Täällä näkyy olevan hirveästi innokasta porukkaa lähdössä aupairiksi. Hyvä niin, mutta yhdestä asiasta haluaisin entisenä aupairina varoittaa: älkää kuvitelko että ongelmiaan voi juosta pakoon. Toisin sanoen, jos podet esimerkiksi masennusta ja ajattelet että virkistävä vuosi aupairina auttaisi masennukseen, niin näin ei varmasti tule tapahtumaan!
Puhun tietenkin omasta kokemuksesta :) Ensimmäiset pari kuukautta olivat minullakin täyttä juhlaa, kaikki oli uutta ja mahtavaa ja koko maa oli aivan "ihana". Mutta kun alkuhuuma haihtui ja arki koitti... Täytyy muistaa että aupairina on töissä eikä lomalla. Työnantajat voivat olla mukavia mutta kyllä he vaativat kunnon työpanosta eikä mitään lorvimista. Se on loppujen lopuksi aivan yhtä väsyttävää kuin mikä tahansa työ ja vaikka lapset olisivat tosi suloisia, koko lastenhoito voi alkaa tuntua tosi TYLSÄLTÄ viimeistään siinä 6 kuukauden jälkeen! Ei vaan enää jaksa leikkiä kuurupiiloa ja pyörittää narua ja värittää värityskirjaa ja tehdä niitä kotitöitäkin...
Ja vaikka täällä puhutaan että "kyllähän sitä voi aina tulla kotiin jos koti-ikävä iskee" niin tosiasiassa olet sitoutunut tekemään sille perheelle töitä pidemmän aikaa ja työn irtisanominen voi olla vaikeampaa kuin kuvittelisi. Ainakin olet velvoitettu jäämään heille niin pitkäksi aikaa että he löytävät jonkun toisen - siinä voi mennä pari kuukautta.
Siinä vaiheessa kun arki alkoi tylsistyttää, itselläni siis alkoikin se sama pieni masennus mikä kotisuomessa oli vaivannut. Ja kun työ maistui puulta, mieli oli maassa ja koti-ikäväkin vaivasi, oli tosi orpo olo kaikkien niiden vieraiden ihmisten keskellä. Tuhat kertaa pahempi kuin koskaan kotona Suomessa. Ja mitä masentuneempi on, sitä tylsemmältä työkin tuntuu. Kaikki todellakin "kaatuu päälle".
No juu kyllä se loppuvuosi siitä ihan hyvin meni ja hyviä hetkiäkin oli, mutta en voi olla miettimättä että ilman masennusta olisi varmasti ollut paljon hauskempaakin! Masentuneena ei nimittäin jaksa innostua kaikesta samalla tavalla, ei jaksa lähteä toisten aupairien kanssa reissuamaan jne. Eli pitäkää ainakin sitten aupairina huoli siitä että kutsutte mukaan niitäkin jotka ovat ehkä hiukan allapäin - he voivat kaivatakin pientä potkua peppuun että jaksavat :)
Ps. Ja kaikesta huolimatta, en ole katunut kertaakaan että lähdin! Kyllä se kannattaa jos vaan yhtään on sellainen into päällä, saa tosi hienoja muistoja ja ihan erilaisen suhtautumisen maailman menoon :)
Puhun tietenkin omasta kokemuksesta :) Ensimmäiset pari kuukautta olivat minullakin täyttä juhlaa, kaikki oli uutta ja mahtavaa ja koko maa oli aivan "ihana". Mutta kun alkuhuuma haihtui ja arki koitti... Täytyy muistaa että aupairina on töissä eikä lomalla. Työnantajat voivat olla mukavia mutta kyllä he vaativat kunnon työpanosta eikä mitään lorvimista. Se on loppujen lopuksi aivan yhtä väsyttävää kuin mikä tahansa työ ja vaikka lapset olisivat tosi suloisia, koko lastenhoito voi alkaa tuntua tosi TYLSÄLTÄ viimeistään siinä 6 kuukauden jälkeen! Ei vaan enää jaksa leikkiä kuurupiiloa ja pyörittää narua ja värittää värityskirjaa ja tehdä niitä kotitöitäkin...
Ja vaikka täällä puhutaan että "kyllähän sitä voi aina tulla kotiin jos koti-ikävä iskee" niin tosiasiassa olet sitoutunut tekemään sille perheelle töitä pidemmän aikaa ja työn irtisanominen voi olla vaikeampaa kuin kuvittelisi. Ainakin olet velvoitettu jäämään heille niin pitkäksi aikaa että he löytävät jonkun toisen - siinä voi mennä pari kuukautta.
