Onko täällä muita, joilla on tasan 0 ystävää? Eikä seurustele?

Menetin juuri vähän aikaa sitten ainoat ystäväni. Ehdittiin olla 3 vuotta ystäviä. Kyseessä oli 3 nuorta naista minä, muodostettiin todella läheinen ystäväporukka. Oltiin toistemme parhaimmat ystävät. Jaettiin kaikki salaisuudet ja pidettiin hauskaa, meillä oli hienoja tulevaisuudensuunnitelmia. Aiottiin lähteä ulkomaillekin yhdessä. Suunniteltiin lähitulevaisuuteen Ibizan matkaa, mistä olin aivan järjettömän innoissani. Oltiinhan me kaikki suuria hiekkarantojen, etelän lämmön, biletyksen ja hienojen drinkkien ystäviä. Luulin löytäneeni ne ystävät, joiden kanssa olisin ystäviä vielä useiden kymmenien vuosien päästä. Juteltiin aina, miten tulevaisuudessa oltaisiin toistemme lasten kummeja. He olivat samanhenkisiä ihmisiä minun kanssa. Meillä oli paljon yhteistä, meillä oli maailman hauskimpia hetkiä yhdessä, heihin pystyi luottamaan ja pystyin olemaan oma itseni heidän seurassaan, he eivät koskaan tuominneet minua. Kuten sanoin jo siitä, että meillä oli paljon yhteistä, heidän kanssaan oli mukavaa olla, kun halusimme samoja asioita eikä tarvinnut siksi kinastella. Oltiin kuin Frendit, mutta meitä oli vain 4 ja olimme kaikki naisia (siitä tv-sarjasta siis kyse jos joku nyt ei tajunnut).

Luulin, että tällainen käytös kuuluisi ala- ja yläastelaisten meininkiin, mutta näköjään 2kymppisetkin harrastavat tätä samaa. Minä ja entiset ystäväni ollaan siis 20-vuotiaita. Nämä ''ystävät'' käänsivät selkänsä minulle, jättivät minut ulos porukasta. Ensin he olivat ihmeen kylmiä minua kohtaan. Minua ei enää kutsuttu mukaan jos he menivät keskenään jonnekin. Sitten minulle ei enää soitettu eikä lähetetty tekstiviestejä, kuten he aina tekivät. Minäkin olen oma-aloitteinen tietenkin, minä lähetin myös tekstareita ja soittelin aina, kuten he tekivät. Tämän syrjimisen aikana minä lähetin heille tekstareita ja yritin soittaa, mutta mihinkään ei enää vastattu. Sitten myöhemmin, kun juteltiin Facebookissa ryhmässä (meillä oli oma ryhmä siellä) niin minusta yritettiin vain päästä eroon. Minun viestejäni ei huomioitu ja he tavallaan juttelivat kolmisteen, vaikka minä olin läsnä ja yritin päästä juttuun mukaan. Mikään ei ollut enää ennallaan ja minua ei enää toivottu mukaan. Minut tuosta noin vaan savustettiin ulos porukasta. Yksi heistä poisti minut Facebook-kavereista. Poistin sitten itse ne kaksi muuta ja lähdin meidän ryhmästä pois. Ei kuulu soittoja eikä tekstareita eikä mitään muutakaan, joten kaipa tämä ero oli sitten lopullinen.

En ole tehnyt mitään väärää heille, joten se lienee ikuinen mysteeri, miksi minut haluttiin ulos porukasta. Koko ylä- ja ala-asteen olin koulukiusattu. Minulla oli aina välillä pari ystävää, mutta jokainen ystävyys päättyi. Kärsin sosiaalisten tilanteiden kammosta ja olen todella ujo. Nämä entiset ystäväni tekivät minusta sosiaalisemman, itsetuntoni kasvoi, selätin masennuksen ja olin yksinkertaisesti onnellinen. En löytänyt yhtäkään surun/vihan/valituksen aihetta elämässäni. Olin yhtä hymyä koko ajan ystävieni ansiosta. Koko elämäni mietin, että miltä tuntuu, kun on ihan kaikki hyvin ja sain tuon tunteen ystävieni ansiosta. Ennen halusin todella kovasti poikaystävän (mitä minulla ei ole ollut ikinä), mutta en edes halunnut parisuhteeseen enää, kun oli muutenkin niin täydellisiä ihmisiä ympärillä. En tarvinnut parisuhdetta.

