Puolison kuolemaan valmistautuminen

Kyllä tuollainen elämäntilanne on niitä raskaimpia jokaiselle. Olkaa toistenn lähellä voimien mukaan. Itse uskon, että niin kuin on päivämme niin ovat myös voimanne.

Voimia sinulle. Tiedän tuon tunteen - toiveikkuus ja realiteettien tajuaminen...hyväksymisen vaikeus vaikka kuinka koittaa järkeillä asiaa. Olen hiljattain menettänyt läheiseni, selviäminen tuntuu niin vaikealta. Lähellä oleminen ja tärkeiden asioiden kertominen...muuta en osaa sanoa. Etukäteen ei valitettavasti pysty valmistautumaan...en minä ainakaan pystynyt, vaikka luulin, koska olin jo paljon surrut etukäteen.

Jos kaipaat vertaistukea tai haluat muuten kirjoittaa ja purkaa mieltäsi, voit kirjoittaa minulla [email protected]

Minua on auttanut ajatusten purkaminen...

Sinulla on todella raskas elämäntilanne, Squeeze, osanottoni siitä. Toivottavasti jaksatte ottaa päivän kerrallaan, elää niin tavallista perheelämää kuin se on tässä tilanteessa mahdollista ja puhua, puhua, puhua. Puhukaa kaikki mahdolliset asiat selviksi, ettei mitään jää epäselväksi tai kokonaan käsittelemättä. s

Jos miehesi jaksaa vielä puhua, on teillä vielä tilaisuus yhdessä suunnitella tulevaisuuttakin. Ja mikä tärkeintä, sinulla on vielä mahdollisuus kertoa miehellesi joka päivä, miten paljon häntä rakastat, kuinka tärkeä ja rakas hän teille on ja kuinka kiitollinen olet siitä ajasta, jonka olette yhdessä saaneet viettää.

Olin itse samassa tilanteessa helmikuussa 2007, kun miehelleni luvattiin diagnoosin myötä elinaikaa joitain päiviä, ehkä viikkoja, korkeintaan muutamia kuukausia. Loppujen lopuksi mieheni eli vielä 1,5 vuotta.

Se aika oli tottakai toisaalta raskasta, mutta toisaalta myös antoisaa ja ihanaa aikaa, jolloin löysimme toisemme uudelleen. Takanamme oli 30 yhteistä vuotta, joten ei tullut useinkaan sanottua toisella, miten rakas ja tärkeä hän on. Sen 1,5 vuoden aikana sanoin sen miehelleni monta kertaa päivässä.

Surimme ja itkimme yhdessä ja mieheni suunnitteli omat hautajaisensakin arkkkua myöten tarkkaan. Kirjoitin kaiken ylös ja siitä oli minulle suuri apu, minun tarvitsi vain toteuttaa hänen toiveensa.

Olet ajatuksissani. Voimia sinulle ja perheellesi.

Kiitos ihanista viesteistä!
Tilanne on sikäli myös todella hankala, että miehelläni on aivosairaus ja hänen ymmärryksensä on ajoittain heikko. Puhuminen on todella vaikeaa hänelle ja sanoja ei meinaa tulla. Kommunikoimme kuitenkin sitten kaiken tärkeä ilmeillä läheisyydellä. Siis sen tällä hetkellä tärkeimmän, eli rakkauden. Emme voi siis yhdessä miettiä sitä tulevaisuutta jne, sillä mieheni ei siihen pysty. Tosin juttelen hänelle arkisista asioista jne. Kovasti toivon saavani hänet vielä sairaalasta infektion jälkeen kotiin, sillä se olisi nyt todella tärkeää. Tuo sairaalassa oleminen vielä lisää tätä tuskaa, kun en voi mielestäni tarpeeksi olla hänen kanssaan ja se ympäristö tottakai. Siksi haluaisin hänet kotiin, jotta voisimme yhdessä, perheenä olla kaikki yhdessä.

Tänään hänellä oli parempi päivä, toivon että huomenna vielä hitusen parempi jne ja pian olemme siinä pisteessä että saan hoidettua häntä kotona sen ajan mitä yhdessä meillä on jäljellä.

Saako kysyä mikä sairaus?Usein niistä parannutaan voimia teille.

Kukaan ei tiedä mistä sairaudesta kysymys. Jokin aivoja voimakkaasti rappeuttava sairaus. Tällä hetkellä kyseessä jo laaja-alainen aivosairaus ja toivoa ei juurikaan enää ole. Aivoihin kun ei ole varaosia, kun jokin tuhoaa aivoja. Joten paranemiseen ei kukaan enää usko.

