Olen joskus mietteissäni miettinyt, entä jos minunkin asiaani olisi aikoinaan ajettu toisin kuin miten sitä silloin ajettiin vanhempieni toimesta, jotka kuitenkin loppupeleissä joutuivat kärsimään suhteessa veljeeni, joka sairastui psyykkisesti noin 18 vuoden ikäisenä. Armeijaan meno lykkääntyi sairastumisen vuoksi jne., vaikka veljeni kylläkin aina tolpilleen saatiinkin pahojen jaksojensa ohimentyä.
Veljeni oireiluun kuului myös minun eli rakkaan pikkusiskonsa seksuaalinen häirintä jo ennen totaalista ensimmäistä sairaalakeikkaansa. Kerroin kyllä tästä häirinnästä äidilleni jo lapsena, ja sitä kautta isäni sai tietää myös tästä sairaalloisesta häirinnästä veljeni taholta, mutta siihenpä se sitten minun osaltani jäikin. Ja voi, kuinka toivoin, että vaikkapa kasvatusneuvolaan olisivat vanhempani veljeni silloin toimittaneet, eikä vaan käyttäneet häntä jollain kaupunkilääkärillä, jolle veljeni ei kuulema pihattanut sanakaan tästä minuun kohdistuneesta viallisesta toiminnasta, josta en halua tässä sen enempää kertoa.
Äitini ja isäni kyllä tajusivat mistä oli kyse veljeni ja minun välillä, ja ymmärsivät sen vääryyden, mutta olen katkera vielä tänä päivänäkin siitä, että he eivät silloin edes yrittäneetkään ottaa tarkempaa selvyyttä asioista, vaikka aivan varmasti tajusivat, ettei minun kohdallani asiat olleet aivan ns. kunnossa. Oireilin tietyllä tavalla itsekin, vaikka normaalielämään pystyinkin silloin kuten nytkin.
Olen tietyllä tavalla terapeuttien avustuksella yrittänyt antaa anteeksi minuun kohdistuneen vääryyden perheessäni, mutta silti tänä päivänäkin joskus menneisyyteni alkaa kaihertamaan siltä osin, että tietyllä tavalla pidän äitiäni jotenkin osasyyllisenä kaikkeen menneisyyden kuvioon, jonka olisi voinnut hoitaa toisinkin. Välillä olen ikään kuin selittänyt asian niin, että eihän väärintekijä varsinaisesti ollut kuin veljeni, ja sitten sillä, että minä ainakin tein kaikkeni jo lapsena, minkä ikääni ja asemaani nähden pystyin silloin perheessäni tekemään, mutta näin, onko vain yritettävä unohtaa, ja antaa lopullisesti anteeksi?
Äitini on jo vanhuuttaan viettävä muori, ja veljeni on jo kuollut kuin on isänikin.
Veljeni oireiluun kuului myös minun eli rakkaan pikkusiskonsa seksuaalinen häirintä jo ennen totaalista ensimmäistä sairaalakeikkaansa. Kerroin kyllä tästä häirinnästä äidilleni jo lapsena, ja sitä kautta isäni sai tietää myös tästä sairaalloisesta häirinnästä veljeni taholta, mutta siihenpä se sitten minun osaltani jäikin. Ja voi, kuinka toivoin, että vaikkapa kasvatusneuvolaan olisivat vanhempani veljeni silloin toimittaneet, eikä vaan käyttäneet häntä jollain kaupunkilääkärillä, jolle veljeni ei kuulema pihattanut sanakaan tästä minuun kohdistuneesta viallisesta toiminnasta, josta en halua tässä sen enempää kertoa.
Äitini ja isäni kyllä tajusivat mistä oli kyse veljeni ja minun välillä, ja ymmärsivät sen vääryyden, mutta olen katkera vielä tänä päivänäkin siitä, että he eivät silloin edes yrittäneetkään ottaa tarkempaa selvyyttä asioista, vaikka aivan varmasti tajusivat, ettei minun kohdallani asiat olleet aivan ns. kunnossa. Oireilin tietyllä tavalla itsekin, vaikka normaalielämään pystyinkin silloin kuten nytkin.