Nyt olen jälleen masentunut. Olen koko ajan väsynyt enkä hymyile/naura juuri lainkaan. Sisäinen tuska on sanoinkuvaamaton. 3 vuoden ystävyyden aikana en itkenyt lainkaan, mutta nyt olen itkenyt joka päivä jos erehdynkin ajattelemaan entisiä ystäviäni. Sattuu ajatella, että he vihaavat minua, kun minä puolestani rakastin heitä ja rakastan yhä, vaikka he tekivätkin törkeästi. Tuntuu yhtä kamalalta kuin sillon, kun koirani kuoli minun ollessani 10-vuotias. Kaikkia ei liikuta lemmikkieläimen kuolema, mutta pientä, herkkää, eläinrakasta tyttöä liikuttaa. Kyseinen koira oli minulle rakkain perheenjäsen, joten suru sen kuolemasta oli järjetön. Tämä sama tunne on nyt jälleen minulla. Tuntuu siltä, että voisin tehdä itsemurhan, mutta en tee sitä. Ensinnäkin, rohkeus ei riitä. Toiseksi, kai alitajunnassani tiedän, että tulevaisuus on täynnä toivoa ja voin löytää tosiystäviä. Mutta nyt tuntuu ihan älyttömän pahalta.

Minulla ei ole elämää. En enää ravaa kodin ulkopuolella, kuten tein ystävieni kanssa. Elämässäni ei ole mitään sisältöä. En saanut opiskelupaikkaa, minulla ei ole varaa mihinkään, vanhemmat ovat ainoat ihmiset, jotka osallistuvat elämääni. Olen todella väsynyt tähän. Kuolen suruun, yksinäisyyteen ja järjettömään tylsyyteen. Surullista, mutta totta. Onko muilla yhtä säälittävää elämää?

Onhan täällä. Sukulaisia en ole nähnyt yli 15 vuoteen. Vanhemmat hylkäs mut alle 10 vuotiaana ja kavereita ei ole ollut 7 vuoteen. Itse käyn salilla ja loppu päivä meneekin koneen äärellä. Samat rutiinit päivästä toiseen..

Itse olen kohta 26 vuotias mies ja tasan nolla ystävää on ollut nyt 7 vuoden ajan. Minulla on ollut elämäni aikana tasan 2 ystävää, joita en ole siis nähnyt 7 vuoteen. Ystäviä oltiin ala-asteelta asti. Seurustellut en ole kertaakaan elämässäni. Olen aikalailla tottunut tähän yksinoloon mutta olen nyt päättänyt, että pitäisi todella saada elämään jotain muutosta vielä kun muutosta ylipäätänsä ehtii tehdä. En ole varma edes miten muutosta haetaan mutta aion silti nyt jotain yrittää. Mutta tosiaan et ole ainoa ystävätön mutta toivottavasti saat tähän nykyiseen tilanteesesi muutosta pian.

Sen verran minulla on kuitenkin mennyt hyvin, että minulla on ollut töitä, joten varallisuutta minulla ainakin on ollut ja on edelleen. Työ on myös pitänyt minut liikkeessä ja se on ollut edes yksi joskin ainoa mutta silti syy käydä kotini ulkopuolella, kaupan lisäksi tietenkin. En ole hyvä neuvomaan mitään mutta jokin työ tai harrastus voisi olla hyvä aloitus sinulle "elämäpois", sinulla todella on vielä mahdollisuus hyvään elämään, minäkään en ole antanut vielä periksi.

Täällä myös yksi jolla on sama tilanne. Ei tälläinen ole elämää. Kaikki nuoruus tuntuu valuvan hukkaan.Nyt niitä ystäviä juuri tarvittaisiin.

Täällä sama juttu. Ei yhtään ystävää. Yksin asun ja olen päivästä toiseen. Sukulaisia = vanhempiani näen joskus harvoin pari kertaa vuodessa.
Elämä on kyllä mennyt ihan hukkaan.
(Olen kyllä etsinyt ja yrittänyt, nytkin Treffeillä provfiili mutta kun ei siellä kukaan käy edes katsomassa.)