Siinä vaiheessa kun arki alkoi tylsistyttää, itselläni siis alkoikin se sama pieni masennus mikä kotisuomessa oli vaivannut. Ja kun työ maistui puulta, mieli oli maassa ja koti-ikäväkin vaivasi, oli tosi orpo olo kaikkien niiden vieraiden ihmisten keskellä. Tuhat kertaa pahempi kuin koskaan kotona Suomessa. Ja mitä masentuneempi on, sitä tylsemmältä työkin tuntuu. Kaikki todellakin "kaatuu päälle".
No juu kyllä se loppuvuosi siitä ihan hyvin meni ja hyviä hetkiäkin oli, mutta en voi olla miettimättä että ilman masennusta olisi varmasti ollut paljon hauskempaakin! Masentuneena ei nimittäin jaksa innostua kaikesta samalla tavalla, ei jaksa lähteä toisten aupairien kanssa reissuamaan jne. Eli pitäkää ainakin sitten aupairina huoli siitä että kutsutte mukaan niitäkin jotka ovat ehkä hiukan allapäin - he voivat kaivatakin pientä potkua peppuun että jaksavat :)
Ps. Ja kaikesta huolimatta, en ole katunut kertaakaan että lähdin! Kyllä se kannattaa jos vaan yhtään on sellainen into päällä, saa tosi hienoja muistoja ja ihan erilaisen suhtautumisen maailman menoon :)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen lähdössä tulevana sunnuntaina aupairiksi ja olen erittäin innolla lähdössä, ja miksei kaikki lähtijät olisivatkin! Onhan edessä tulossa vuosi(tai joku muu aika) jotakin uutta ja kiehtovaa.
Pitää kylläkin sanoa oma mielipiteeni sinun joistain käsityksistäsi.
On totta joo, ettei ongelmiaan auta välttämättä paeta, mutta olen melkeinpä varma, että monet asiat saattavat saada jonkinlaista selvyyttä ja selkoa, kun niitä tarkkailee tuolta vähän kauempaa käsin. Riippuu paljolti myös ongelmien suuruudesta.
En väitä, että ongelmat vain häviäisivät itsestään, kun/jos maisemaa vaihtaa, en.
Mutta sanoit, ettei aupairiksi kannata lähteä, sillä siellä voi masentua.
Jokainen ihminen potee masennusta joskus. Ja missä tahansa. Enemmän tai vähemmän. Vaikka jäisin nyt Suomeen, olen varma, että täälläkin joskus olsi vaikeampia aikoja. Ja tiedän lähtiessäni, että tuolla ulkomailla tulee myös vaikeita aikoja jopa ehkä enemmän. Ja joka suurimmaksi osaksi johtuu varmasti siitä koti-ikävästä. Mutta se koti-ikävä nimenomaa on tosi kasvattava kokemus.
Luonnollisesti sitä ikävöi, mutta uudet ystävät, uusi perhe ja muut tutut siellä ovat myös sitä varten olemassa, että heiltä voi pyytää tukea hädän iskiessä.
Vielä mainitsen mielipiteeni tuosta, että jos se hyppynarun pyörittäminen ja muut leikit alkavat käydä hermoille jossain vaiheessa.
Totta on se, ettei aina voi kaikki asiat innostaa yhtä lailla. On kyse mistä tahansa. Mutta aupairiksi lähtiessä kannattaisi tosissaan pohtia sitä, pitääkö aidosti lapsista. Itse ainakin olen koko ikäni touhunnut lasten kanssa, enkä koskaan heihin ole ns.kyllästynyt millään lailla. He ovat maailmassa yksi hienoimmista asioista! Joten tiedän mitä edessäni myös on. Leikkimistä, laulamista, lukemista, ja kaikenlaista touhuamista joka päivä. Mutta olen itsekin erittäin lapsenmielinen ihminen, joten on aivan mahtavaa päästä tutustumaan näihin minun pikkuisiini, koska silloin saan ainakin vapaasti lapsenmielinen ollakin!
Vielä tästä kotiin palaamisesta. Minun tuleva perheeni on sanonut nimenomaa että "muista, että oikeaan kotiisi saat palata aina".
