Lapseni isä painosti seksiin, usein.
Itse olin väsynyt, tein kotityöt enkä liiemmin tavannut ihmisiä, koska olin niin kiinni kodissa. Olin myös väsynyt mieheen, mutta urhoollisesti leikin perhettä. Lapsi oli alle vuoden ja miehen mielestä ymmärtämätön - seksiä saattoi ihan hyvin harrastaa lapsen vieressä, sillä eihän vauva voinut tajuta mitä vanhemmat tekivät.
Henkisesti en ollut kyllin vahva vastustamaan ja mies sai mitä halusi. Joskus itkin jopa seksin aikana, mutta se ei vaikuttanut asioihin.
Erosin miehestä lapsen ollessa 10kk
Mies oli yrittänyt väkisin maata erään ystäväni.
Lapsi oireili jälkeenpäin. Löysin myöhemmin uuden, hellän miehen. Hän ei voinut aluksi esimerkiksi kutittaa minua lapsen nähden - nauru tai kiljahdukset saivat lapsen luulemaan, että mies kiusasi minua. Missään nimesssä hän ei voinut maata sohvalla pää minun sylissään tai muuten niin että osa minua olisi ollut hänen allaan. Lapsi suojeli.
Kaikki on nyt hyvin.
Mutta näinkin on siis kaikessa hiljaisuudessa käynyt... Älkää äidit suostuko kaikkeen.
Itse olin väsynyt, tein kotityöt enkä liiemmin tavannut ihmisiä, koska olin niin kiinni kodissa. Olin myös väsynyt mieheen, mutta urhoollisesti leikin perhettä. Lapsi oli alle vuoden ja miehen mielestä ymmärtämätön - seksiä saattoi ihan hyvin harrastaa lapsen vieressä, sillä eihän vauva voinut tajuta mitä vanhemmat tekivät.
Henkisesti en ollut kyllin vahva vastustamaan ja mies sai mitä halusi. Joskus itkin jopa seksin aikana, mutta se ei vaikuttanut asioihin.
Erosin miehestä lapsen ollessa 10kk
Mies oli yrittänyt väkisin maata erään ystäväni.
Lapsi oireili jälkeenpäin. Löysin myöhemmin uuden, hellän miehen. Hän ei voinut aluksi esimerkiksi kutittaa minua lapsen nähden - nauru tai kiljahdukset saivat lapsen luulemaan, että mies kiusasi minua. Missään nimesssä hän ei voinut maata sohvalla pää minun sylissään tai muuten niin että osa minua olisi ollut hänen allaan. Lapsi suojeli.
Kaikki on nyt hyvin.
Mutta näinkin on siis kaikessa hiljaisuudessa käynyt... Älkää äidit suostuko kaikkeen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
En voi ymmärtää, miten paljon julmia miehiä täällä onkaan, itsellä on niin hyvä mies, että ihan itkettää, kun näitä juttuja lukee. Miten ihmeessä nämä tunnevammaiset miehet on oikein kasvatettu, että on tällaisia idiootteja päässyt muodostumaan..Kaikenlaista p..aa sitä naiset joutuu miesten taholta kestämään, mutta olen onnellinen sinun puolestasi, että pääsit omastasi eroon ja olet nyt omasi arvoisessa suhteessa. Ajatteleppa sitten lapsia, jotka lähes parikymmentä vuotta joutuvat katselemaan tuollaista suhdetta, kun äidillä ei ole voimia erota, tai mies on sen tehnyt niin vaikeaksi (uhkailut tappamisesta, lasten viemisestä jne), että äiti ei uskalla edes ajatella tai toteuttaa miehen jättämistä. Onko exälläsi muuten uusi nainen, jos on, niin sääli häntä...Joskus olen kyllä miettinyt, että onko tällaisillekin miehille ne oikeat naiset, jotka osaavat p****sta kouluttaa hyvän miehen.
Itselläni oli reilusti vanhempi mies nuorena ja ei minulla ihmisarvoa ollut, sai kohdella miten halusi. Onneksi en raskaaksi tullut, vaikka sitäkin yritettiin, taisi olla kohtalon johdatusta, koska nykyisen mieheni kanssa olen tullut kaksi kertaa raskaaksi heti kun on mahdollisuus annettu.
Voimia kaikille niille naisille, joita parisuhteissaan sorretaan tavalla tai toisella.
Muista nyt kuitenkin, että nuo raa´at tarinat julmista ja kusipäisitä miehistä ovat kaikki kaltoin kohdeltujen - tai ainakin itsensä sellaiseksi kokevien - naisten kirjoittamia.
Julmurimiehen versio asioiden kulusta olisi varmasti toinen. Totuus löytyneekin sitten jostain puolivälistä.
.. mikä on sitten se miehen tarina? Millainen ja miten huono on tuollaisen miehen mielestä se nainen, joka pitää lähes raiskata lapsen nähden? Ja sitten sanotaan kuitenkin, että rakastan sinua yms.
Kyse ei ole siitä, että totuus olisi näissä alisteisissa ja väkivaltaisissa suhteissa jossain puolivälissä - ei naisen tarinassa, ei miehen tarinassa vaan puolivälissä.
Ei, siitä ei ole kyse.