Kaikki salille jumppaamaan niin ei kunto huonone ainakaan. Aika menee äkkiä kun käy salilla nostelees painoja. Eikö olekkin hyvä idea?

Täällä ilmoittautuu yksi ihminen jolla on todellakin nolla ystävää.
Suurin osa elämästä ei oikeastaan pyöri minkään ympärillä, vanhempia näen
usein ja mielestäni hyvä näin sillä välitän heistä...on jotenkin mukava olla arjessa mukana. Joskus tosin sitä kyllä toivoo että olisipa sitä jotain muutakin sisältöä elämässä. Ei tuo nolla ystävää ihan paikkaansa pitävä toteama ole, mutta ei se paljoa totuudestakaan kaukana ole.

Eipä ole mahdollisuuksia tavata kaukana asuvia (ulkomailla) asuvia ystäviä ja
niitä vähäisiä menneisyyden tuttuja keitä suomessa on ei seurani voisi vähempää kiinnostaa vaikka toisaalta tuttuja/ystäviä ollaan ja taas toisaalta ehkä en minäkään halua tavata heitä... jotenkaan ei vain kemiat lyö yhteen... ovat ehkä liian erillaisia minuun nähden (tämän voi sitten käsittää positiivisena sekä negatiivisena asiana.)

No. En mäkään oikeastaan ketään varsinaisena ystävänä voi pitää. On noita tuttuja, joiden luoksex on tervetullut, jos viinaa vie mukanaan ja ex-avovaimo edelleen kaveri. Vaan enpä mä kännykälläkään soita oikeastaan kuin äidilleni ja jos mulle joku soittaa, niin se on yleensä lehtikauppias. Mua kyl ihan selvästi kaksois-masennuslääkitys venlafaxin ja mirtazapiini on auttanut, sillä huolia ja murheita on niskaan kasautunut niin paljon et mun luulisi olevan täysin lopussa. Oon paljon parempiakin aikoja kokenut ja silti ollut paljon masentuneempi kuin nyt.

et ole yksin . minäkin on olen yksin ja ei yhtäkään ystäviä tällä hetkellä. oli mulla mutta tuli riitaa ja siihen meni ystävyys. on vaikea uskoa ihmisiin kun ne vaan tulevat ja menivät miten sattuu. masennuin siitä ja löhöolin sohvalla ja tietsikan äärellä ja kuten totesit kuntoni myös huononi tuli jokapäiväistä pääkipua ja muuta saurauksia esim. selkäkipua kun en kuntoile mutta haluan muuttaa elämäni paremmaksi enkä jatkaa samaa rataa.

http://www.youtube.com/watch?v=wcMRmUZve7Y&feature=plcp
Moi on mul ystäviä mut sillain olen ollut yksinäinenkin ja joiden asioiden kanssa aina on yksin,mä teen tämmöstä kanavaa chek it out:)

Saara

Minulla on kaksi ystävää mutta tuntuu siltä, että ei ole yhtään, koska toinen ystävä muutti kauas pois töiden perässä ja parhaalla ystävälläni ei ole aikaa minulle parisuhteen takia ja hän on muutenkin alkanut viettämään enemmän aikaa tyttöystävänsä kavereiden kanssa

Muutenkin ystäväni on tyttöystävänsä tossun alla ja olen saanut sellaisen vaikutelman, ettei tuo tyttöystävä kauheasti tykkää siitä, että ystäväni hengailee omien kavereidensa kanssa.
Esim. vuosi sitten soitteli jatkuvasti ystävälleni, että "Oot kuiteskin ryyppäämässä kavereiden kanssa", kun siihen aikaan hengailimme useasti ystävieni kanssa.

ittelläni ei näköjään kanssa ole enää kavereita.ennen oli pari toisen kanssa oltiin bestiksiä viis vuotiaasta asti mutta hiljalleen kun meni naimisiin ja sai lapsen yhteyden pito jäi vaikka ennen lapsen syntymää puhuttiin paljonkin ja suunniteltiin mite poika aikanaan kuskaa pappoja baarista toiseen mutta niin mä vain jäin kavereiden ulkopuolelle kun olen se ouuto sinkku joka ei ikinä ole seurustellut tajusin homman viimein keväällä kun täytin 30 pari viikkoa ennen oli puhetta että pari kaveria tulee mun luo mutta eipä tullut ketään eikä tullut puheluitakaan