Emmekä ole tehneet mitään sen kummempaa sopimusta. Olen ostanut menolipun, ja tulen kun siltä tuntuu.
Eli näinkin voi käydä.
Ja nämä sopimusjututhan ovat sovittavia asioita, joita ei tehdä ilman molempien osapuolten; aupairin ja perheen, suostumusta.
Eli tuossa se jo tulikin.. Mihin päin maailmaa olet lähdössä ja miten pitkäksi aikaa noin niinkuin suurinpiirtein? vaikka paluulippua ei vielä ole ostettukaan, niin kai teillä jonkinnnäköinen suunnitelma on?
Alkuperaiselle - minakin yritin jokin aika sitten vahan "toppuutella" taalla intoilijoita, en suinkaan kehoittanut olemaan lahtematta, mutta pyysin miettimaan mita tulevalta vuodelta odottavat ja yritin selittaa, samoin kuin sina, etta vuosi ( kaikesta ihanasta ja mahtavasta huolimatta ) saattaa olla myos todella rankka.
Kokemuksesta: Don't waste your breath.
Vain pari hassua vaivautui kirjoittamaan positiivisia kommentteja, loput olikin sitten saman tyylisia kuin mita sina tuossa ylempana sait.
Tulevilla au paireille ( jalleen kerran ) Hyva, etta olette innostuneita, ja odotatte vuodelta paljon. Yrittakaa kuitenkin muistaa, etta me "exat" yritamme vain auttaa, pehmittaa sita laskua todellisuuteen.
Näin ensiksi,, ei ollut tarkoitukseni mitenkään 'vihastuttaa' aikaisemmalla viestilläni, vaan sanoin oman kantani. Toki te muut kirjoittajat olette entisiä aupaireja, minä vasta tuleva. Mutta oikeastaan jollain tavalla odotan, että pääsen sinne pian ja sitten voisin vielä enemmän "seistä sanojeni takana". Mutta uskon vahvasti, että minun vuodestani Saksassa tulee vallan mainio. Edelleen kuitenkin myös myönnän, että ei se aina takuulla helppoa ole.
Ja minunkin ystävistäni useammat ovat olleet aupaireina, joten jonkinlaista käsitystä siitä hommasta on. Mutta pääasia on se, että pidän lapsista, joten on myös erittäin kiva tulla viettämään aikaa päivittäin heidän kanssaan.
Mutta tästä, kuinka kauan siellä olen. Eli todellakin olen vain ostanut sen menolipun, ja sen vankempaa sopimusta ei ole. Viimeksi tänään olin puhelinyhteydessä tulevaan perheeseeni ja tämä perheen äiti jälleen kerran muistutti, että "lähde sillä mielellä, että kotia saat aina palata jos siltä tuntuu". Ehkä juuri siksi on kivempi lähteäkin, ja sen verran, mitä itseäni tunnen ja mitä olen matkustellut, olen aivan varma, että tulen siellä viihtymään ja tulen siellä olemaan vähintään sen vuoden. Miksen pitempäänkin.
Jokaisen au pairin vuosi on erilainen,siitä ei pääse yli eikä ympäri!Jos jollakulla se on kamala ja kurja,on se toisella ihana ja loistava kokemus.Yrittäkää tekin jo kokemuksenne hankkineet muistaa,että vaikka teillä ei välttämättä olisikaan tullut vastaan tämä "täydellinen" perhe,saattaa se jollekin tupsahtaa.
Ymmärrän varoittelunne au pairien arjesta ja tajuan ettei se nyt tietenkään ole ruusuilla tanssimista koko vuosi,mutta koettakaa tekin muistaa ettei kaikille tule vastaan kurjia perheitä tai muuta vastaavaa!Ei pahalla,mutta minä saan käsityksen,että haluaisitte kaikilla olevan sitten vähintään yhtä kamalaa kuin itsellänne oli...Neuvoissa ja vinkeissä ei ole mitään pahaa,eikä todellakan omien kokemusten kertomisessa!!Raja vain ylittyy kun toisten odotukset ja haaveet pyritään latistamaan...Näin minä tulkitsen asian.Ette ehkä sitä tarkoita,mutta on tärkeää valita sanansa huolella,että oikea viesti välittyy perille...
Täällä on kans yksi ex-aupair ja ajattelin oman kantani tuoda myös esille. Olen ollut au parina Sveitsissä ja hotellityössä Lontoossa. Molemmat reissut olivat ikimuistoisia ja päivääkääen en vaihtaisi pois -vaikeitakaan päiviä.