Totuus on se, ja vain se, että tämmöinen mies ei arvosta eikä kunnioita kyseistä naista, puolisoaan, lapsensa äitiä. Hän ei arvosta naista ylipäätään. Tämmöisellä miehellä on huono itsetunto ja pönkittääkseen itsetuntoaan hän alistaa naista tavalla tai toisella. Hän ei kestä, jos nainen on itsenäinen tai "parempi" kuin hän.
Tämmöiset turhat luulot karsitaan pois. Aluksi pikkuhiljaa niin, ettei nainen huomaakaan. Siinä vaiheessa kun nainen havahtuu, on suhde edennyt jo siihen pisteeseen kuin alkuperäiselläkin: yhteinen lapsi on maailmassa.
Vaatii paljon rohkeutta lähteä irti alisteisesta suhteesta. Se vaatii paljon enemmän kuin äkkipäätään luulisi.
PAKOTTAMINEN ON VÄKIVALTAA. Pakottaa voi seksiin, tai vaikkapa saunaan!
Mulla oli avoliittoa ja tuossa vaiheessa vain yksi lapsi. Meillä oli kahdesti viikossa "pakkosauna", kuten sitä mielessäni nimitin. Sauna oli omassa asunnossa, rivari. Mies sanoi, että nyt on saunailta. Ja kun sauna oli lämmin, kaikki meni lauteille, hän löi löylyn. Ja nyt vilvoittelemaan! Ja nyt takaisin löylyyn! Ja nyt pesulle! Ja nyt se on sitten ohi ja saunottu.
Inhosin saunailtoja, ihmettelin niitä jotka nauttivat saunasta!
Seksiä oli myös oltava silloin kun mies halusi, siten kun mies halusi.
Sen verran oli miehellä onneksi järkeä päässä ja minulla voimaa vastustaa, etten suostunut pienen lapsen nähden.
Jossain vaiheessa lopetin nuo pakkosaunomiset.
Kun aloin odottaa toista lasta, sanoin, että minuun et enää koske!
Erosimme, kun toinen lapsi oli pieni. Vanhapa ei esikoinenkaan ollut.
En uskaltanut erota (avoliitto) esikoisen aikana, sillä mies uhkasi viedä lapsen. Sanoi, että olen niin huono äiti, että lapsi tulee automaattisesti hänelle. Uskoin häntä, vaikka hän ei pienimmässäkään määrin osallistunut kodin- tai lapsenhoitoon!! Hän oli siihen mennessä tallonut itsetuntoni kokonaan pois.
Aloitimme seurustelun, kun olin nuori - niin oli hänkin - ja minulla oli raskas elämänvaihe ja olin tosi heikoilla. Minua oli helppo muokata ja minua oli helppo moittia, haukkua, alistaa, yrittää muuttaa.
Meni tosi monta monta monta vuotta, että sain itseni koottua ihmiseksi. Omaksi itsekseni. Itsetunto on huono edelleen, epävarma olen monissa asioissa. Ei näy ulospäin.
Minun vikani siis meidän suhteessa oli se, että mies ei arvostanut minua. Syytä tähän en tiedä. Ehkä se, että olin kaupunkilaistyttö ja hän maalaispoika. Olin ennen seurusteluamme "heilunut kartsalla" eikä hän voinut siksi arvostaa semmosta íhmistä.
Mutta kysymys kuuluu: miksi poika/mies alkaa seurustelemaan ja itsepäisesti ON tämmöisen ihmisen kanssa, jota hän ei arvosta?? Siksikö, että oma itsetunto on miinus nolla - on löytynyt kohde, joka on "huonompi kuin minä"?
Ex-mies murehti monesti sitä, ettei "kelpaa" isälleen eikä ole ikinä kelvannut... äiti taas roikkui pojassaan eikä sallinut tämän itsenäistyä.. enkä minä kelvannut anopille, mutta eipä kelvannut se minun jälkeenikään tullut miniä, vaikka maalaistyttö olikin !! .. että siinä hänen taustansa.
Jos on niin paska mies niin erotkaa. semmoista tilannetta ei olekaan jossa "ei ole voimia" erota.
Onpa teillä ollut voimia analysoida suhteenne vaiheet ja kaikki kokemanne vääryydet hyvinkin pitkälle, hyvä ihme.
Suomessa naisella on oikeus erota ja lähteä, saada lapset itselleen ja päättää ruumiinsa koskemattomuudesta.
".. mikä on sitten se miehen tarina?"
Vaikea sanoa, kun hän ei ole täällä sitä kertonut. Aivan varmasti se olisi kokonaan toisenlainen kuin sinun. Kumpi on se tosi versio?
Keskikaljakuppilat on täynnä katkeroituneita miehiä, jotka tilittävät kun ex-vaimot on vieneet perheen, asunnon, rahat, itsekunnioituksen.
Näiden miesten exät kertookin sitten omalle tuttavapiirilleen vastuuttomista paskiaismiehistä, jotka avioliiton aikana lähinnä piereskelivät sohvalla kun eivät olleet seksiä vonkaamassa.
Miksi toisen tarina olisi todempi kuin toisen?
Jollakin tavalla sinä tuatto nyt kyllä väheksyt naisten kokemuksia, kyseenalaistat ne, että täytyy olla naisen oma vika, että näin on tapahtunut.
Minulla on omakohtaista kokemusta sekä isäni puolelta, että avomiehestä, jonka mielestä en osannut tehdä mitään oikein ja tämä oikeutti jatkuvaan henkiseen sekä fyysiseen väkivaltaan. Yritin muuttua hänen mielikseen näiden neljän vuoden aikana eikä mikään riittänyt. Ainoastaan kun olin täysin tahdoton ja mukautuvainen, meillä oli rauhallisempaa.