Olen tietyllä tavalla terapeuttien avustuksella yrittänyt antaa anteeksi minuun kohdistuneen vääryyden perheessäni, mutta silti tänä päivänäkin joskus menneisyyteni alkaa kaihertamaan siltä osin, että tietyllä tavalla pidän äitiäni jotenkin osasyyllisenä kaikkeen menneisyyden kuvioon, jonka olisi voinnut hoitaa toisinkin. Välillä olen ikään kuin selittänyt asian niin, että eihän väärintekijä varsinaisesti ollut kuin veljeni, ja sitten sillä, että minä ainakin tein kaikkeni jo lapsena, minkä ikääni ja asemaani nähden pystyin silloin perheessäni tekemään, mutta näin, onko vain yritettävä unohtaa, ja antaa lopullisesti anteeksi?
Äitini on jo vanhuuttaan viettävä muori, ja veljeni on jo kuollut kuin on isänikin.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ei kaikkea voi eikä tarvitse antaa anteeksi. Jos teko on niin paha, että toisen ihmisen elämä on mennyt pilalle pysyvästi tai pitkiksi ajoiksi, niin oma anteeksianto tuntuu minusta lähinnä vahingon aliarvioinnilta, siltä että ihminen ei itsekään tarpeeksi arvosta omaa loukkaamattomuuttaan, omia oikeuksiaan.
Mitä voi tehdä on hyväksyä asia kappaleeksi oman elämänsä tarinaa ja juonta niin, että siitä voi jopa kertoa toiselle ihmiselle tuntematta häpeää. Se kaikki on osa sinua, historiaasi.
Kiitos mielipiteestäsi. Tiedän itsekin tuon, että kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi, mutta mietippä kaksikin kertaa sitä, kuinka vaikeaa ja ristiriitaisessa tilanteessa olen ollut koko elämäni, ja etenkin siihen asti kun tämä minua kohtaan väärin kohdellut veljeni vielä eli. Hän oli siis periaatteessa yhtä rakas kuin muutkin perheeni jäsenet.
Eikä tuo veljeni häiriökäyttäytyminen koko lapsuuteni ajan kestänyt, mutta vaikka onnekseni olin jo sen ikäinen lapsi, että osasin puolustautua ja yritin suojautua sekä varmistaa, ettei mitään pahempaa pääsisi tapahtumaan, mutta siltikin tarpeeksi pahaa veljeni sai aikaiseksi, ja rikkoi jotain niin tärkeää ja herkkää muutoin niin hyvistä lapsuusvuosistani, joita on ollut erittäin vaikeaa edes hyväksyä vaikka veljeni sittemin sairastuikin vallan muista syistä psyykkeeltään; ja pystyi kyllä perustamaan perheen kuten itsekin aikoinaan jne. töissä käynteineen jne. jne.
Pakko on vaan ollut hyväksyä epäkohdatkin elämässään. Onhan elämässäni ollut ja on paljon hyvääkin.
Lapsena olemme niin kyvyttömiä puolustautumaan ja haavoittuvaisia. Itselläni on kanssasi saman suuntaisia kokemuksia. Antamalla itsellesi luvan vihata, saat voimaa käsitellä menneisyyden asiaa ja samalla saat etäisyyttä tapahtuneeseen. Etsi itsellesi ihminen, jonka kanssa voit turvallisesti ja luottamuksella käydä asiaa läpi. Jossain vaiheessa viha mahdollisesti muuttuu suruksi ja voit ehkä hyväksyä tapahtuneen elämäntarinaasi kuuluvaksi niin epäreilulta kuin se tuntuukin. Estetyt tunteet pakkautuvat sisimpään ja muuttuvat möykyksi, joka oireilee itse kullekkin tyypillisellä tavalla, kenellä fyysisesti, kenellä psyyken tasolla.
Mariamaria: Olen vuosien varrella aikuisiälläni hakeutunut itse juttelemaan tuosta väärinkohtelustani lapsuusvuosinani, ja ainahan ne sessiot ovat oloani helpottaneet, mutta mikään eikä kukaan ihminen voi saada pyyhittyä tuota ikävää asiaa pois koko menneestä elämästäni.
Ainut mikä on auttanut minua on ollut oma asennoituminen asiaan niin, että elämässä meistä kukaan ei voi välttyä vastoinkäymisiltä, ja niiden kanssa on vain tultava toimeen, ja mikäänhän ei kestä ikuisuuksia, ei edes väärinkohtelukaan.