Asuminen ulkomailla ON vaikeaa, mutta myös ihanaa. Siellä tulee usein eteen sellasia vaikeuksia, joita ei suomessa vastaan uskoisi tulevankaan. Mutta aina selvisin vaikeuksien kautta voittoon.
Etenkin vuoteni Lontoossa oli todella rankka; sattui ja tapahtui PALJON negatiivisia asioita. Siellä vasta opin itseäni kunnolla tuntemaan ja huomasin kuinka vahva ihminen loppujen lopuksi olen! Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin =)
Nyt olen 1,5 kuukauden kuluttua lähdössä taas au pairiksi, USA:an tällä kertaa. Tiedän, että minua odottaa erittäin kokemusrikas vuosi -niin hyvine kuin vähemmän hyvine kokemuksineen. Mutta on vaan hyvä, että joutuu kokemaan niitä negatiivisiakin kokemuksia, koska sitä enemmän osaa arvostaa niitä hyviä juttuja!!
Olen myös vakavasti harkinnut, että vuoden päästä palattuani USA:sta lähtisin takaisin Lontooseen opiskelemaan. Vaikka siellä olikin vaikeaa, niin tiedän mikä minua siellä odottaa ja lämmöllä muistelen niitä hyviä puolia =)
Haluaisinkin vaan sanoa kaikille uusille au-paireille, että ottakaa vaan kaikki reilusti vastaan mitä eteen tulee. Kyllä te hyvin selviätte kun minäkin selvisin ja olen kuitenkin innolla ja iloisin mielin taas ulkomaille lähdössä! Tsemppiä!!!
Shy, jaan näkemyksesi. Ex- au Pair minäkin monen vuoden takaa. Lähdin Au Pairiksi sitkeänä sissinä aikana jolloin ei voinut vaihtaa mielipiteitä ennakkoon netin kautta. Yhden vanhan au pairin kokemuksia vähän kuulin!
Minun tarinani masennuksesta ja vähän muustakin: Masennus sairautena (jos se vielä sellaiseksi luokitellaan) saattaa tulla hitaasti ja salakavalasti ettei aina näe sen oireita tai tiedosta niitä masennuksen oireiksi. Minullakin oli jo joitain masennuksen oireita hieman ennen lähtöäni, mutten niitä tunnistanut silloin. Lähtö oli kuitenkin järjestetty jo n. puoli vuotta aiemmin. Kun sitten Au Pairina ollessani tuli eteen suuria vaikeuksia isäntäperheen kanssa, niin mm. yksinäisyyden takia en enää pystynytkään käsittelemään sitä lastia mikä mieleeni ja sydämeeni kertyi. Jouduin perheen vaihdonkin jälkeen lähtemään kesken vuoden, koska järjestö katsoi ettei sillä enää ollut "rahaa" pitää minua maassa ja toipuisin paremmin kotimaassani. Tämän kaiken selvittäminen kesti vuosia. En enää koskaan sen jälkeen ole ollut se sama persoona kuin ennen au pair vuottani (niin hyvässä kuin pahassakaan). Mutta silti vieläkin olen sitä mieltä, että minun oli lähdettävä sinne. Olisin jäänyt katumaan jollen olisi lähtenyt. Ei kukaan voi tietää mitä elämässä eteen tulee, asui sitten Suomessa tai ulkomailla. Selvisin kuitenkin hengissä ja HUOMIO:näin niitäkin au paireja joilla meni ihan hyvin. Täydellistä ei ollut kellään! Niin kuin ei elämä koskaan voi olla täydellistä...Mutta suruista ja menetyksistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia...) voi nähdä kokonaisuuden lähes täydellisenä jos sattuu olemaan sen luontoinen ihminen! Kukaan ei tietysti paljon voi omalle luonteelleen ja tunteilleen.
Tälläistä minulla. En moneen vuoteen löytänyt mistään foorumia jolla olisin voinut lukea au pairien kertomuksia kokemuksistaan ja ehkä jakaa omianikin. Hienoa että tällainen palsta vihdoin perustettiin. Vaikka minun kokemuksestani on jo vuosia niin silti vieläkin olen kokenut tämän palstan lukemisen erittäin terapeuttisena!
