Bulimian, ortorexitan ja anoreksian sairastaneena haluan tietää mikä laukaisi syömishäiriösi? Minkä ikäinen olit?
Kerro nytilanteestasi: Ikäsi, pituus/paino, työssä käyvä, opiskelija, sinkku vai parisuhteessa?
Itse sairastuis bulimiaan ylä-asteella, eli n. 13-14 vuotiaani.
Halusin vain laihduttaa, mutta kierre paheni. Ahmin ja oksensin pahaan olooni sekä myös iloon. Bulimiakierre ei ollut kovin säännöllistä, mutta kaikkinensa sairastin sitä 25-6 vuotiaaseen asti.
Seurustellessa osasin peittää oksenteluni, mutta olihan se inhottavaa valehdella kumppanille mihin kaikki ruuat ja herkut ovat kadonneet.
Yleensä kylläkin ahmin ja oksensin yksin ollessa. Jos poikakaveri lähti vaikka perjantai-iltana työkavereiden kanssa viettämään iltaa, niin minä jäin suosiolla kotiin. Kävin kaupasta ostamassa litratolkulla jäätelöä, leivonnaisia, karkkia, keksejä, valmisruoka-annoksia, joskus jopa kokonaisen täytekakun ja ahmin ja oksensin.
Ulkoisesti minusta ei huomannnut sairasatavani bulimiaa. Koska olin koko ajan normaalipainon mitoissa, mitä nyt pari kertaa vaaka kuitenki näytti 5kg ylimääräistä.
Noh, sitten sairastuin 25 vuotiaana ortoreksiaan... Tuli pakonomainen tarve kontroloida syömisiä ja liikkua PALJON! Söin ja kulutin, treenasin ja liikuin kuin paraskin kilpaurheilija. Noudatin TODELLA tarkkaa ruokavaliota. Paino tippui, kroppani kehittyi, ja mitä enemmän paino tippui ja mitä kiinteämpmi/lihaksikkaampi kroppani oli, niin sitä enemmän kierre jatkui. Rasvaprosentti oli olematon, olin pelkkää nahkaa ja lihasta.
Pikkuhiljaa tilanne meni anoreksian puolelle... Jostain syystä lakkasin syömästä ja senkin vähän mitä söin, niin kulutin....
Noh, arvata saattaa mitä siitä seurasi... Kävin lähellä kuolemaa... Kroppani ja elimistöni ei enää vain jaksanut.... Tuli stoppi. Vaikka mieli teki liikkua paljon,niin elimistö, sydän ei kestänyt. Oli pakko pysähtyä paikalleen ja kuunnella itseään. Hain apua sairauteeni ja pikkuhiljaa rupesin paranemaan.
ALuksi tottakai rupesin syömään normaalisti, vähensin liikuntaa, tein vain kävelylenkkejä.
Jälkikäteen ajateltuna tuhlasin ison osan elämääni, ihmissuhteita ja terveyttäni.
Nyt olen 29-vuotias ja jotenkin omasta mielestäni terve, vaikka taistelu painon, liikunnan ja ruokailiujen kanssa on ajoittain hankalaa... Noh, olen sentään normaalipainoinen.... Ja joo, olen työelämässä!
Kerro nytilanteestasi: Ikäsi, pituus/paino, työssä käyvä, opiskelija, sinkku vai parisuhteessa?
Itse sairastuis bulimiaan ylä-asteella, eli n. 13-14 vuotiaani.
Halusin vain laihduttaa, mutta kierre paheni. Ahmin ja oksensin pahaan olooni sekä myös iloon. Bulimiakierre ei ollut kovin säännöllistä, mutta kaikkinensa sairastin sitä 25-6 vuotiaaseen asti.
Seurustellessa osasin peittää oksenteluni, mutta olihan se inhottavaa valehdella kumppanille mihin kaikki ruuat ja herkut ovat kadonneet.
Yleensä kylläkin ahmin ja oksensin yksin ollessa. Jos poikakaveri lähti vaikka perjantai-iltana työkavereiden kanssa viettämään iltaa, niin minä jäin suosiolla kotiin. Kävin kaupasta ostamassa litratolkulla jäätelöä, leivonnaisia, karkkia, keksejä, valmisruoka-annoksia, joskus jopa kokonaisen täytekakun ja ahmin ja oksensin.
Ulkoisesti minusta ei huomannnut sairasatavani bulimiaa. Koska olin koko ajan normaalipainon mitoissa, mitä nyt pari kertaa vaaka kuitenki näytti 5kg ylimääräistä.
Noh, sitten sairastuin 25 vuotiaana ortoreksiaan... Tuli pakonomainen tarve kontroloida syömisiä ja liikkua PALJON! Söin ja kulutin, treenasin ja liikuin kuin paraskin kilpaurheilija. Noudatin TODELLA tarkkaa ruokavaliota. Paino tippui, kroppani kehittyi, ja mitä enemmän paino tippui ja mitä kiinteämpmi/lihaksikkaampi kroppani oli, niin sitä enemmän kierre jatkui. Rasvaprosentti oli olematon, olin pelkkää nahkaa ja lihasta.
Pikkuhiljaa tilanne meni anoreksian puolelle... Jostain syystä lakkasin syömästä ja senkin vähän mitä söin, niin kulutin....
Noh, arvata saattaa mitä siitä seurasi... Kävin lähellä kuolemaa... Kroppani ja elimistöni ei enää vain jaksanut.... Tuli stoppi. Vaikka mieli teki liikkua paljon,niin elimistö, sydän ei kestänyt. Oli pakko pysähtyä paikalleen ja kuunnella itseään. Hain apua sairauteeni ja pikkuhiljaa rupesin paranemaan.
ALuksi tottakai rupesin syömään normaalisti, vähensin liikuntaa, tein vain kävelylenkkejä.
Jälkikäteen ajateltuna tuhlasin ison osan elämääni, ihmissuhteita ja terveyttäni.
Nyt olen 29-vuotias ja jotenkin omasta mielestäni terve, vaikka taistelu painon, liikunnan ja ruokailiujen kanssa on ajoittain hankalaa... Noh, olen sentään normaalipainoinen.... Ja joo, olen työelämässä!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.