En uskokkaan, että joku toinen ihminen saa tapahtuneen pyyhittyä pois mielestäni, vaan sinä itse saat. Olet rohkea ja sinnikäs nainen, olethan pärjännyt kaikesta huolimatta. Mitkä asiat elämässäsi toimivat? mistä saat mielihyvää ja elämän iloa? Vaali niitä!Toisaalta jumittuminen ja vihaaminen syö voimia, joskin ovat ehdottomasti tarpeen aikansa. Usko vaan, aika parantaa. Elämä on välillä epäreilu ja potkii toisia kovemmin kuin toisia. Perhettämme, vanhempiamme, synnyinmaatamme jne. emme voi valita, mutta on paljon asioita johon voimme vaikuttaa.
Voimia Sinulle!!!!
Liekö veli pannu pahaa kiertämään eli oli itsekin kokenut jotain vastaavaa?
Aloittajaviestittäjänä voinen kertoa piste-nm:lle, että kaikkia yksityiskohtia en kerro, mutta tasan tarkkaan tiedän, ettei veljeni kohdalla ollut mitään tuollaista tapahtunut; tai jos olikin, niin en usko, että se olisi pysynyt salassa, koska hänen kohdallaan kyllä kaivettiin kivet ja kannot esiin aikoinaan, mistä kaikesta hänen ongelmansa saattoivat johtua hänen omassa elämässään, ja vastaus löytyi kliiniseltä puolelta, eli hänen sairastumisestaan, johon oli olemassa lääkitys. Kyseinen käytös liittyi hänen sairautensa oirehtemisiin.
Huumekokeilut ovat vaarallisia; ja toivottavasti nuoret ihmiset tajuavat, että kun kerran niihin aineisiin tartut, voi loppuelämäsi ollakin kivinen tie, vaikka niistä huumeista eroon pääsisitkin.
Niiiin Voimia tässä tarvitaankin, että jaksaisi.............mariamaria: Voinen sinulle kertoa, että olen todellakin ollut aiemmin sinnikäs elämässäni pärjäämään, mutta viime vuodet ovat olleet todellista ns. taistelua. Tuo vanha asia ei niinkään ole tapetillani, mutta kaikki muut asiat, joita elämässään jokainen meistä saa tuta, kellä mitäkin, kirjo on valtava, syö ihmisen voimavaroja, ja välillä tuntuu siltä, että onko tällä elämällä mitään tarkoitusta, koska kuitenkin loppuen lopussa pitkospuut odottavat kulkijaansa, mutta silti on jokin sisäinen pakko vaan jaksaa nousta ja kulkea eteenpäin.
Kovin paljon tuntuu olevan tätä tämänlaatuista pahaa oloa lapsuudesta. Näin on minunkin kohdalla ja voin sanoa, että koko elämäni ajan asia on kulkenut painajaisena mukana. Taakan on tehnyt vielä suuremmaksi se seikka, että vanhampani oikein ylisitivät tätä poikaansa, joka oli tuhonnut minulta uskon ihmisiin. Itse tein töitä valtavasti ja yritin rakentaa elämääni, olen elänyt elämääni niin kunniallisesti ja rehellisesti kuin suinkin olen osannut, mutta en ollut vanhemmilleni minkään arvoinen, vaan tämä veljeni asteli kaikessa ylitseni.
Meillä on ollut todellinen helvetti irti perinnönjaossakin, tämä veljeni terrorisoi. Luopui omille pojilleen perinnöstään, mutta todellisuudessa ei, sillä hän vaati että hän hoitaa pesän asiat, kävi omilla avaimilla pesän ensin rosvoamassa, sillä naapuri kertoi minulle, miten oli menetelty.
Ymmärtääkseni tuon luopimisen jälkeen hänellä ei olisi ollut minkäänlaista oikeutta tehdä enää mitään asian suhteen, mutta hirivö on hirviö.
Nyt sitten kuulin , kuinka on juoruillut, miten kauheaa hänen lapsuutensa olis kun sai meidän sisarusten vuoksi selkasaunan, ei todellakaan pidä paikkaansa. Samoin ei kuulemma päässyt ylenemään elämässään tarpeeeksi, kun niin alhaalta on joutunut aloittamaan, miehellä on ollut ihan hyvä työ, päällikkösemassa eläkeikään saakka.
