16-vuotiaana tapasin ensimmäisen suuren rakkauteni. Kaikki tuntui niin uskomattomalta, sillä aiemmin olin ollut koulukiusattu. Kukaan ei ollut koskaan vilkaissut suuntaani tai saatikka sanonut kauniiksi. Mies sai oloni tuntumaan paremmalta ja kerrankin uskalsin uskoa siihen, että ansaitsisin kunnon ihmissuhteen. Vain parin kuukauden seurustelun jälkeen muutin miehen luo, jopa 200 kilometrin päähän lapsuudenkodistani. Aluksi kaikki tuntui ihanalta ja ajattelin kohdanneeni sen oikean, mutta vähitellen asiat alkoivat muuttua.
Hänestä tuli väkivaltainen, arvosteleva ja aivan liian omistuksenhaluinen. En voinut tehdä mitään asioita yksin, käydä missään tai saatikka tavata kavereitani! Kaikki mitä tein oli väärin ja vähitellen aloin uskoa omaan kyvyttömyyteeni. Hänen mielestään kotityöt ja muut asiat tuli hoitaa hänen tavallaan, ja mikäli väitin vastaan, sain vastaukseksi uhkailuja. Milloin sanallisia, milloin muitakin. Sokea rakastumiseni sai kuitenkin minut antamaan anteeksi yhä uudelleen ja keräsinkin voimani niistä päivistä, kun kaikki oli hieman paremmin.
Jatkuva pelko kalvaa kuitenkin mieltäni. En enää tiedä mitä uskallan sanoa tai tehdä, jotta mies ei suuttuisi.Tavalliset kotiaskareet kuten pyykinpesu ja ruuan laitto tuntuvat naurettavan vaikeilta asioilta. Päässäni takoo vai ajatus: "en kuitenkaan osaa tehdä tätä oikein". Milloin olen miehen mielestä liian hiljainen, milloin katseeni on apea tai seison liian kaukana...kuulostaa naurettavalta, mutta näistä asioista saan kuulla vihaisia kommentteja liiankin usein. Jos koitan puolustautua, mies aloittaa hirveän riidan ja huudosta ei tule loppua...
Nyt olen 18-vuotias ja kestänyt suhdetta 2 vuotta. Toki mukaan on mahtunut hienoja hetkiä, jolloin olen ollut onnellinen, mutta turhat riidat ja menetetty itseluottamus painavat mieltäni. En enää tiedä, uskallanko nauttia ihanasta hetkestä jos sitä seuraa aina jotakin negatiivista? Salaa mielessäni on herännyt hassu ajatus takaisin kotiin muutosta.Ikävöin hieman vanhempiani ja haluaisin elää kokemattta jääneen nuoruuden. Haluaisin mennä ja tulla niin kuin haluan, pelkäämättä, että joku suuttuu siitä. Haluaisin voida herätä aamuun ilman jännitystä siitä, mitä tapahtuu.. En enää muista millaista on olla pelkäämättä normaaleja asioita!
En kuitenkaan tiedä, miten selviytyisin erosta. Pienelle paikkakunnalle muutto voisi tuoda mukanaan ikävän miestä kohtaan. Se, että rakastan häntä, tekee asiat vaikeiksi. Pelkään, että lähdettyäni tulen ikävöimään mukavia hetkiämme ja läheisyyttä. En tiedä osaanko viettää iltoja enää ilman kainaloa johon olen voinut käpertyä koko menneen kahden vuoden ajan. Emme ole olleet päivääkään erossa...
Mitä minun pitäisi tehdä? Jos nyt lähden, tulenko ikinä saamaan sellaista parisuhdetta, jossa minua arvostettaisiin juuri sellaisena kuin olen? Tulenko olemaan yksin vai onko tässä maailmassa muitakin miehiä jotka voisivat välittää? En halua pilata loppuelämääni tällä yhdellä tärkeällä päätöksellä.. lähteä, jäädä vai keksiä jotain muuta?