Jos olisin jatkanut tätä vielä kauemmin, olisin sairastunut vakavasti henkisesti, koska oireilin jo toisen yhdessäolovuoden aikana, epämääräisiä kipuja ja oireita ilman selitystä.
Lisäksi minä toin leivän perheeseen, tein kotihommat ja ruuan, mies valitti joka asiasta ja koskaan ei ollut mitään positiivista sanottavaa.
Nyt olen ihanassa parisuhteessa, jossa on molemmille tilaa elää ja minut hyväksytään tällaisenaan. Ikinä ei ole nykyinen mies (7v. yhdessä) pahaa sanaa minulle sanonut tai kättään minua vastaan nostanut. Tätä oli kyllä alussa vaikea uskoa, koko ajan odotin, että milloin hänkin muuttuu samanlaiseksi kuin ex oli. Jotenkin näiden neljän vuoden aikana, mitkä exän kanssa olin, aloin pitämään kaikkia miehiä samanlaisina p**kiaisina.
Sitten tästä isästäni, hän on juopotteleva lääkkeidenväärinkäyttäjä, hyvä manipuloimaan ja valehtelemaan ja saanut äitini uskomaan häneen monen monta kertaa.
Aloin inhoamaan häntä jo 11vuotiaana ja muistan sen siitä, kun lopetin isä-sanan käytön ja ystäväni ihmettelivät asiaa. Koskaan ei tiennyt milloin saa raivarin, pelkäsin sitä pelottavaa huumaantunutta katsetta, tavaroita hävisi, teki äidin tietämättä isot velat, joiden takia lapsuus elettiin köyhyydessä ja maksaapa tuo vieläkin katkeroituneena velkojaan.
Äiti otti eron vihdoin ja viimein, mutta eihän tämä riittänyt (itse olin helpottunut ja en halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, olin n.12v), vaan ukko alkoi ilmestymään joka yö ikkunan alle huutelemaan milloin mitäkin huorasta lähtien. Sairaalloinen mustasukkaisuus on koko heidän suhteensa ajan ollut olemassa, ilman syytä, siitä olen varma, koska äiti ei saanut koskaan käydä missään. Yleensä äiti päästi isän sisälle etteivät naapurit häiriinny ja sitten kuunneltiin yö tappelemista ja olihan se mukava aamulla lähteä kouluun, kun isi makaa sammuneena eteisen lattialla.
Voin sanoa, että lapsuus oli helvettiä, päiväkirjat hän luki ja naureskeli kännissä miten tyhmä olen. Jos näki kavereitani jossain, sanoi heille ettei minun kanssani saa olla.
Äiti otti useamman kerran ukon takaisin eron jälkeenkin ja en tiedä mikä sai aikaan lopullisen päätöksen ettei enää koskaan, koska en asunut enää silloin kotona, lähdin 17vuotiaana.
Vielä tänäkin päivänä ukko soittelee jatkuvasti kännissä (äitillä ollut uusi mies n.8v.)ja valittaa miten kaikki tekevät vääryyttä häntä kohtaan. Ihmettelee miksi minä en halua olla tekemisissä hänen kanssaan.
Pikkuveli on 17vuotias ja vasta nyt uskaltanut pistää vastaan ettei halua hänen luokseen(sekin on äidin ja minun syy ettei halua mennä sinne, isän mukaan. Vaan kauampa tuo kesti käydä siellä meistä huolimatta...). Mitä kaikkea hänkin on joutunut kestämään...Tullut useamman kerran kotiin keskellä yötä ukon luota, kun toinen on niin päissään ettei tajua mitään ja haastaa vain riitaa.
Kaiken lisäksi, tämä mies jota isäksi kutsutaan, haukkuu minua ja äitiä pitkin kaupunkia, tutuille ja tuntemattomille. Mustamaalaa kaikin keinoin, vaikken ole hänen kanssaan ollut missään tekemisissä moneen vuoteen.
Arvatkaa miltä tuntui minun ensimmäisessä työpaikassa 10v. sitten se, että kuulen työkaverilta isäni kertoneen, että olen todella paskamainen tapaus. Jos olin paskamainen (myönnän sen että olin hankala, mutta en aiheuttanut huolia, en ryypännyt, en roikkunut poikien kanssa jne..), niin kuka oli minua kohtaan koko alkuelämäni, kenen takia elin jatkuvassa pelossa. En halunnut enää alistua siihen, en ymmärtänyt miksi äiti sietää tämän käytöstä. Halusin sen pa***n pois elämästäni. Ja haluan edelleen, että jättää minut rauhaan, koska häirintä ei ole vieläkään loppunut.
Äitiin ne vuodet jätti syvät jäljet, moneen vuoteen ei nukkunut kunnolla, näki painajaisia, sairastui vakavasti, oli masentunut. Kaiken tämän jälkeen isä on sitä mieltä, että hänessä ei ole MITÄÄN vikaa, me muut teemme aina väärin. Olen yrittänyt nuorempana antaa hänelle mahdollisuuksia, mutta aina samat pa**ajutut, arvatkaa jaksaako. Minun on helpompi elää ilman isää ja minun on vaikea ymmärtää niitä, joilla on hyvät ja läheiset välit isiensä kanssa. Koska minulla ei ole koskaan sellaista ollut.