Varmasti ei mitään suo toiselle, niin itsekeskeinen on, mutta tosiasiassa en kaipaa häntä vierailulle, en koskaan unohda sitä toimintaa ja tekoja hän teki heille pienemmille, en sittenkään vaikka olisi itsekin jotain joutunut kärsimään. Hänellä oli eräs kaveri, joka varmasti osaltaan aivopesi häntä tekemään näitä tekoja.
Vanhemmilleni olen asiasta toki katkera ja sen kyllä toin esiin äidilleni ennen hänen poisnukkumistaan, että olen joutunut kärsimään vakavista asioista ja olisin toivonut hänen senverran pitäneen silmänsä auki, että olisi estänyt .
Vaikka vanhempani ovat nyt poisnukkuneet ja kunnioitan heitä isänä ja äitinä, en voi koskaan unohtaa tätä vääryyttä jonka omassa kodissani kohtasin.
ehkä jollakin tapaa se auttaisi, että velejni todella pyytäisi tekojaan anteeksi .
Jos väkivallantekijä elää vielä, niin ainahan voi tiedustella poliisilta, olisiko syyteoikeus ehtinyt vanhentua.
Minusta olisi myös parempi, ettet ole tekemisissä tämän ihmisen kanssa, paitsi jos täytyy varoittaa muita samasta kohtalosta. Älä kuulostele äläkä kysele mitään hänen tekemisiään. Jos voit muuttaa muualle paikkakunnalta, jossa kaikki tapahtui tai jossa / jonka lähellä hän asuu, niin ihmeessä. Jumalahan tietää kaikki yksityiskohtaisesti eikä hyväksy eikä katso läpi sormien niin kuin esim. vanhempasi. Jeesus olkoon sinulle ja kaikille teille armollinen, ilman armoa ei meistä kukaan selviä nykyisestä eikä tulevasta.
Älä myöskään ole tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka pitävät yllä valhetta ja mitätöivät kertomuksesi ja muiden uhrien kertomukset. Jos ovat läheisiä, niin sano syy, että emme ole yhteydessä ennen kuin myönnätte ja tuomitsette teot. Tällaisilla ihmisillä ei taida olla ajatukset mitenkään selviä, vaan he pyrkivät ne aktiivisesti samentamaan ollakseen näkemättä totuutta. Jätä asia hautumaan ja toivo parasta.
Kerroppa nyt vaan, miten ap.:nä olisin aikoinaan voinnut tai saattanut lähteä hakemaan oikeutta itselleni vastaan oma veljeni ja minä, sekä todistajina omat vanhemmat ja yksi perheeni jäsen (joka tuskin olisi edes lähtenyt käymään oikeutta pstani omaa veljeään vastaan), vaikka tietääkin vääryyttä tapahtuneen, ja myöntänytkin sen myöhemmin, mutta ei halunnut sotkeutua koko juttuun, eipä tietenkään, koska ei itse ole ollut syyllinen kiusaamiseeni?
Meidän perheeni tapaus omalla tyylillään on lakaistu maton alle. Kärsijähän olen ollut minä.
Mitäs sillä on väliä, vaikka tekijä eläisikin, sillä on vaikeaa lähteä esim. kotiinsestistäkin uhrin osassa syyttelemään väärintekijää, koska kotona tuollaiset ahdistelut tapahtuvat tarkoituksellisesti muilta piilossa, eli mistä saat todistajat, jos kukaan ei ole mitään häirintään viittaavaa nähnyt, ja omassa tapauksessanikin yksi konkreettinen todistaja oli, mutta hänkin oma veli, että joo, harvapa uhri viitsii edes lähteä oikeustoimiin, kun kyseessä on oman perheen välien sekaisin meneminen loppuelämäksi, heidänkin kanssaan, jotka eivät ole syyllistyneet itse mihinkään väärään.
Niin että helppoahan se on ns. metsästä neuvoa.
Kotiseksihäirikkö ei perheen keskellä touhuaa muiden nähden, kyllä kiusaaja ajan ja paikan katsoo sellaiseksi, ettei kukaan muu ole paikalla.