Oletko koskaan kuullut sellaisesta kuin eristäytyminen. Helposti sitä lähtee siihen, kun muutaman kerran pettyy elämässään. Ei viitsi enää ottaa yhteyttä edes sukulaisiin ja hyvänpäivän tuttuihin. Mitä jos tekisit välillä päinvastoin? Moikkaisit kaikkia vastaantulijoita ja soittaisit kerran päivässä jollekin sukulaiselle. Liittyisit johonkin kerhoon ja tutustuisit täysin uusiin ystäviin, niin ei tartte kirjoittaa niistä vanhoista ja muistella ikäviä. Sillä tavalla voisi tuntua hiukka paremmalta.

Mihin niitä kavereita aikuinen ihminen tarvitsee, eikö se ole teinihommaa tuollainen kamuttaminen..aikuisena on siitä hyvä, että niitä kamuja saa jos haluaa ja ellei halua, niin voi olla itsekseen...minä viihdyn yksin, mutta kun kaipaan, niin kaipaan ja yleensä saan sen mitä kaipaan ja haluan :)

mitä vain tahdot you got it...

http://www.youtube.com/watch?v=k4bNOj-pt5k&feature=related

Yksin on hyvä olla, kukaan ei vittuile eikä puukota selkään. Näin hyvä olla. Hankin koiran!

No toi kyllä musta paska puhetta että yksin on hyvä olla. Ei kukaan pärjää tässä maailmassa täysin yksin.

Täällä syrjäytynyt pitkäaikaistyötön ja tasan 0 ystävää. Välillä haluaa lähteä pois näkemästä enää seuraavaa samanlaista päivää.

Nykyaikana on helppo sosialisoitua tietokoneellakin (aika hauska lause, eikö vain?) esim. irkin kautta. Ei tarkoita irc-galleriaa missään nimessä.

Irciin, eli internet relay chattiin (ollut ennen gallerioita ja facebookeja ..) pääset helpoiten tästä linkistä: http://www.mirc.fi/

Mulle kävi aika samalla tavalla kuin ketjun aloittajalle. Olen vähän päälle parikymppinen nainen, jolla vielä jonkun aikaa sitten oli kavereita. Näiden ihmisten kanssa oli yhteistä historiaa n. 10 vuoden ajalta ja luulin oikeasti, että sillä olisi jotain merkitystä. Tässä kaveriporukassa oli ihminen, jonka kanssa olen joskus ollut todella läheinen, ollaan viihdytty yhdessä mainiosti ja pystytty puhumaan ihan mistä tahansa. Kuitenkin tämä ihminen jostain syystä päätti, ettei enää halua olla ystäväni ja pisti välit poikki kokonaan. Ja kuinka ollakaan, muutkin "kaverini" tekivät saman tempun, eivät kai uskalla pitää yhteyttä, koska joutuisivat sitten epäsuosioon. Jäin sitten ihan yksin. Kummallisinta on se, etten tosiaan ole tehnyt mitään pahaa heille kenellekään. Minulla on opiskelupaikka, mutta sen ulkopuolella ei mitään elämää. Aikuisiällä on vaan jotenkin vaikea saada ystäviä.

Piristi lukea näitä viestejä :) Ei kenenkään yksinäisyys ole tietenkään hyvä asia, se on todella ikävää, mutta piristää tietää, etten ole ainoa, joka tuntee näin. Kun aloitin tämän ''ketjun'' niin tuntui siltä, että jokaisella on vähintään yksi ystävä. Tuntui, että joka puolella oli ystävyksiä keskenään ja minä olin ainoa yksinäinen.

Viikkohan tämän ''ketjun'' aloittamisesta on eikä sinä koko aikana ole minunkaan elämässä tapahtunut mitään. Päätin kyllä sen, etten sisällä aio kaiket päivät rötköttää. Olen käynyt kävelyllä ulkona raittiissa ilmassa päivittäin. Tuntuu yhä pahalta, että menetin itselleni niin rakkaat ystävät eikä ole jäljellä yhtäkään. Enää en kuitenkaan itke niin kuin aikaisemmin tein aina ajatellessani heidän menetystään. Olen silti haikeana ja tuntuu surulliselta, ettei elämässäni ole enää sisältöä. Miten siis menee tämä vuosi? Käyn kävelyllä päivittäin, tarpeellisia ostoksia pitää tehdä (kuten ruoka), vapaa-aika menee leffoja ja tv-sarjoja töllöttäessä, koneen äärellä myös olen. Sosiaalinen elämä on puhumista vanhemmille. Haikeaa, mutta uskon nyt, että ajan kanssa surusta pääsee yli. Olen kokenut monia suruja elämässäni ja aikahan ne haavat on joka kerta parantanut, ei mikään muu.