Voit toki mennä kysymään isäni mielipiteen asiasta ja taatusti saat koko elämänkerran siitä, miten huonosti olemme häntä kohdelleet. Huomaa vain, että hänelle ei taatusti tule mieleen kertoa miten hän on meitä kohdellut ja kuka sen sitten päättää mikä on totta ja mikä ei.
Äiti on joskus sanonut, että isä varmasti tosissaan uskoo asioiden olevan niin kuin väittää, ei muista mitä on pillerihumalassa tehnyt, elää omassa maailmassaan. Onpa jopa väittänyt pystyvänsä räjäyttää koko kaupungin ilmaan, jos vain haluaa...Että se siitä todellisuudesta.
Voisin siis väittää, että minulla on jonkin verran kokemusta huonoista miehistä, eli suunnilleen siis 21vuoden ajan yhtäjaksoisesti ja satunnaisesti tämän jälkeen.
Uskon siis todellakin mitä tämän keskustelun aloittaja kertoi miehestään. Mutta uskon myös sen, että hänen ex-miehensä kuvitteli jostain syystä olevansa oikeutettu kohtelemaan vaimoaan tällä tavalla.
Uskon sen, että tässä maassa on paljon enemmän henkisesti ja fyysisesti pahoinpideltyjä ja alistettuja vaimoja kuin miehiä. Väkivaltaan ei oikeuta vaimon nalkuttaminen, ei uskottomuus ei mikään. Ota ero jos rassaa.
Minun exäni hoiti nalkuttamisen sekä hakkaamisen, minä en uskaltanut sanoa, enkä tehdä mitään.
Jeps, jospa tässä joku pointti selvisi ainakin minun osaltani, vaikka asia varmasti rönsyilikin melko tavalla.
Olkaa onnellisia ja jos ette ole, tehkää elämästänne onnellinen...Ilman sitä alistavaa miestä..tai naista, jos näin on.
"Jollakin tavalla sinä tuatto nyt kyllä väheksyt naisten kokemuksia, kyseenalaistat ne, että täytyy olla naisen oma vika, että näin on tapahtunut."
Eipä suinkaan. En viesteistäni löydä sitten millään kenenkään syyllistämistä. Jos sinä sellaista olet havainnut, niin laitapa lainaus.
Jos nainen (tai mies) on parisuhteessa mielestään kokenut kovia, niin subjektiivisesti näin varmasti on.
Minua vain häritsee se, että naiset ja miehet kovin usein vaativat, että ympäristö hyväksyy tuon subjektiivisen kokemuksen faktana. Muussa tapauksessa sitten väheksytään tai syyllistetään kertojaa.
Ihmissuhteissa ei vain yleensä absoluuttisia totuuksia ole. Raiskaukset ja pahoinpitelyt ovat pässinlihaa, mutta "henkinen julmuus" onkin sitten eri asia.
Nainen valittaa jyräävästä ja lannistavasta miehestä, ja miehen mielestä hän vain on rakastavasti tehnyt perheessä päätökset, koska nainen ei siihen kyennyt. Mies valittaa jatkuvasti nalkuttavasta riivinraudasta, ja nainen mielestään on vain rakastavasti huomauttanut aiheellisista asioista, jotta perhe-elämä olisi sujuvampaa.
Minä en kyllä keksi syytä, miksi minun pitäisi ottaa vain toisen osapuolen versio faktana. Enkä tällöin mielestäni syyllisty kenenkään syyllistämiseen.
minä sitten ilmeisesti tulkitsin sinun ensimmäisen viestisi väärin, minusta siinä oli kyse juuri kyseenalaistamisesta, että naisen kokemat asiat niinkuin hän on ne kokenut eivät välttämättä pidä paikkaansa. Luulin lukeneeni asian rivien välistä.
Ja siitä vielä, että keskikaljakuppilat ovat täynnä eronneita miehiä jotka valittavat kohtaloaan, niin kyllä minusta ukoissa täytyy joku vika olla, että nainen eron ottaa. Tuskin naiset niin saalistajia ovat, että huvikseen ukkoa vaihtavat.
Ja jos on omaisuuden yhdessä hankkinut, niin ei miehellä yksinoikeutta siihen ole. Esim. minun äitini maksoi ruuan ja asunnon, isäni palkka meni ns.turhuuteen, autoihin (piti olla monta ja aina vaihtamassa), videokasetteihin, levyihin jne)ja kuten mainittu, teki kuitenkin velkaa parinsadantuhannen markan edestä. Omaisuutta ei sitten eron hetkellä edes ollut, velkaa vain, joka piti jakaa.
LIsään vielä sen asian, kun en hoksannut tuohon edelliseen kirjoitukseen laittaa, että itse olen perusrehellinen ihminen ja minun on vaikea ymmärtää sitä miksi tällaisista asioista täytyy valehdella, mutta kuten on valehtelevia miehiä, niin myös naisia. Jokainen voi tosiaan kertoa asiat itselleen suotuisassa valossa ja muunnella totuutta.
Henkilöitä tuntematta on tietty vaikea mennä sanomaan mikä totuus on lähempänä oikeaa, mutta voisin sanoa näin, että kaikenlaiset kohtalot ovat mahdollisia ja jokaisella on oikeus kertoa asia niin kun itse näkee. Yhtälailla molemmat voivat kertoa vaikkapa sosiaaliviranomaisille omia juttujaan siitä, että toinen on täysi hulttio ja muuta, vaikka itse olisi, eikä pysty huolehtimaan lapsista. Kostonhimo on loputon kierre.
