Mielestäni luontoa kunnioittavissa uskonnoissa on järkeä enemmän kuin Kristinuskossa. Kristinuskossa odotetaan maailmanloppua ja sitä, että jokin pyhä henki luo vanhan maailman tilalle paratiisin.
Tämä johtaa siihen, että maailman varantoja kulutetaan suruttomasti kuten nykyaikana tehdään. Uskotaanhan tilalle luotavan uuden maailman, loppuunhan se vie.
Luonnonuskonnoissa ihmisen ymmärretään olevan osa luontoa ja luonnosta riippuvainen eikä luonnon herra kuten kristillisessä näkemyksessä esitetään. Näin luontoa kunnioitetaan ja sen varantoja säästetään. Tämä on paljon terveempää uskontoa ja sen soisi yleistyvän maailmassa.
Ilahtuneena olen seurannut vanhankantaisen Suomalaisen luonnouskon eli Suomenuskon nousua. Tämän toivoisi yleistyvän, näiden uskontojen noustessa olisi maapallolla vielä toivoa.
Tämä johtaa siihen, että maailman varantoja kulutetaan suruttomasti kuten nykyaikana tehdään. Uskotaanhan tilalle luotavan uuden maailman, loppuunhan se vie.
Luonnonuskonnoissa ihmisen ymmärretään olevan osa luontoa ja luonnosta riippuvainen eikä luonnon herra kuten kristillisessä näkemyksessä esitetään. Näin luontoa kunnioitetaan ja sen varantoja säästetään. Tämä on paljon terveempää uskontoa ja sen soisi yleistyvän maailmassa.
Ilahtuneena olen seurannut vanhankantaisen Suomalaisen luonnouskon eli Suomenuskon nousua. Tämän toivoisi yleistyvän, näiden uskontojen noustessa olisi maapallolla vielä toivoa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä olen kristinuskossa ja kunnioitan luontoa, siellä on erittäin hyvä ja mieltä rauhoittavaa kävellä. Mielestäni ei ole mitään järkeä heittää mahdollisuutta taivaaseen pääsemiseksi romukoppaan ja aloittaa pusikoiden kumartelemista.
Kristnuskossa on hyvin näkyvillä juuri tuo minäkeskeisyys! Miksi pelastusoppi keskittyy täysin oman pelastuksen etsimiseen juuri tuo on omiaan luomaan pohjan myös nykyiselle luonnovarojen tuhlaukselle. Raamattu ei opeta yhteisöllisyyttä.
Olen samaa mieltä.
Luonnonuskonnoissa yhtenä suurena ajatuksena on käsitys "kosmisesta tasapainosta". Kun asiat ovat tasapainossa, kaikki on hyvin ja toiminta pyrkii tasapainon säilyttämiseen ja se on sinänsä yksi sekä henkisen että maallisen elämän tarkoituksista ja päämääristä. Jos tasapaino järkkyy, niin ryhdytään toimiin tasapainon palauttamiseksi.
Elämän- maailman- ja aikakäsitys ovat sikäli syklisiä, että maailman ei sinänsä edellytetä kehittyvän mihinkään, vaan toistavan syklejään ja pysyvän tasapainossa. Jumalat ovat osa tätä tasapainoa ja toisaalta noudattavat sitä ja toisaalta ohjaavat sitä.
Pelastususkonnoissa taas kaikki on rakennettu lineaarisen aikakäsityksen varaan, jossa ollaan matkalla kohti lopunajan suurta ratkaisua ja kaikki toiminta viime kädessä palvelee lopppuratkaisua: pelastusta ja kadotusta. Elämällä ja maailmalla on ikäänkuin välinearvo tai todistusarvo, joka tosittaa jumalan suuren lineaarisen suunnitelman.
Vaikka esim. kristinuskon sisällä on paljon erilaista teologiaa, myös "luontoteologiaa", niin pohjavire on silti aina lopussa tapahtuvan ratkaisun odottaminen
Kaikki totuus on luonnossa, sillä muuta ei ole. Mutta luonto on suurempi ja mystisempi kuin voimme käsittää.
Tuolla toisaalla on kirjoitus hedonismista, http://keskustelu.suomi24.fi/node/10869478 ja myös tuohon käsitykseen yhdyn. Elämästä pitää iloita!
Yhdistelemällä ja paikoin karsimalla löydämme muutamien filosofien ajatuksista hyvän elämän avaimet, sellaisten kuten: Aristippos, Spencer, ja Nietzsche, tutkija Darwinia unohtamatta.
Onnea tosin on maailmassa rajoitettu määrä, joten siitä on taisteltava.