Seurustelimme ihanat 4 vuotta. Olimme toistemme sielunkumppaneita, jaoimme arjen ilot ja harmit, matkustelimme, koimme, nautimme toisistamme ja nuoruudesta. Voi kun olisin tavannut sinut muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin kaipuuni kokeilla yksinolemista ei olisi ollut enää niin voimakasta. Nyt pilasin suhteemme sillä, että satutin rakkainta ihmistä pahimmalla mahdollisella tavalla, erolla. Olimme parikymppisiä tuolloin ja minusta tuntui että vaikka välitin en enää rakastanut, kaipuu nähdä elämää nousi liian suureksi. Itsekästä tiedän. Pysyimme kuitenkin hyvin väleissä, ja välillä touhumme muistuttikin seurustelua, vaikka emme virallisesti olleetkaan pari.
Noin vuosi eron jälkeen tajusin rakastavani miestäni enemmän kuin mitään ja yritin olla hänelle mahdollisimman hyvä, että hän oppisi luottamaan minuun taas ja olisin hänen arvoisensa. Kestin hänen pompottelunsa ja epäröinnin. Ajattelin että on oikein, että minä riudun vuorostani. Epäonnistuimme kuitenkin.
Eropäätöksestä tulee kohta 3 vuotta. Vietimme vielä heinäkuussa aikaa yhdessä, kunnes exäni sanoi tavanneensa uuden naisen, josta on kiinnostunut ja jonka kanssa haluaa viettää aikaa. Romahdin totaalisesti. Toki haluan, että hän on onnellinen, mutta olen koko tämän ajan nähnyt hänet lapsieni isänä ja meidän kulkevan rinnakkain vielä 80-vuotiaina. Kaikki on nyt lopullisesti murskana. Tiedostan sen, että tämä on täysin oma virheeni, enkä kestä elää tämä tieto mukanani. Millään ei ole mitään väliä, en pysty syömään, nukkumaan, keskittymään töihini. Ironisinta tässä on että mies on yhä edelleen elämässäni, keskustelemme lähes päivittäin, intiimeistäkin asioista, muistelemme suhteemme hyviä hetkiä. Kuitenkaan hän ei tahdo enää yrittää vaikka sanoo minun olevan hänelle tärkeä. Parasta olisi, että en olisi häneen enää missään yhteydessä, mut en pysty siihen. Elämäni ei ole elämisen arvoista ilman häntä. En usko myöskään ajan auttavan, koska virallisesta erostamme on jo reilusti aikaa, mutta edelleenkään en halua irroittaa...
Noin vuosi eron jälkeen tajusin rakastavani miestäni enemmän kuin mitään ja yritin olla hänelle mahdollisimman hyvä, että hän oppisi luottamaan minuun taas ja olisin hänen arvoisensa. Kestin hänen pompottelunsa ja epäröinnin. Ajattelin että on oikein, että minä riudun vuorostani. Epäonnistuimme kuitenkin.
Eropäätöksestä tulee kohta 3 vuotta. Vietimme vielä heinäkuussa aikaa yhdessä, kunnes exäni sanoi tavanneensa uuden naisen, josta on kiinnostunut ja jonka kanssa haluaa viettää aikaa. Romahdin totaalisesti. Toki haluan, että hän on onnellinen, mutta olen koko tämän ajan nähnyt hänet lapsieni isänä ja meidän kulkevan rinnakkain vielä 80-vuotiaina. Kaikki on nyt lopullisesti murskana. Tiedostan sen, että tämä on täysin oma virheeni, enkä kestä elää tämä tieto mukanani. Millään ei ole mitään väliä, en pysty syömään, nukkumaan, keskittymään töihini. Ironisinta tässä on että mies on yhä edelleen elämässäni, keskustelemme lähes päivittäin, intiimeistäkin asioista, muistelemme suhteemme hyviä hetkiä. Kuitenkaan hän ei tahdo enää yrittää vaikka sanoo minun olevan hänelle tärkeä. Parasta olisi, että en olisi häneen enää missään yhteydessä, mut en pysty siihen. Elämäni ei ole elämisen arvoista ilman häntä. En usko myöskään ajan auttavan, koska virallisesta erostamme on jo reilusti aikaa, mutta edelleenkään en halua irroittaa...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.