Hänestä tuli väkivaltainen, arvosteleva ja aivan liian omistuksenhaluinen. En voinut tehdä mitään asioita yksin, käydä missään tai saatikka tavata kavereitani! Kaikki mitä tein oli väärin ja vähitellen aloin uskoa omaan kyvyttömyyteeni. Hänen mielestään kotityöt ja muut asiat tuli hoitaa hänen tavallaan, ja mikäli väitin vastaan, sain vastaukseksi uhkailuja. Milloin sanallisia, milloin muitakin. Sokea rakastumiseni sai kuitenkin minut antamaan anteeksi yhä uudelleen ja keräsinkin voimani niistä päivistä, kun kaikki oli hieman paremmin.
Jatkuva pelko kalvaa kuitenkin mieltäni. En enää tiedä mitä uskallan sanoa tai tehdä, jotta mies ei suuttuisi.Tavalliset kotiaskareet kuten pyykinpesu ja ruuan laitto tuntuvat naurettavan vaikeilta asioilta. Päässäni takoo vai ajatus: "en kuitenkaan osaa tehdä tätä oikein". Milloin olen miehen mielestä liian hiljainen, milloin katseeni on apea tai seison liian kaukana...kuulostaa naurettavalta, mutta näistä asioista saan kuulla vihaisia kommentteja liiankin usein. Jos koitan puolustautua, mies aloittaa hirveän riidan ja huudosta ei tule loppua...
Nyt olen 18-vuotias ja kestänyt suhdetta 2 vuotta. Toki mukaan on mahtunut hienoja hetkiä, jolloin olen ollut onnellinen, mutta turhat riidat ja menetetty itseluottamus painavat mieltäni. En enää tiedä, uskallanko nauttia ihanasta hetkestä jos sitä seuraa aina jotakin negatiivista? Salaa mielessäni on herännyt hassu ajatus takaisin kotiin muutosta.Ikävöin hieman vanhempiani ja haluaisin elää kokemattta jääneen nuoruuden. Haluaisin mennä ja tulla niin kuin haluan, pelkäämättä, että joku suuttuu siitä. Haluaisin voida herätä aamuun ilman jännitystä siitä, mitä tapahtuu.. En enää muista millaista on olla pelkäämättä normaaleja asioita!
En kuitenkaan tiedä, miten selviytyisin erosta. Pienelle paikkakunnalle muutto voisi tuoda mukanaan ikävän miestä kohtaan. Se, että rakastan häntä, tekee asiat vaikeiksi. Pelkään, että lähdettyäni tulen ikävöimään mukavia hetkiämme ja läheisyyttä. En tiedä osaanko viettää iltoja enää ilman kainaloa johon olen voinut käpertyä koko menneen kahden vuoden ajan. Emme ole olleet päivääkään erossa...
Mitä minun pitäisi tehdä? Jos nyt lähden, tulenko ikinä saamaan sellaista parisuhdetta, jossa minua arvostettaisiin juuri sellaisena kuin olen? Tulenko olemaan yksin vai onko tässä maailmassa muitakin miehiä jotka voisivat välittää? En halua pilata loppuelämääni tällä yhdellä tärkeällä päätöksellä.. lähteä, jäädä vai keksiä jotain muuta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kannattais tutustua mieheen ennen kun muuttaa yhteen. Kahdes kuukaudes et saa miehen todelista luonnetta selville. Jos olisit tutustunut mieheen vuoden niin väkivaltaisuus olisi tullut varmasti ilmi. Mut eiole yllätys e rakastat sitä miestä vaikka se lyö sinua kun naiset nyt vaan on sellaisia ettei ne uskalla lähteä.
Onko turpaan saaminen parempi vaihtoehto kun yksin jääminen. Luultavasti löydät vielä uuden miehen ittellesi mut muista tutustua siihen ensin ainakin vuoden, ennen kun muuta yhteen.
sanoiko kukaan vielä N-sanaa?
älkää pliis sanoko sitä
"Jos nyt lähden, tulenko ikinä saamaan sellaista parisuhdetta, jossa minua arvostettaisiin juuri sellaisena kuin olen?"
Et, olethan jo 18v, ikäloppu.
Tsemppiä sulle, ei muutako takapakkia, miehestä pesäero/ajatusväliero. Sitten tunnustelet kaikkea mitä vastaan kävelee.