Voisihan tästä aiheesta jatkaa loputtomiin, mutta luulen että olen jo oman näkökantani asiaan tuonut.
Eiköhän näissä taipauksissa tästä huonosta suhteesta ole jo erottu! Ainakin minä olen jo vuosia sitten eronnut ja lähtenyt tästä suhteesta!
Siksi ja vain siksi pystyn analysoimaan ja tarkastikin.
Siksi, että olen päässyt siitä "vapauteen". Ja myös siksi, että olen käynyt "terapiassa" tai miksi sitä nyt sanotaan. Kävin oman kuntani psykologilla keskusteluterapiassa reilun vuoden verran. Se oli minulle ilmaista, taisi olla perheneuvolan puolella , en muista enää tarkkaa insanssia.
Siksi osaan analysoida.
Jos sinulla on jalka poikki, pystytkö juoksemaan? Miksi et jokse?
Jos ranne on venähtänyt, voitko kantaa kauppakasseja?
- tottakai voit! lakkaa valittamasta ja tee osuutesi, tee mitä ihmisen ja naisen kuuluukin. Ja jos koskee, ota särkylääkettä. Tai laita kääre.
Tai mene lääkäriin ja pyydä kipsi.
Mutta entäs jos lääkäri tai lääkintävaksi sanookin, että ei sulla mitään murtumaa tai venähtymää ole, tyhjästä valitat. Ja itse olet tämän aikaan saanut, itse sen myös saat hoitaa, mitä tänne tulet uikuttamaan.
Muttaei, minkään fyysisen vamman kohdalla ei noin sanota. Ei, vaikka se olisi kännipäissään rymyten itse aiheutettuna aikaansaatu.
Mutta jos on niin pöljä, että on huonossa suhteessa, alisteisessa, väkivaltaisessa yms., niin se on vaan oma vika ja "miksi muka ei ole voimia lähteä pois"
- kuule, juuri siksi, että se ihminen on niin perusteellisesti nujerrettu.
Esimerkiksi minulle tuo ent. mies sanoi, että minä olen tyhmä, ruma, lihva, surkea taloudenhoitaja, huono äiti lapsilleni, surkea sängyssä (silti aina "vinkui" ja olisi halunnut??);
hän sanoi, että kaikki meidän riidat johtuvat minusta ja jos minä olisin toisenlainen - oikeanlainen - meillä ei olisi ollenkaan riitoja ja meidän suhde olisi paljon parempi;
että minä olen niin vittumainen ja hankala ja itsepäinen ihminen että kukaan mies ei ikinä suostuisi olemaan minun kanssani ja hän ansaitsisi lähes kunniamerkin siitä hyvästä että on minun kanssani...
ja tämä on yhteenveto. Ei hän tuota kaikkea syytänyt silmille eka seurusteluvuoden aikana, se tuli pikkuhiljaa siinä vuosien varrella. Se tuli sillä tavalla, alkuun lempeästi opastaen ja rakkauteen vedoten-- että älä tuota ja tee aina näin, ihan arkipäivän käytännön juttuja... ja tottahan nuori tyttönen halusi miellyttää rakastaan--
Ja ihan oikeasti, niin idiootilta kuin se kuulostaakin, ihan oikeasti minä uskoin häntä! Olin samaa mieltä: minä olen kamala ihminen, ruma ja läski ja tyhmä ja sitä rataa.
Riitelin kyllä vastaan, mutta kaikki piti todellakin riidellä. Jopa se, etten halua käydä saunassa silloin kun haluaa ja siten kun hän haluaa. Siihenkään ei riittänyt, että "mene sinä, minä en nyt välitä, kävin aamulla suihkussa". Jos noin sanoi, oli edessä sota. Taistelu.
Jopa se, että halusin päivällä levätä (lapset valvottivat öisin...) oli tappelu: Mikään vastaus ei tyydyttänyt kysymykseen MIKSI SINÄ MENET LEPÄÄMÄÄN. Ei voi levätä, jos toinen hokee korvan juuressa kysymystä vaikka on siihen vastannut sata kertaa, tunnin ajan.. Ja sitäpaitsi, kait tiedät, ettei normaalit ihmiset lepää päivällä eivätkä ole väsyneitäkään; vain hullut ovat. Ja päänsärky on hulluuden merkki, ja jos on migreeniä, joutaisi suljetulle osastolle ja muutenkaan ei normaali oikeanlainen nainen sairasta.
jA Tätä rataa.
Jossakin vaiheessa vaan naisen sietokyky sitten täyttyy ja nainen alkaa aluksi varovasti pohtia, että totuus onkin toisenlainen.ettei kaikki vika voi minussa vain olla ..
Ja sitten, vasta tämän pohdinnan jälkeen alkaa pikkuhiljaa löytyä rohkeutta. Kun ensin pääsee vähän irti henkisesti siitä ikeen ja miehen moitteen ja alisteen alta.
Mutta se on siis pitkä tie, pitkä prosessi.
Se ei tapahdu tosta noin vaan.
Koska se alistaminenkin on alkanut pikkuhiljaa.