Vie sinne sairaalaan ihmeessä vitamiinipitoisia ruokia. Ei niille tarjota tarpeeksi vitamiinejä. Esim osta torilta hilloja ja reilun annoksen tuoreita hilloja viet hänelle. Virkistää! Vaikket voikaan muuttaa kuolemisen aikataulua, voit viimeiseen asti taistella. Mies kuolee, jos on ikä kaikki, ellei vielä ikä ole lopussa, ei kuole.

Hienoa, Squeeze, että olet ymmärtänyt tärkeimmän, sekä sinua että miestäsi auttavan asian. Se läheisyys ja rakkaus ovat tässä tilanteessa tärkeitä, kun sanojen tuottaminen on miehellesi hankalaa.

Minua vieläkin lohduttaa se, että mieheni viimeiset sanat minulle olivat " rakas, rakas". Sanat tulivat vaikeasti, mutta ymmärsin mitä hän yritti sanoa.

Minunkin miehelläni oli hyvin harvinainen sairaus, joka vaikutti liikunnan ohella myös aivotoimintaan, ymmärtämiseen ja puheen tuottamiseen. Loppuvaiheissa hän ei enää ymmärtänyt, että hän kuolee pian. Näin jälkeenpäin ajatellen; oli lohdullista, että hän säilytti elämänhalunsa ja toivonsa paranemisesta loppuun asti.

Samaa toivon sinun miehellesi.

Aikamoista ajatusakrobatiaa jouduin kehittelemään, kun jouduin arvailemaan mitähän mieheni milloinkin mahtoi oikeasti tarkoittaa ja tarvita.

Meille oli kuviin perustuva kommunikaatiokartta tekeillä silloin, kun mieheni sitten kuoli. Siitä voisi olla apua teilekin, jos elonpäiviä vielä riittää. Sellaisen tekeminen vaan on aika hidasta, kun se on aina henkilö- ja perhekohtainen. Meille sitä oli tekemässä puheterapautti, mutta se tosiaan jäi keskeneräiseksi.

Onneksi teillä on pieni poika, joka antaa sinulle elämänhalua ja sisältöä. Hänen vuokseen sinun on jaksettava.

Voimia sinulle.

vai niin

Myötäelämisen tunteen haluan välittää Sinulle,elämääsi on tullut todella raskas asia kohdattavaksesi. Oleellisen olet ymmärtänyt ja raskas vaihe pitää vain kestää. Olet näköjään saanut jo hyviä, rohkaisevia neuvoja. Miehesi sairaus on siinä vaiheessa, että paljon ette pysty kommunikoimaan. Haluat saada rakkaasi kotiin, hoidettavaksesi. Tottakait pyrit tekemään niin kuin sinusta tuntuu oikealta. Mutta älä unohda itseäsi kokonaan tämän raskaan vaiheen keskellä.

Itsekin jouduin luopumaan lapsestani ja monta läheisen kuolemaa kokeneena rohkenen neuvoa Sinua: Älä jää yksin nyt, kun on vaikeaa. Toivon, että sinulla on läheisiä, sisaruksia , vanhempasi sekä ystäviä että puolisosi ystäviä tukena. Pyydä heitä avuksi, ole heikko silloin kun se on tarpeen. Pyydä, että joku läheisistäsi auttaa sinua vaikka ottamalla lapsesi välillä hoidettavakseen. Vaikka vain ulkoilemaan, päiväunille tai yökylään. Ota itsellesi lepotaukoja, ulkoile, vaikka se tuntuisikin olevan pois vähästä ajasta rakkaasi kanssa.

Odottaminen ja koko ajan pelko mielessä sairauden käänteistä on varmasti raskasta ja vie voimia. Jaksamista, niin moni haluaisi auttaa, mutta eihän siihen ole mahdollisuutta muuten kuin rukoilemalla teille kaikille jaksamista.

Hei Squeeze,
miten jaksat? Toivottavasti miehesi on päässyt sairaalasta kotiin ja saatte olla yhdessä perheenä toistenne lähellä.

Näin meidän elämä menee, itse jouduin odottamaan, itse menetin mieheni tietämättäni, eli istuttiin lauantai iltaa keittiön pöydän äärellä juteltiin niitä näitä aivankuin ennekin, se oli meille aina sellainen mukava hetki, laitettiin kynttilät, ja turistiin, aamulla heräsin mieheni vierestä, menin halimaan, ja sainkin kokea ettei mies enää herännyt,oli nukkunut pois, sydän petti, 55 vuotiaana,
siihen sitten poliisit kun ihminen nukuu pois kotona (en vieläkään voi sanoa sitä sanaa)ja sitten hakijat , veivät paareilla rakkaan ihmisen pois,kun toinen on poissa, ihan kamala shokki, siitä sitten piti mennä eteenpäin, en vieläkään jaksa pysty, meillä oli 27 vuotta yhteistä elämää , nyt oon ollut ihan yksikseni ja kaipaan joka päivä rakkaintani

Kiitos kaikille!

