Tapasin kesän alussa miehen (ei asu Suomessa) joka oli opiskelemassa täällä. Aluksi tutustuimme lähinnä samojen taustojen vuoksi, ja vaihdoimme yhteystietoja. Sain miehen treffeille jonka jälkeen alkoi säännöllinen tapailu. Kysyin mieheltä pariinkiin kertaa, onko hän varattu. Vastaus oli kielteinen. Annoin itseni rakastua, mies myös. Uskomaton suhde alkoi, niin täynnä tunnetta kuin voi vain kahden ihmisen välinen suhde olla. Mies oli aktiivinen, aloitteellinen, ja yksi kaunis ilta sanoi rakastavansa minua. Kuten minä häntä. Valvoimme öitä, nautimme päivistä. Kunnes tuli hänen lähtönsä aika. Hetki oli elämän vaikein, ja tunteellisin.
Vaihdoimme yhteystiedot, ja kirjoittelimme maileja. Yht'äkkiä mies muuttui etäisemmäksi, vastasi harvoin ja lyhyesti. Kummastelin sitä, koska hän oli vasta kirjoittanut, kuinka ei koskaan ole rakastanut ketään näin paljon. Että hän on ollut rakastunut viimeksi 18 vuotta sitten tällä tavalla.
Ja sitten sain kirjeen häneltä. Pitkä vuodatus, jossa hän pyysi anteeksi. Hän oli valehdellut; hänellä on pieni lapsi ja avopuoliso. Olin kuolla. Hän kirjoitti, että yritti aluksi hillitä tunteitaan, muttei enää voinut -että tutustuttuamme hän ihastui, ja antoi tunteen viedä ensi kertaa täysillä. Hän kirjoitti, että sain hänet tajuamaan, mitä on toisen rakastaminen, ja miten se puuttuu hänen omasta elämästään kotonaan.
Olin vihainen, surullinen ja pettynyt. En olisi lähtenyt suhteeseen jos olisin tiennyt, että mies on varattu. Hän lähtisi kuulema heti, mutta lapsi on pieni. Hänen on odotettava ainakin pari vuotta. Ja sen jälkeen hän lähtee, koska rakkautta ei enää ole. Ei kuulema voi vaatia minua odottamaan, mutta haluaisi elää kanssani kun se on mahdollista.
Tämähän on kuin Hertta-sarjasta. Sätin miestä huijauksesta, enkä tiedä miten päin olisin. Hän sanoo että saan valita, haluanko olla enää tekemisissä, ja jos en, hän ottaa yhteyttä kun jättää naisen. Minä sanoin, että juuri näin, minä en perheitä riko, enkä aio olla aktiivinen enää kun tiedän faktat. Että hän voi ilmoittaa jos joku pv on vapaa, mutten voi taata, että minä olen silloin enää vapaa. Olen perheenperustamisiässä, ja tuntuu kamalalta ajatella, että uhraisin kaiken tuon miehen vuoksi. Mutta toisaalta, kenenkään kanssa ei ole sellaista. Olemme kuin yksi ihminen. Hän on kaikkea sitä mitä olen koskaan voinut toivoa miehen olevan. Yhteys on uskomaton.
Itken lähes joka ilta, ja itken, koska tiedän että elämäni rakkaus on tuolla jossain, ja minä joudun elämään ilman häntä. Jos alan seurustelemaan, teen siinäkin väärin, koska en tule välittämään kenestäkään samalla tavoin kuin tuosta miehestä. Kauan tässä elämässä menikin ennenkuin sielunkumppanini löysin, ja nyt kaikki on kiellettyä.
Kirjoitin miehelle, että mitäs sitten, jos olemme joku pv yhdessä -teetkö minulle samoin, eli viekö joku toinen jalat altasi? Ei kuulema ole mahdollista, koska ei ole tapahtunut koskaan, eikä hän ole koskaan pettänyt. Että kyse on ihmisestä, joka muutti hänen elämänsä ja sai elämään tunteella. Hän katuu että ei kertonut asioiden laitaa, muttei kadu tapaamistani. On hyvin jalat maassa -tyyppinen muuten, ja olen voinut luottaa häneen kaikessa. Kesän aikana tuntui, että olisimme tunteneet viisi vuotta, puhuimme niin paljon. Kyse ei ollut mistään seksipohjaisesta sekoilusta tai huumasta. Meillä on niin samanlaiset elämät.