Ihan niinkuin laihduttaminen: ylipaino tulee pikkuhiljaa joten ei se yhdessä yössä postukaan. Se vaatii aikaa. Ja ensin se vaatii sen, että huomaa itsessään sen ylipainoin; että kaikki ei ole hyvin, jotain on pielessä eikä se ole sillä tavalla kuin ulkopuoliset sanelee. Ja sitten alkiaa kartottaa mitä haluaa, mitä ei, ja sitten vasta alkaa toimeen.
Semmosia tilanteita vaan ihan oikeasti on, että ei ole voimia erota. Kun ei ole voimia, niin ei ole.
Kuin juoksisi katkenneilla jaloilla. Juokse siinä, kävelykään kun ei onnistu.
Suomessa myös isällä on oikeus saada lapset itselleen, siihen perusteeksi riittää isyys, kuten äidillä perusteeksi äitiys.
Erota voi eikä naimisiinkaan asti tartte mennä. Silti käytännön asiat ei aina ole niin yksioikoisia: asunto, raha. Sossu ei ole mikään automaatti, joka jakaa rahallista apua kaikille jotka viitsii kysyä.
Ja monet jätetyt hyvät miehet tulevat vielä ikkunoidenkin läpi kylään. Ole siinä sitten erossa..
tasitelu vaan jatkuu..
Minun kohdallani mies ei olisi halunnut erota. Äkkiä olinkin tosi upea tapaus ja hän niiiin rakasti minua..
Minä pääsin irti. Ajattelin, että jos minua ei kukaan muu mies ikinä maailmassa huoli, niin mitä sitten?! Olen sitten yksin! En enää pelännyt yksin jääntiä.
Ja olin jo lakannut välittämästä siitä "tosiasiasta" että olen NIIN kamala ihminen. No, sitten olen. Ja hullu -suoraan mielisairaalaan valmis. No, olen sitä sitten.
Yllätys olikin, että "vientiä " olisi miesmaailmassa riittänyt - yllätys oli, että opiskelumenestys oli hyvä - sain omia ystäviä - lakkasin karjumasta ja hermoilemasta, en ollutkaan enää kireä ja tiukkapipo..
vasta sen eron jälkeen pystyin elämään omaa elämääni ja olemaan oma itseni, tai oikeastaan vasta tuon terapian jälkeen pääsin kokonaan irti, aika hyvin siis irti. Erostakin on kulunut aikaa ..öh, yli 15 vuotta. en jaksa laskea tarkemmin.
Terpiasta kaksi-kolme vuotta.
Joten siksikin sitä osaa analysoida. Juttu on niin vanha.
kiitokset kirjoituksestasi, siis sellainen joka ei ole vastaavaa tilannetta kokenut ei tiedä mitä se on,itsellänikään ei ollut mitään arvoa ja olin niin lannistettu, että en uskaltanut lähteä, ajattelin ettei minua kukaan huoli. Uusi työpaikka auttoi ja itsetunto kohosi, minä osaan ja pystyn sittenkin. Lisäksi äitini auttoi minua joka käänteessä ja puhui järkeä, helppo hänenkin oli neuvoa, mutta oman elämän suhteen asia ei ollutkaan niin ongelmaton. Asuin koko tämän neljä vuotta eri kaupungeissa kuin lähipiirini, joten tilanne oli vaikea senkin vuoksi.
Ensimmäinen aamu omassa hiljaisessa asunnossa oli ihmeellinen, että minä nautin. Ei tarvinnut miettiä joka sanaansa ja askeltaan. Miten elämä nykyisen mieheni kanssa voikaan olla niin erilainen...
Älkää ihmiset tulko sanomaan mitä pitää tehdä, kun ette tiedä asioista mitään.
" minusta siinä oli kyse juuri kyseenalaistamisesta, että naisen kokemat asiat niinkuin hän on ne kokenut eivät välttämättä pidä paikkaansa."
Tässähän se villakoiran ydin on. Ihmiset kertovat asiat sellaisina kuin ovat ne kokeneet. Se ei kuitenkaan tarkoita, että asiat ovat _oikeasti_ (vaikkapa teoreettisen kolmennen osapuolen silmin) tapahtuneet sataprosenttisesti sellaisina.
Tuo ensimmäinen viestini oli vastine kommenttiin, jossa kirjoittaja ihmetteli miten paljon julmia miehiä onkaan... Halusin vain vähän kyseenalaistaa sitä, että onko niitä _ihan oikeasti_ julmia miehiä (ja naisia) niin paljoa kuin parisuhdeselviytymistarinoista äkkinäinen päättelisi.
"Ja siitä vielä, että keskikaljakuppilat ovat täynnä eronneita miehiä jotka valittavat kohtaloaan, niin kyllä minusta ukoissa täytyy joku vika olla, että nainen eron ottaa. Tuskin naiset niin saalistajia ovat, että huvikseen ukkoa vaihtavat."
Aijai, kuka nyt syyllistää ja ketä ja millaisen tiedon perusteella?
"Jokainen voi tosiaan kertoa asiat itselleen suotuisassa valossa ja muunnella totuutta."
Itse olisin taipuvainen uskomaan, että jokainen ei vain voi, vaan myös _kertoo_ asiat itselleen suotuisessa valossa. Ja myös uskoo omaan kertomuksensa. Eikä se ole suinkaan valehtelua. Valehtelua on se, että tietää puhuvansa lööperiä. Patologiset valehtelijat ovat vähemmmistönä, tosin näitäkin luonnevikaisia toki löytyy, niin miehissä ja naisissa.