Harrastuksen aloittamiseen ei ole vieläkään intoa, pelottaa ajatus sosiaalisista tilanteista. Kun mietin ihmisten kohtaamista niin alkaa välittömästi tulla paha olo ja pelottaa. Olen liian ''nössö'' juuri nyt, mutta toivottavasti jonain päivänä otan itseäni niskasta kiinni.

Toivon teillekin kaikkea hyvää elämään, toivottavasti löydätte ihania ihmisiä, joihin voitte luottaa ja joista saatte elinikäisiä ystäviä :) Tähän samaan ketjuun saatan jatkossakin eksyä, täällähän olisi kiva vaihdella kuulumisia ja että onko tapahtunut ''edistystä'' elämässä.

Kiitos! Kaikkea hyvää myös sinulle! Tämä kirjoittelu ja ajatuksien vaihto on kuin eräänlaista terapiaa :) Itsellä syksyn tuloon ja koulujen alkamiseen liittyy aina eräänlainen ahdistus.On vaikeaa tottua siihen ajatukseen, että pitäisi taas pitkät päivät istua siellä samojen naamojen keskellä kesän vapauden jälkeen. Ja sitten pitäisi vielä jaksaa opiskella.Välillä kyllä tuntuu kaikki asiat katoavan päästä, kun vaan mietin tätä yksinäisyyttä :( Oma mielialani vaihtelee lähes päivittäin, jotenkin aamuisin on aina pahin olo, päivä menee jotenkin siinä välissä ja iltaisin taas piristyn. Nytkin on vaihteeksi ihan hyvä olla. Tänä iltana yksi ihminen sanoi minulle kiitos, se piristi tosi paljon :) Pieniä ovat nämä ilonaiheet. Odotan vaan muuttoa ja elämän "uudelleen" aloittamista. Ehkä tuo itsetuntokin tuosta joskus nousee, toivoa ei vielä ole menetetty :)

Hei kaikki yksinäiset! Nettiseuraa mitenkään väheksymättä ehdotan live-elämyksiä: googlaamalla "eurosinkut" löydätte tekemistä yhdessä muiden kanssa vaikka millä mitalla! Perinteisen biletyksen lisäksi kaikenlaisia liikuntajuttuja, luontoretkiä, peli-iltoja, lukupiirejä, kokkailua, milloin mitäkin - jopa ulkomaanmatkoja tekevät yhdessä. Osa jutuista ilmaisia, toiset omakustannushintaan. Mitään velvoitteita ei ole, vaan täysin vapaasti voi valita oman mielenkiinnon ja innostuksen mukaan, mihin haluaa osallistua. Juttuseuraa löytyy taatusti, ja kenties syntyy jopa uusia kaveruus- tai seurustelusuhteita. Jonkin verran olen mukana itsekin ja todennut, että enimmäkseen tapahtumissa käy rentoja ja tosi mukavia tyyppejä. Ja ikähaitari on laaja. Suosittelen!

ei nuo eurosinkut paljon muualla ku hesas vaikuta jossa nyt ei kaikki asu ja ei mulkaan oo yhtään kavereita enää, yksin saa olla ja viettää päivänsä...

Tuo on varmasti ihan hyvä idea, että kertoo onko tullut mutosta elämään ja miten se tuli sitten viimeisen kirjoituksensa jälkeen. Minulla ei ole vielä mitään oikeastaan sitten viime tekstin kirjoitettuani tapahtunut, mitä olen nyt alkanut käymään ulkona vähän enemmän ja uimahallissa on tullut pari kertaa käytyä. Myös olen kirjoitellut netin kautta parille ihmiselle, joten katsotaan nyt mitä tästä seuraa. Edelleen siis vain jaksamista ja intoa tulevaisuutta varten.