Mieheni ei ole vielä päässyt kotiin. Suonensisäiset antibiootit purettiin ja tableteilla jatketaan. Tosin nyt tuli takapakki ja eilen taas kuume nousi muutaman kuumeettoman päivän jälkeen. Myös hengitys oli hankalaa ja oli saanut morfiinia. Nyt minun pelkoni on se, että kun morfiinia tuupataan, niin siitäkö tämä sitten lähtee lumipalloefektinä ja mieheni jää sairaalaan. Vaikka tänään sitten oli muutoin ihan pirteä jne.

Nyt on sitten suuren suuri se pelko, etten saakaan miestäni kotiin. En pääse edes niitä muutamia hetkiä elämään enää yhdessä täällä kotona. Se on se suurista suurin pelko, sillä tällä hetkellä se suurin toive on se, että saisimme edes hetken olla yhdessä vielä kotona ja istua sohvalla. Välillä tunnen olevani aivan rikki, en meinaa jaksaa mitään, välillä taas on sitä nostaa itsensä ylös elää hetken edes hieman normaalimmin. Juuri kun oli valmistautunut ajatukseen että saan miehen kotiin ensi viikolla ja mietin jo arkemme elämistä ja sitä kuinka nyt olemme yhdessä paljon, niin tuli takapakki ja minun olo romahti taas täysin.

Välillä tuntuu etteivät hoitajat hoida miestäni edes kunnolla, mennään siitä mistä aita on matalin. Ehkä tässä on syy miksi haluan miehen kotiin. Lääkärikin jo puhui nenämahaletkusta tai suoraan vatsan läpi menevästä letkusta, johon laitettaisiin ruoka, kun se olisi helppoa. Mieheni siis pystyy syömään erinomaisesti, välillä unohtaa sen, mutta muistutettaessa syö jälleen. Vesi on ollut jo pitkään ns. pelästyttävä elementti, eli sen juominen aiheuttaa erilaisen nielemisefektin, mutta itse syömisessä ei ongelmaa. Ja tässä kohtaa minun pitäisi suostua letkuruokintaan? Kielsin sen, koska syöminen on yksi niitä mieheni iloja tällä hetkellä, saman tosin totesi lääkärikin. No, menen siis jälleen itse seuraamaan syömistä koska muutoin ravinto laitetaan letkulla...

Juuri tuon muistan itsekin sairaalassa olo ajasta - miten paljon tuntui että omaisten on "vahdittava" hoitoa. En tiedä ymmärrätkö mitä tarkoitan, mutta tuntui välillä, että paljon olisi ollut omalla vastuulla. Eli omaisena koin, että minun on vaadittava asioita tai ne jäävät. Toki suomessa yleisesti hoito on hyvä tasoista...mutta kun rakkaasta ihmisestä on kyse, sitä tekee (haluaa osallistua ja auttaa) ja kyseenalaistaa paljon. Sairaalan henkilökunnalle hän on vain potilas toisten joukossa.
Toivon niin, että miehesi pääsee vielä kotiin.

Vielä ei ole antibioottien vaikutusta näkynyt. Nyt hiipiikin pelko jos ne eivät enää autakaan kun silloin lopetettiin ja nyt jouduttiin aloittamaan uudelleen. Kuulemma mies huonomman värinen kuin eilen, tosin hereillä ja syö syötettynä jne. Nyt alkaa vaan niin olemaan oma olo täynnä tätä pelkotilaa ja sitä kun aamuinen soitto saattaa tuoda aina mitä tahansa eteen. Ollaan lapsen kanssa käyty pari kertaa päivässä ja niin tehdään yhä, mutta pelko on valtava. Vaikka mies muutoin oli eilenkin aikalailla muissa maailmoissa ja ymmärtäminen infektion takia normaalia heikompaa, niin läheisyyden ymmärsi ja halauksessakin niin paljon voimaa. Juuri nyt oma olo taas todella voimaton ja surkea. Miksi tämä vaan jatkuu ja jatkuu, eikö voisi jo helpottaa?