Kysymys kuuluukin; aika ei näytä helpottavan ikävää, kuten normaalisti, enkä saa miestä mielestäni, joten pistänkö vain välit totaalisesti poikki vai odotanko? Samalla toki eläen normaalisti. Olemme sopineet, että emme tapaa, koska se olisi liian rankkaa eikä moraalisesti oikein. Minä en ala houkuttelemaan miestä, jolla on pieni lapsi. Kuitenkin mies sanoo, että hän uskoo, että olemme vielä yhdesssä. Minä vain toivon niin, en uskalla uskoa.
Kun kirjoitan tätä, niin ulkopuolinen varmasti sanoo ensimmäisenä, että unohda se sika, ei se perhettään jätä. Että toimii varmaan aina noin. Mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. Hän on itse aika ahdistunut ja taistelee moraalin ja tunteen välillä. Mikä minä olen siihen mitään painostamaan.
Elämä voi olla niin epöreilua ja vaikeaa. Tekisi mieli pamauttaa kaikki hänen naisystävälleen, mutta se ei auttaisi mitään. Katkera kosto vie energiaa. Toisaalta, onko minulla mitään menetettävää? Mies petti pahemman kerran, minua ja tuota naista.
Vaihdoimme yhteystiedot, ja kirjoittelimme maileja. Yht'äkkiä mies muuttui etäisemmäksi, vastasi harvoin ja lyhyesti. Kummastelin sitä, koska hän oli vasta kirjoittanut, kuinka ei koskaan ole rakastanut ketään näin paljon. Että hän on ollut rakastunut viimeksi 18 vuotta sitten tällä tavalla.
Ja sitten sain kirjeen häneltä. Pitkä vuodatus, jossa hän pyysi anteeksi. Hän oli valehdellut; hänellä on pieni lapsi ja avopuoliso. Olin kuolla. Hän kirjoitti, että yritti aluksi hillitä tunteitaan, muttei enää voinut -että tutustuttuamme hän ihastui, ja antoi tunteen viedä ensi kertaa täysillä. Hän kirjoitti, että sain hänet tajuamaan, mitä on toisen rakastaminen, ja miten se puuttuu hänen omasta elämästään kotonaan.
Olin vihainen, surullinen ja pettynyt. En olisi lähtenyt suhteeseen jos olisin tiennyt, että mies on varattu. Hän lähtisi kuulema heti, mutta lapsi on pieni. Hänen on odotettava ainakin pari vuotta. Ja sen jälkeen hän lähtee, koska rakkautta ei enää ole. Ei kuulema voi vaatia minua odottamaan, mutta haluaisi elää kanssani kun se on mahdollista.
Tämähän on kuin Hertta-sarjasta. Sätin miestä huijauksesta, enkä tiedä miten päin olisin. Hän sanoo että saan valita, haluanko olla enää tekemisissä, ja jos en, hän ottaa yhteyttä kun jättää naisen. Minä sanoin, että juuri näin, minä en perheitä riko, enkä aio olla aktiivinen enää kun tiedän faktat. Että hän voi ilmoittaa jos joku pv on vapaa, mutten voi taata, että minä olen silloin enää vapaa. Olen perheenperustamisiässä, ja tuntuu kamalalta ajatella, että uhraisin kaiken tuon miehen vuoksi. Mutta toisaalta, kenenkään kanssa ei ole sellaista. Olemme kuin yksi ihminen. Hän on kaikkea sitä mitä olen koskaan voinut toivoa miehen olevan. Yhteys on uskomaton.
Itken lähes joka ilta, ja itken, koska tiedän että elämäni rakkaus on tuolla jossain, ja minä joudun elämään ilman häntä. Jos alan seurustelemaan, teen siinäkin väärin, koska en tule välittämään kenestäkään samalla tavoin kuin tuosta miehestä. Kauan tässä elämässä menikin ennenkuin sielunkumppanini löysin, ja nyt kaikki on kiellettyä.