Hyvä, että käyt kuitenkin ulkona. Raitis ilma virkistää aina ja ihminen tarvitsee ulkoilmaa. Minäkin onneksi päätin jättää kotona rötkötyksen ja käyn päivittäin lenkillä :) Tosin lenkkeilyn jälkeen on jälleen sitä rötkötystä... Mutta parempi niin, että saa kuitenkin kerran päivässä liikuntaa. Toivottavasti nuo netissä tapaamasi ihmiset ovat tutustumisen arvoisia :) Netistähän voi löytää kestäviä ystävyysssuhteita :)

Itse puolestani särjin sydämeni menemällä Facebookiin... Kiusasin itseäni katsomalla entisen ystäväni profiilia. Hänellä oli kansikuvanaan kuva hänestä ja lopuista entisistä ystävistäni yhdessä ruotsinlaivan kannella. Kuvassa oli yksi muukin entisten ystävieni lisäksi, jota en tunne henkilökohtaisesti, mutta tiedän kuitenkin. Mahtaa heillä olla hauskaa, kun ei tarvitse enää minua kestää... Tuli kyllä niin paha mieli :( Tykkään risteilystä kovasti, ruotsinlaivat ovat minun mieleeni kasinoiden, tax-free-kauppojen ja hyvien ruokailupaikkojen puolesta. Pidän muutenkin ruotsinlaivan tunnelmasta. Kun mietin, että entiset ystäväni pitävät siellä hauskaa keskenään niin sydän särkyy toden teolla. Tekisi mieli poistaa Facebook ja luultavasti poistankin pian. Eihän siellä ole minulle enää mitään.

Pakko vaan ajatella positiivisesti ja koittaa löytää ystäviä, ei siinä muu auta. Edelleen toivotan teille kaikille kaikkea hyvää! :)

Kuulostaa ikävältä. Tuolle sinun pitää tehdä jotain. Tietokoneella murjottaminen ei ole ratkaisu.:)

Entä jos:

- Olet kuitenkin vasta 20-vuotias. Monikaan ei pääse heti toivomaansa kouluun, joten haet sitten uudestaan vaan. Kannattaa hakea esim.yliopiston lisäksi myös amk:iin tms.? Tsemppiä kokeisiin lukuun!

- Jos pakotat itsesi liikkeelle, veikkaan että mieli piristyy, kun kuntoilet. Mene vaikka ryhmäliikuntatunneille lähimmälle kuntosalille tai jonnekin mistä pidät. Välillä pitää vaan pakottaa itsensä liikkeelle ja olla reipas, että elämä kääntyy nousuun (sillä sitä se ei välttämättä yksinään tee).

- Hae töitä? = Saat rahaa, uusia tuttavuuksia, kokemusta, aktiviteettia...

- Jossain vaiheessa voisit hankkia vaikka koiran, jos olet sellainen tyyppi joka pitää eläimistä ja ottaa vastuuta?

Tsemppiä!:)