Tietenkään rakkaastaan ei haluaisi luopua, mutta läheisen ihmisen kärsimyksen katsominen voi olla vielä tuskaisenpaa. Näin ainakin minusta tuntui. Olisin halunnut pitää läheiseni hinnalla millä hyvällä, mutta kun toipuminen oli epätodennäköistä niin sen kärsimyksen katsominen tuntui niin sanoin kuvaamattoman pahalta. Tunsin olevani ikäänkuin umpikujassa - mikään ratkaisu ei tuntunut siltä että kestäisin sen. Kun joutuu tilaan, ettei antibiootit auta tai auttavat, mutta tulehdus uusiutuu heti niiden loputtua, on keinot aika vähissä. Sairas elimistö on niin kovin heikko vastustuskyvyltään...ja kokemukseni mukaan juuri tuo keuhkokuume saattaa makuupotilailla niin kovin helposti uusiutua. En edes tiedä mitä sinulla sanoisin - VOIMIA. Onko lapsenne jo siinä iässä, että ymmärtää isän voinnin? Ihanaa, että yhdessä jaksatte käydä sairaalassa.

Kiitos Sureva76. Juuri tuolta minusta tuntuu. Umpikujassa olemiselta, mikään ratkaisu ei ole se oikea. Nyt antibiootit auttavat taas, mutta nythän sen sitten lopulta näkee että uusiutuuko heti kun nämä päättyvät. Mutta joka tapauksessa 5 päivää ab.tä suoneen on liian vähän, jollei kukaan ole vahtimassa sitten pillerien ottoa. Näin meillä sitten ilmeisesti käynyt. Eivät ehtineet katsoa ottaako mieheni lääkkeet, tuuppasivat vaan nenän eteen. Nyt aion sitten miehen kotiin vaatia kun hän tästä toipuu, menemme sitten vaikka otattamaan ab:t sinne, jos ei sairaanhoitaja kotiin voi tulla antamaan. Sukulaisen paljon sairastaessa kotisairaanhoito kävi sitten laittamassa kotona ab:t, kun hän muuten oli kotiutus kunnossa. Jos näin saamme sen yhteisen ajan, edes hetkellisen nyt kotona, niin siitä aion taistella. Aina lähtiessämme miehestä huomaa sen surun ja ikävän, joka tulee kun lähdemme.L

Lapsemme on pieni, mutta ymmärtää jo jonkin verran. Ei tietenkään voi syvällä sisimmässään ymmärtää asiaa, mutta osaa siitä jo puhua.

Et sinä odota - sinä taistelet - toivon puolesta. Toivo ei lopu ennen kuin on pakko. Se on hyvä asia... toivo vie eteenpäin ja auttaa jaksamaan.
Jos tuntuu, ettet jaksa, niin ajattele että annat koko painolastin elämän kannettavaksi - yhtälailla kuin se julmasti ottaa meiltä rakkaita pois, se toisaalta voi kannatella meitä pystyssä uskomattomien vaikeuksien läpi - päivä kerrallaan vaikka.

> Toivo ei lopu ennen kuin on pakko. Se on hyvä asia... toivo vie eteenpäin ja auttaa jaksamaan.<

Noin se kaiketi on - niin kauan elää toivo, kun on elämää. Naapurin mies sai haimasyöpädiagnoosin talvella. Haimasyöpä on erittäin pahamaineinen, vain yksi kymmenestä siihen sairastuneesta elää kauemmin kuin puoli vuotta.

Ahkera ja toimelias mies - oikea työnarkomaani muuten - ei ole koskaan malttanut pitää kesälomaa. On jo täyttänyt 65 mutta paahtoi edelleen täysillä, kunnes tuli pakkopysähdys.

Nyt on sairaslomalla ollessaan yrittänyt pitää "kesälomaa" ja liikkuu paljon matkailuautolla vaimonsa kanssa. Mies on laihtunut ja kuihtunut puoleen entisestä, mutta tänäänkin askelsi vielä reippaanoloisesti talosta autoon.

Rouva on huolissaan ja ahdistunut, mutta yrittää elää päivän kerrallaan ja iloita siitä että heillä nyt ensimmäisen kerran koko 40-vuotisen avioliiton aikana on kerrankin yhteistä aikaa.

Olin samassa tilanteessa viisi vuotta sitten. Mieheni taisteli sairautta vastaan 1,5 vuotta, mutta joutui lopulta antamaan periksi. Elämä on lahja ja laina, joka joskus peritään takaisin.

Toivon kaikille viisautta, toivoa ja voimia elää päivä kerrallaan.

Squeeze, mitä teille kuuluu? Miten itse voit?

Olen erittäin pahoillani tästä tilanteestasi. Toivon paljon voimia sinulle ja miehellesi.