Kirjoitin miehelle, että mitäs sitten, jos olemme joku pv yhdessä -teetkö minulle samoin, eli viekö joku toinen jalat altasi? Ei kuulema ole mahdollista, koska ei ole tapahtunut koskaan, eikä hän ole koskaan pettänyt. Että kyse on ihmisestä, joka muutti hänen elämänsä ja sai elämään tunteella. Hän katuu että ei kertonut asioiden laitaa, muttei kadu tapaamistani. On hyvin jalat maassa -tyyppinen muuten, ja olen voinut luottaa häneen kaikessa. Kesän aikana tuntui, että olisimme tunteneet viisi vuotta, puhuimme niin paljon. Kyse ei ollut mistään seksipohjaisesta sekoilusta tai huumasta. Meillä on niin samanlaiset elämät.
Kysymys kuuluukin; aika ei näytä helpottavan ikävää, kuten normaalisti, enkä saa miestä mielestäni, joten pistänkö vain välit totaalisesti poikki vai odotanko? Samalla toki eläen normaalisti. Olemme sopineet, että emme tapaa, koska se olisi liian rankkaa eikä moraalisesti oikein. Minä en ala houkuttelemaan miestä, jolla on pieni lapsi. Kuitenkin mies sanoo, että hän uskoo, että olemme vielä yhdesssä. Minä vain toivon niin, en uskalla uskoa.
Kun kirjoitan tätä, niin ulkopuolinen varmasti sanoo ensimmäisenä, että unohda se sika, ei se perhettään jätä. Että toimii varmaan aina noin. Mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. Hän on itse aika ahdistunut ja taistelee moraalin ja tunteen välillä. Mikä minä olen siihen mitään painostamaan.
Elämä voi olla niin epöreilua ja vaikeaa. Tekisi mieli pamauttaa kaikki hänen naisystävälleen, mutta se ei auttaisi mitään. Katkera kosto vie energiaa. Toisaalta, onko minulla mitään menetettävää? Mies petti pahemman kerran, minua ja tuota naista.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pakkohan sulta on kysyä, että uskotko miehen olevan ensimmäistä kertaa ihastunut vieraaseen naiseen? Rohkenen epäillä. Uskotko, ettei mies tekisi samaa sinullekin? Varmasti tekisi.
Miten mies, joka ei kerro edes perheen olemassaolosta voi olla rehellinen, luotettava ja ihana? Valehteleva k----pää hän on.
Asiat ei ole niin mustavalkoisia. Joskus sitä vaan löytää itselleen sen juuri sopivan, vaikka onkin suhteessa ennestään. Tiedän, että tällaisia tapauksia on. Ei se, jonka kanssa on lapsi, ole välttämättä se oikea. Mutta hienoa, että mies ei jätä pientä lastaan kuitenkaan. Jos hän rakaistaisi naistaan, hän ei olisi rakastunut sinuun, ap.
Näitä äijiä mahtuu 20 tusinaan. Et ollut ensimmäinen, etkä varmasti viimeinenkään leikkikalu, kun mies joutuu kärvistelemään siinä ns. rakkaudettomassa avioliitossaan.
Niinpä, olenkin ns. vetänyt liinat kiinni, en tee aloitetta mihinkään. Mies kirjoittaa rakkaudestaan, ja jos hän olisi vain salasuhteen perään, miksi hän kirjoittelisi vaikka päätimme, ettemme koskaan aio tavata ennenkuin hän vapaaehtoisesti lähtee kotoaan. Hän kaipaa ja kertoo, että kärsii itsekin, mutta että kerran elämässään hänellä on oikeus seurata tunnettaan. Että olen ainoa ihminen, josta hän tuntee, että voisi elää kanssani koko loppuelämän. Tunne on molemminpuolinen, ja voimakas. En soittele hänelle, en painosta, vastaan vain jos hän kirjoittaa ja purkaa tuntemuksiaan.
Rakkaus on ylivoimainen tunne. Se tuntuu pyhittävän kaiken. En silti ole perheenrikkoja. Mies tekee itse ratkaisunsa, hänellä on siihen avain. Minulla ei ole mitään. Vain ehkä kärsivällisyyttä odottaa häntä kunnes hän on vapaa.