" Tässähän se villakoiran ydin on. Ihmiset kertovat asiat sellaisina kuin ovat ne kokeneet. Se ei kuitenkaan tarkoita, että asiat ovat _oikeasti_ (vaikkapa teoreettisen kolmennen osapuolen silmin) tapahtuneet sataprosenttisesti sellaisina. "
Tulee ekana mieleen, että raiskauksen kokenut nainen valehtelee tai vähintään liioittelee tapahtumaa. Mies kertoo, että nainen suostui tai ainakin aiemmin oli antanut vinkin, että seksiä saa. Kolmas osapuoli näkee tapahtuman pusikossa tai olohuoneen sohvalla: nainen makaa alla jalat pystyssä ja huutaa ja heiluu ja mies rynkyttää päällä ja tapahtuman jälkeen nainen joko itsee tai sitten ei, tai jää makamaan (tyydyttyneenä, ajattelee se kolmas) paikalleen.
Niin, että kuka puhuu totta?
Jos minä kerron, että mies (ex-mies) haukkui minua aina näillä-ja-näillä nimityksillä, kerronko totuuden vai vain oman tuntemukseni?
Mies sanoo, että halusi kertoa minulle minun huonot puoleni jotta voisi muuttua paremmaksi ja miellyttävämmäksi ihmiseksi. Mutta yhtäkaikki: mies oli nimitellyt em. nimillä !!!
Kumpikin puhuu totta.
Kyse on siitä, että jatkuva toisen nimittely on loukkaavaa ja jos rakastaa, ei nimittele!
Sitä voisi verrata pomo/esimies - alainen/työntekijä -suhteeseen.
Jos pomo ei näe sinussa mitään hyvää; joka ikinen työpäivä hän huomauttelee sinun puutteistasi, jotka eivät edes ole totta - ihan selkeästi teet kovasti töitä ( etkä ole vain tekevinäsi) mutta pomo haukkuu ettet tee mitään ja olet laiska. Opettelet uuden toimintatavan tai tietokoneohjelman ja pomo kahvitunnilla muiden kuullen haukkuu sinut tyhmäksi, kun et mitään osaa etkä opi.
Mutta omasta mielestä pomo kannustaa sinua korjaamaan virheesi ja työkaveri on sitä mieltä, että pomo on oikeudenmukainen ja hyvä tyyppi jne.
Hei, ei se näin mene!
Mieti vähän, vertaa perheväkivalta/alisteinen suhde -juttuja ihan mihin tahansa muun elämän alueen juttuun, voisiko se toimia muualla ja mitä siitä seuraisi, hyväksyttäisikö se, miten siihen suhtauduttaisi. Miltä se sinusta tuntuisi, jos olisit se työntekijä? Miten toimisit, jotta toimisit oikeudenmukaisesti ja ihmistä kunnioittaen, jos olisit se pomo?
Sinä olet vahva, nyt ainakin. Sinua ei ole ikinä alistettu, lyöty. Ja jos on, sinussa on ollut rohkeutta vastustaa. Miksi? Miksi jossakin toisessa ei ole rohkeutta siihen vastustamiseen? Miten joku ihminen voi ja osaa manipuloida toista ihmistä niin, että saa tämän uskomaan omaan huonommuuteensa? Se on kuule oma taitolajinsa.
Et voi tietää, miltä tuntuu kipu - vaikkapa jos luu murtuu tms., ihan mikä tahansa. Fyysinen, osoitettava kipu. Et ennenkuin olet sen kokenut.
Et siis voi tietää mitä tämän asian takana on, kokonaisuutta, koska et ole kokenut siitä edes pientä osa-aluetta. Silloin on tuha tulla neuvomaan, miten pitäisi tai miten se sinun mielestäsi on.. kun et tiedä, niin et tiedä.
Ehkäpä hyvinkin tiedän mitä on läheisriippuvuus ja elämä väkivaltaisessa tai alistavassa suhteessa.
Ehkäpä olen jopa itse kokenut sen.
Ehkäpä olen seurannut hyvän ystäväni rypemistä vastaavassa suhteessa vuosia.
Jaksan kuunnella hänen tilitystään ja avautumistaan, yritän ohjata ja opastaa, mutta ei. HÄneltä tuntuu puuttuvan elämänsisältö jos tätä suhdetta, sen aiheuttamia ongelmia ja sen vatvomista ei olisi.
Analysoida hän osaa. Ja kertoa ongelmistaan. HÄn ei vaan osaa nähdä sitä, että hänen lähipiirinsä on tehnyt kaikkensa hänen hyväkseen, enää puuttuu oma yritys. HÄnen tilanteensa ei parane ellei hän itse siihen halua muutosta.
Nyt kun hän on vuosien väsytystyöllä häätänyt ystävänsä, hän on siirtynyt nettipalstoille itkemään kurjaa kohtaloaan.
Minä en ole antanut minkäänlaisia neuvoja kenellekään. Jos olen, niin laitapa lainaus. Äläkä lue rivien välistä vaan rivejä. En ole myöskään kertonut itsestäni mitään, joten minun vahvuudestani / heikkoudestani, kokemuksistani, luunmurtumistani, alistettuna olemisesta sinä et tiedä, etkä myöskään tule mitään tietämään.