Itse olen kokenut rakkaan menettämisen ja se tapahtui aivan yllättäen tavalla jolle kenellekkään ei toivoisi tapahtuvan. Menetin pitkäaikaisen tyttöystävän liikenne onnettomuudessa. Tyttöystäväni oli 19-vuotias silloin ja olimme alkaneet seurustelemaan 15-vuotiaana. Eräänä iltana tytön äiti soitti minulle ja kertoi että tyttö oli joutunut onnettomuuteen mutta ei kerennyt kertoa mitä oli sattunut. Olin täysin paniikissa ja lähdin suoraan sairaalaan katsomaan tilannetta. Hetken kuluttua löysin tytön perheen sairalaalassa hänen isänsä oli ainoa perheestä joka pystyi kertomaan mitä oli tapahttunut. Tyttö oli tullut urheilu harjotuksistaan pyörällä kohti kotia ja mennyt suoraan vihreitä päin olevia valoja pitkin. Häneen oli sitten erittäin huonolla tuurilla ajanut auto kylkeen punaisia päin. Tämä mies kuski oli ajanut ylinopeutta ja vielä vahvassa humalassa. Rakkani oli jäännyt vielä elämään mutta joutui teholle eikä herännyt enää koskaan koomasta. Kolme päivää kävin sairaalassa katsomassa häntä mutta hän oli jo niin huonossa kunnossa että tiesin syvällä sisimmäissään että hän ei tule selviämään.


Olen itse oppinut tästä tapahtumasta että pienikin hetki voi olla erittäin kaunis ja ikimuistoinen. Olen nyt vuoden jo auttanut lähimmäisten ihmisten menettäneiden omaisia vertaistuella ja olen itsekkin saanut tukea paljon siinä samalla. Jos tarvit juttuseuraa niin minä olen aina valmis:)

Nyt en jaksa muuta kertoa kuin että kaikki on ohi. Mieheni pääsi pois tuskistaan ja nyt hänen on hyvä olla.

Tyhmää tässä kohtaa ajatella, ja kysyä mutta otin mieheni sormuksen sairaalasta kuten tapana. Nyt se on minulla tallessa sormessa, omien sormusten alla. Mutta mitä te muut olette sille tehneet? Ajattelin ostaa kultaketjun ja laittaa sen kaulaani. Omat sormukset aion pitää sormessani. Onko tämä hyvä ajatus?

Syvimmät osanottoni. Tähän on nyt vaikea laittaa mitään...mikään ei lohduta tai auta. Vaikka kuinka yrittää varautua kuolemaan, läheisen lähdön hetki on tuskainen. Ehkä hiukan lohduttaa se, että miehelläsi on nyt varmasti hyvä olla - eikä hän läheltänne mihinkään katoa. Seuraa elämäänne ilman tuskaa ja kipuja.

Minusta tuo kultaketjun ostaminen ja sormuksen siinä pitäminen kuullostaa hyvältä ja lohdulliselta. Itsellänikin on tärkeä koru kaulassa.

Voimia sinulle sydämestäni...toivottavasti sinulla on läheisiä ympärilläsi.

Lämmin osanottoni, Squeeze. Sureva76 puki kauniisti sanoiksi sen olennaisen. Miehesi ei enää kärsi. Hän seuraa elämäänne ilman tuskaa ja kipuja. Miehesi elää lapsessanne.

Olin samassa tilanteessa kesäkuussa 2008, sillä erotuksella että jäin totaalisesti yksin. Meillä ei ollut edes lasta. Voit tehdä miehesi sormukselle juuri niin, kuin sinusta itsestäsi hyvältä tuntuu. Minäkin käytän edelleen omia sormuksiani, en luovu niistä koskaan. Mieheni sormusta pienennytin, laitatin siihen timantin ja käytän sitä oikeassa kädessä.

Toivon sinulle voimia, että jaksat edessäsi olevat viralliset asiat.

Minua kosketti ja lohdutti tämä Aila Meriluodon runo, joka tuli yhden kukkakimpun mukana.

Hän, jota rakastin on poissa, poissa
vaan lämpönsä hän jätti sydämeen.
Näen hahmon heijastuvan ikkunoissa
ja yhä kuulen äänen vaimenneen.
Hän, jota rakastin, käy yli sillan
vaan yhä sydäntäni soittaa hän.
Ja aina saapuessa uuden illan
käyn hänen kanssaan halki pimeän.
Hän, jota rakasti - ei ole toista.
Sain kerran lahjan kaikkein suurimman.
En avaruuksista,
en maailmoista
voi löytää toista,
hantä rakastin.

Squeeze, VOIMIA. Onko sinulla läheisiä apunasi?

Squeeze, miten jaksat?