Yksinäinen täälläkin.. Tos 15-27 iässä oli paljon ystäviä, menoa ja meininkiä. Sitten ihmiset menivät naimisiin,saivat lapsia jne ja pikkuhiljaa minuun yhteydenpito jäi.. Elin eri elmää kuin he. Vimevuosina muutama jäljellä oleva ystävä on jättänyt minut väliin.. Eivät tule kutsumaani juhliin vaikka lupaavat(siellä oli vain lähisukua, kun "ystäväni"eivät tulletkaan),eivät enää vastaa puh soittoihini, eivät viesteihini jne. Olen tulkinnut ettei näitä enää kiinnosta minä. Että eipä enää sitten niitäkään harvaa. Työkseni puhun, mutta ei se ystävyyttä korvaa. Vapaa-ajalla jumppaan, kävelen yksin ulkona, luen lehtiä, olen jnkv koneella. Olen ok näköinen, ei ole alkkis, en ilkeä, ei nössö, mutta eipä ystäviä vaan ole. Hyvänpäiväntutuilla en jaksa enää töiden jälkeen käydä puhumassa tyhjänpäiväisyyksiä, joten olen itse sellaiset tuttavat jättänyt. Ikää on jo yli 40, joten tässä iässä en jaksa jauhaa nollaa ihmisten kanssa. Työssä sitä saa tehdä ihan riittävästi. Juuri tänään kävelin yksin kaupungilla ja kieltämättä tuli vähän kyynel silmään, koska elämä tuntuubusin niin turhalle. Mietin miksi maapalon 6miljadrista ihmisestä minulle ei suoda edes yhtä läheistä ystävää.. Miksi siis elän, käy usin mielessä, vaikken mikään masentunut ole.. Turhauttaahan se elää, kun en merkitse kellekkään yhtään mitään. Minullekin silloin tällöin vain äiti soittaa, muuten puhelin kovin hiljainen. Muita kuin lähisukua kylässä minulla.. En muista edes,, olisiko 7v siten.. Tämä keskustelu antoi vertaistukea, onhan meitä muitakin! Pietään vaikka tätä kautta jotain yhteyttä ja kerrotaan näitä ajatuksia, joita ystävien ympäröimät ihmiset eivät ymmärrä ja pitävät meitä luusereina. Se tästä yksinäisyydestä on seurannut, että vapaa-ajalla itsetuntoni on aika heikko ja osittain olen alkanut pelätäkin ihmisiä.. en usko enää että kukaan on kiinnostunut minusta, joten en vapaa-ajalla enää edes yritä tuppautua kenenkään ystäväksi.. Puhun kyllä, jos joku puhuu minulle, mutten kuvittele enää ollenkaan, että kelpaisin jollekin ystäväksi.. Välillä se kyllä kiristää rintaani ja käy kipeää.. Näinkö se elämä meneekin..

Yksinäisyyttä potevat kokevat yleensä lisäahdistusta ajatellessaan että kaikilla muilla on ystäviä. Ei se niin ole.. Yksinäisten kasvava määrä on yhteiskuntamme suurimpia huolia mistä mm Sauli Niinistökin taannoisessa puheessaan sanoi.

Yksinäisyys voi kohdata kenet vain. Minulla meni ex vaimoni kanssa bänät n vuosi sitten. Pyöritän menestyvää firmaa, omaisuutta on ja väitän että ulkoista komeuttakin :) Mutta.. energiani eivät riitä työn ohessa enää siihen valtaisaan haasteeseen että lähteä katselemaan itselle vaimo.

Rima on suht korkealla ja se tuo vaikeuden ettei jaksa edes panostaa. Kaverini ovat naimisissa, eli heitä kyllä on, mutta eivät he ole silloin rinnalla kun kesäloma, syysloma tms alkaa, eivät lauantai iltana saunomassa.. he ovat perheensä kanssa. Ja minä yksin. Voisi kuullostaa siltä että joko provoilet tai sit miksi et mene hakemaan naista. Siksi koska ihmissuhteen rakentaminen on niin iso urakka. Ei riitä se että löydät mielenkiintoisen. Se voi osoittautua turhaksi vuoden-kahden päästä ja kaikki alusta.

Nyt siis vain töideni ohessa pidän itseni viriilinä, urheilen, harrastelen, en käytä viinaa (ettei se vie mennessään ym). Mutta olen yksin. Usko ja luottamus siihen että tilanne muuttuu, auttaa jaksamaan.

menestyvä on parin illan yksinäinen..Vääräl saitil olet.. Täällä keskustelijat ovat jatkuvasti yksin 24h/7,ympäri vuoden.. Ei ystäviä. Se on totalic eri asia. Se on kuule kipeä asia, eikä mikään viitseliäisyyskysymys

Isoveljeä lukuunottamatta minulla ei ole oikeastaan ikinä ollut yhtäkään ystävää. Ei edes "kavereita" viimeiseen... hmm... 5 vuoteen? Päiväni kuluu koneen ääressä. Tytöistä ei niin minkäänlaista kokemusta, kuten ei myöskään veljelläni.

t. 20v mies

muuton jälkeen. Pois täältä, kauaksi näistä tutuista naamoista. Täältä ei paljon hyviä muistoja ole jäänyt, ei tänne olisi koskaan saanut muuttaakkaan, se oli elämäni pahin virhe. Onko joku muukin huomannut asuvansa väärällä paikkakunnalla? Onko elämä "parantunut" muuton jälkeen?

Jeps. Eipä minullakaan paremmin mene. ei ystäviä, eikä edes vanhempia.

