jos hänellä olisi toinenkin...iltapäivät/illat hänellä on "omaehtoista vapaata" suhteestamme ja vasta myöhäisillasta ilmaantuu paikalle. Näin loma-aikaan vuorokaudesta (valveaikaan) noin 9 tuntia hän viettää omilla retkillään. Tottahan siihen naisystävä mahtuisi...
Pian alkaa kuitenkin syksy ja lomat päättyvät. Uskoisin, että hän palaa vanhaan malliin eli tulee luokseni vain lomapäivinä (silloinkin hän pitää tuon 9 tuntia päivässä omaa vapaata suhteesta). Se voi tietty olla, että se on minulle sitten liian vähän...
Erittäin tutun tuntuista.
Olin itse aikanaan sitoutumiskammoinen. Ennen avioitumista olimme seurustelleet kaksi vuotta jona aikana nykyinen vaimoni oli kerran kyseenalaistanut suhteemme jatkuvuuden.
Olimme useimmissa, arkisissa asioissa samoilla linjoilla. Keskustelimme myös tulevaisuuden suunnitelmista. Minullahan olivat opinnot kesken.
Sitten, eräänä aamuna opiskelijakämpässäni, "aamusession" jälkeen, hän loihe lausumaan: Miun mielest meijä pitäs mennä kihloihi!
Juu, juu! Niin sitten mentiin.
Valmistuin ja sain toiselta paikkakunnalta työpaikan.
Haimme kuulutukset ja avioiduimme kappelissa pienimuotoisessa tapahtumassa.
Vielä silloinkin minulla oli epämiellyttävä tunne johtuen tapahtuman juridisesta velvoittavuudesta.
Nyt, 43-vuotta myöhemmin, en pysty kuvittelemaan kohdalleni parempaa elämää kuin nämä vuodet jotka toistaiseksi vielä jatkuvat.
Lisäys! Avioiduttuamme elelimme 3-vuotta kahdestaan, minä etsien parempaa työpaikkaa, vaimo mukana.
Oleellisin syy oli varmistelu, että lapset tulevat toivootuina sopuisaan, jatkuvuden turvaavaan kotiin.
Niin myös tapahtui.
Jo ensimmäisen lapsen syntymä oli minulle kokemus.
Vaimo oli ensimmäiset vuodet kotona lasten kanssa ja hänen mentyään iltatöihin olin minä koko- ja jokailtainen lastenhuoltaja.
Itse olin vähän vastaavassa tilanteessa. Mies oli erittäin itsenäinen ja erakkomainenkin. Minä sanoin usein rakastavani häntä ja sanoin, että olisin valmis tekemään hänelle lapsen ja menemään naimisiin. Mies kuitenkin sanoi, että hän ei mene koskaan naimisiin eikä halua lapsia. Olisi vissiin jo tuossa vaiheessa pitänyt tajuta erota...
Mies sanoi, että hän ei tykkää sanasta rakastaa. Hänestä se on liian haavoittuvaista. Hän oli muutenkin huono ilmaisemaan itseään sanallisesti. Tosin hän myöhemmin Facebookissa sanoi rakastavansa minua ja hän kertoi, että mieluummin hän teoillaan osoittaa, miten tärkeä olen hänelle.
Annoin hänelle aikaa sopeutua tilanteeseen. Loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan osannut sopeutua siihen, että hän joutui isäpuoleksi lapsilleni. Hänelle oli liikaa se, että hän joutui elämään lapsiperheen arkea, vaikka lapseni eivät siinä vaiheessa ihan pieniä enää olleetkaan. Lapsista kuitenkin aiheutui kaikennäköistä eli minä juoksin vanhempainilloissa, kuskasin heitä harrastuksiin, kävin kaupassa jne. Mies ei jotenkin osannut suhtautua siihen, että minä en ollutkaan kotona koko aikaa, vaan mennä viiletin aina silloin, kun lapset olivat luonamme.
Lopulta erosimme yhteisestä päätöksestä. Olin itsekin alkanut ärsyyntyä siihen, että minä ja lapset olimme tiivis kokonaisuus ja mies ei edes halunnut olla osa sitä. Lapset olisivat olleet valmiit ottamaan hänet osaksi perhettämme, mutta mies ei sitä tahtonut.
Voit antaa miehelle aikaa ja katsoa, josko hän muuttaa mielipidettään. Et voi kuitenkaan vaatia, että hän sopeutuisi väkisin tilanteeseen. Silloin on ehkä parasta katkaista suhde ja etsiä elämäntilanteeseesi paremmin sopiva mies. Tai jos lapsesi ovat kohtuullisen isoja, niin anna elämän kulkea nykyisellään vielä muutama vuosi, kunnes ensimmäinen muuttaa kodista pois. Ehkä sitten mies näkee, että lapset eivät asu luonasi ikuisesti
Ohhoh, siis munkin on nyt kyllä pakko todeta ett tuo kuvaelma osuus kympillä mun miesystävään!!!! Kaikki tuossa alussa kirjoitettu ja sit vielä tuo aikatauluhomma eli että vaan vapaapäivinä (lomapäivinä). Nyt kyllä mulla ainakin soi hälytyskellot.