Niillä ei nimittäin ole mitään merkitystä sille, että tarinan/kokemuksen/kertomuksen rankkuus ei vielä tee siitä absoluuttista totuutta. Riippumatta siitä onko kertojana mies, nainen, pomo tai alainen.
Minua vain häritsee ne "naiset on ahneita egoisteja" tai "miehet on julmurisikoja"
johtopäätökset ja kauhistelu, jotka tehdään vain yhden osapuolen kertomasta. (viittaan nimimerkki "äiti myös" viestiin). Ei näissä kommenteissani sen kummempaa pointtia ollut. Enkä minä kenenkään kertomuksia vähättele. Jos olet sellaista huomannut, niin pistäpä lainaus.
Esität mielipiteitäsi ja ajatuksiasi ja sitten kun sinulle vastaa omia mielipiteitään ja ajatuksiaan , otat sen kaiken ihan henkilökohtaisesti.
En minä SINUSTA kirjoita tai SINUN kokemuksistasi.
Kirjoitan esimerkkien kautta.
Kirjoitan sillä ajatuksella, että jos KUVITTELET itsellesi jotakin , jonkin kokemuksen.. että mitä sitten, mitä teet. JOS jotakin tätäkin tuotakin mitä vaan on ja tapahtuu, niin MITÄ SINÄ SITTEN TEKISIT - siis olettamuksia, joita voisit miettiä OMALLA kohdallasi.
En osaa oikein selittää, luulen että väännät tämänkin joksikin muuksi kuin mitä tarkoitan.
Puhumme eri kieltä, luulen. Siksi emme ymmärrä toisiamme.
Vertauskuvia.
Enkä minä ainakaan juuri ja nimenomaan ja vain ja ainoastaan sinulle vastaa, vastaan kaikille.
Pahus soikoon, minä kun ihan kuvittelin että tämä teksti oli osoitettu minulle:
"Sinä olet vahva, nyt ainakin. Sinua ei ole ikinä alistettu, lyöty. Ja jos on, sinussa on ollut rohkeutta vastustaa. Miksi? Miksi jossakin toisessa ei ole rohkeutta siihen vastustamiseen? Miten joku ihminen voi ja osaa manipuloida toista ihmistä niin, että saa tämän uskomaan omaan huonommuuteensa? Se on kuule oma taitolajinsa.
Et voi tietää, miltä tuntuu kipu - vaikkapa jos luu murtuu tms., ihan mikä tahansa. Fyysinen, osoitettava kipu. Et ennenkuin olet sen kokenut.
Et siis voi tietää mitä tämän asian takana on, kokonaisuutta, koska et ole kokenut siitä edes pientä osa-aluetta. Silloin on tuha tulla neuvomaan, miten pitäisi tai miten se sinun mielestäsi on.. kun et tiedä, niin et tiedä."
Yksikön toinen persoona, "sinä"-puhuttelu...Mistähän moinen erehdys mahtoi johtua?
kuule, et taida tietää milloin on parasta lopettaa, haluat aina sanoa viimeisen sanan ja uskoisin näin olevan muuallakin kuin täällä nettimaailmassa. LOpeta jo, noita sinun viisastelujasi ei kukaan jaksa lukea..
...kannattaako tähän vastata:
Tämähän on jo täysin naurettavaa, mutta silti tarina täytyy kertoa:
Joskus kauan, kauan sitten kinasimme siskoni kanssa jostain joutavanpäiväisestä. Siskoni kiukkuisesti tokaisi minulle: "aina sun pitää saada viimeinen sana" ja lähti huoneesta ovet paukkuen. Minä huusin häneen peräänsä "haista huilu" (tai muuta vastaavaa). Jolloin siskoni aukaisi kiinni paiskaamansa oven, työnsi päänsä ovenraosta ja huusi minulle "MITÄS MÄ SANOIN!".
(Ihan kiusallanikin:) MITÄS MÄ SANOIN!!!(jopas on naiset tyhmiä, tuatto ajattelee...)
Jos joku sanoo ajatuksistasi eriävän mielipiteen tai tuo uuden raiteen keskusteluun alat heti huutelemaan että lopeta?
Onko mielipiteesi kritisointi viisastelua?
Jos ei kestä eriäviä mielipiteitä, ei kannata jatkaa nettipalstoille kirjoittelua.
huomiona, sanoisin että se liittyy erääseen psykologiseen sairauteen, että on täysin sokea omalle toiminnalleen. Ettei pysty siinä ikinä näkemään mitään väärää eikä korjattavaa. Kuvatun kaltaiset naiset nauttivat saamastaan huomiosta alistettuina ja ehkäpä hakattuinakin. Perheväkivallan "uhreina" heitä on tosi paljon. Täytyy vain muistaa että vuosien hakkaamiseenkin pitää alistua, jäädä odottamaan lisää.
Samoin kuin muutakin ei-toivottavaa käytöstä. Mutta kun sillä on niin kiva vaatia huomiota ja kerätä sääliä...Tähän tulokseen olen itse tullut, oman ystävättäreni elämää seuratessa.
ainakaan omasta mielestään, hehän ovat uhreja ja alistettuja, vastoin omaa tahtoaan!;))
Sen sijaan he ovat hiton paljon ennalta-arvattavissa olevia. Ja se hymyilyttää.
hän voisi miettiä, miksi hän ei siedä muita kuin oman näkökantansa? Alistajatyyppiä?? Ai aijai....