Toivotan kaikille Au paireiksi lähteville antoisaa matkaa ja realistisia odotuksia! Lähtekää innoissanne ja palatkaa viisaampina:)
PS.Muistakaa että kaikki se mikä ei tapa, vahvistaa (ainakin jollakin tapaa!) Jos et kerta kaikkiaan kestä kaikesta huolimatta au pairin elämää, VOIT lähteä kesken takaisin Suomeen vaikka sekin voi olla vaikeaa. Vankilaan siitä ei kuitenkaan joudu!! Joskus on vahvuutta lähteä eikä jäädä.
Heh, ilmeisesti taisi tosiaan kaikua kuuroille korville ;) Kirjoitukseni oli oikeastaan suunnattu vain sellaisille jotka ovat itsekin tietoisia siitä, että lähtevät ulkomaille jotain tiettyä ongelmaa pakoon ja Suomessa on jo nähty oireita siitä. Sellaistahan ei kaikilla ollenkaan ole. Mutta jos näistä muutamasta edes joku vähän mietti asiaa tekstini jälkeen ja lykkää lähtöään sen verran että saa asiansa hoidettua, se riittää minulle, olen iloinen. Eihän koko lähtöä sentään tarvitse perua!
Vastanneille:
Ymmärrän että teidän on vaikea suhtautua asiaan realistisesti ennen omaa aupair-vuottanne. Taidatte olla yhtä nuoria ja kylmäpäisiä kuin minäkin lähtiessäni ;) Tarkoitukseni ei toki ollut lannistaa koska, kuten sanoin, en ole koskaan katunut omaa lähtöäni, en ole mistään asiasta katkera ja suosittelen sitä kaikille joita se vähänkin kiinnostaa. Itselleni kävi lopulta niin että rakastuinkin vielä tulisesti aupair-vuoden aikana ja sain oikein lähikosketusta kulttuuriin poikaystäväni ja hänen perheensä kautta :) Eihän se voi mikään huono asia olla!
Muuten... minulla oli aivan ihana perhe, ihanat puitteet ja hyvin vähän ongelmia perheen kanssa. Lähtiessäni minulla oli paljon kokemusta lasten hoitamisesta, lasten kanssa puuhastelusta ja suuressa perheessä kasvamisesta, ja rakastan lapsia aidosti - edelleenkin. Mutta silloinkin se arki voi tulla vastaan ihan yhtä rajusti. Minut se todellakin yllätti, siksi halusin "varoittaa".
Lisaisin viela, etta vaikka et ole missaan ongelmissa kun lahdet au pairiksi, niin se masennus voi hiipia myos siella ollessa. Itse oon ollut nyt 5 kk, vaihtanut perhetta kahdesti, ja voin sanoa etta tuntuu etta masennus alkaa pikkuhiljaa hiipia.
Sitten vasta kun sen itse kokee, ymmartaa, miten vaikeaa on asua toisten ihmisten nurkissa. EN mina ainakaaan halua asua pomoni kanssa samassa talossa. Kaikki PITAA KYSYA!
EN tieda kuinka kauan taalla olen, pidan usasta, mutta joku raja se on mullakin.
On niita hyviakin kokemuksia, mutta pyydan kaikkia miettimaan kahdesti, haluaako lahtea todellakin vuodeksi jenkkilaan!
Mun au pair-ajassa oli paljon hyvää, mut kuten jo todettua, ongelmia ei pääse pakoon. Upean alun jälkeen liian moni asia meni pieleen ja mun jo parantumassa ollut syömishäiriöni tuli takaisin entistäkin voimakkaampana. Mun oli sitten tultava sovittua aiemmin kotiin parantumaan.
Ulkomailla olo oli upea kokemus, en kadu sitä hetkeäkään. Haluan vain muistuttaa, että vaikka maa ja olosuhteet vaihtuvat, olet aina itse se sama ihminen. Jos lähtiessä on ongelmia, ne seuraavat kyllä ja saattavat ilmetä vielä voimakkaampana kuin kotona.
Tsemppiä kaikki au pairiksi lähtijät! Olkaa aktiivisia alussa ja etsimällä etsikää seuraa ja harrastuksia! Kaverit ja tekeminen ehkäisevät ainakin sitä yksinäisyyden tunnetta, joka monella iskee ulkomailla ollessa (ja joka sitten johtaa masentumiseen ja koti-ikävään). Pysyy myös helpommin selväjärkisenä kun ei turhaan yksin pyörittele ongelmia päässään vaan puhuu niistä jollekin. Onnea matkaan! :)