Ystäviä oli aiemmin, meillä oli mukava porukka kasassa. Lähtivät eri suuntiin opiskelmaan, eikä sittemmin ole kuulunut.

Ystäviä en ole saanut, vaikea tässä iässä(päälle 20) niitä saadakaan. Olen kyllä yrittänyt, mutten onnistu.

Käyn lenkillä ja osa-aikaisesti töissä. Siinäpä se elämä. masennun kotona. Nyt ajattelin aloittaa kunnon reenaamisen, että olisi joku tavoite, jotain tekemistä. Opiskellakin pitäisi mutten päässyt.

Sosiaalisia tilanteita pelkään. Jos kiinnyn johonkin, pelkään että hänkin minut kuitenkinjättää.

Ei mene hyvin. Joka aamu herään ja mietin että voisiko olla paremmin. että kaikki olisi pahaa unta. mutta ei, elän painajaistani.

Sama täällä.. Joka aamu mietin, että taas.. Painajainen vaan jatkuu. Mitä vanhemmaks tulee, ni sitä vaikeap tutustuakkaan. Oletteko miettiny, että haisetteko, onko tukkanne vanhantyylinen, oletteko ajassa kärryllä jne. Itse en noiden suhteen erotu katukuvassa, mutta muut näämä kelpaa ystäväksi, minä en. Muutinkin, jos tilanne muuttuisi. Aluksi sainkin tuttavia, en ystäviä, mutta se on mennyttä se. Ehkä en vaan ole kenenkään mielestä niin mukava, että tuttavuus pysyisi. Oletteko te muut jollain tavoin poikkeavia? Minä en jaksa kuunnella "ostin uudet housut, ihanaa, ensi viikolla alkaa ale, auton jakopäänhihna reistailee" tyylisiä juttuja. . Jos tässä syy...?

Ihanaa, vertaistukea....

Minut tosiaan hylkäsi vanhemmat, kaverit, vuosi sitten viimeisenä niittinä poikaystävä, jonka kanssa asuimme yhdessä ja koska olin ilman ystäviä, hän oli minulle hyvin tärkeä. Jätti vaan. Haukkui pystyyn tietenkin ennen..

Ystäväni kaikkosivat varmaan monista syistä. 1.en jaksa juoda alkoholia ja bailata. olen siis tylsä.2. en pidä pinnallisista ihmisistä enkä ns.satunnaisista tuttavuuksista,3, pari myönsi joskus että ovat minulle niin kateellisia etteivät halua kanssani lähteä minnekään kun muka vien huomion.

minulla on huono itsetunto. sosiaalisissa tilanteissa käyttäydyn pidättyvästi. olen hyvin naisellinen ja pukeudun siististi, ja tykkään puhua vähän järkevämmistä asioista,ehkä siinä syy miksi miehille kelpaan.

no, viimeinenkin ystävä kaikkosi lopullisesti kun poikaystäväni jätti, koska palasin takaisin sinkuksi ja aiemmin suhteessa ollessani en kuulemma ollut uhka. tykkäsi käydä kahvilla kanssani muttei halunnut minua minnekään juhliin mukaan, kerran myönsi sitten ja asia oli minun puolestani siinä.pinnallista.

ikävä kyllä miehetkin ovat kiinnostuneita minusta siihen asti, kunnes saavat tietää ettei minulla ole mitään perhettä, (olin lastenkodissa/sijaisperheessä nuorena), eikä ystäviä. että semmosta.

Tuntuu todella ikävältä, ettei minulla ole ystäviä joille kelpaisin sellaisena kuka olen. haluaisin sellaisia kavereita, joita saisi mukaan lenkille, leffaan, sienimetsään(tekisi mieli kerätä itsekin kantarelleja), kahville, voisi puhua kaikesta ja järkeviäkin eikä aina jotain ihan ihmeellistä meikeistä televisiotarjontaan..

Pitäis varmaan tehdä joku yksinäisten ihmisten miitti tai jotain, ois helpompaa löytää joku yhdistävä tekijä että miksi niin monet ovat yksin....

Niinpä järkätään se miitti oon sitä täällä itsekkin ennenki ehdottanut mutta ketään ei tuntunu kiinnostavan. hyvä jos nyt kiinnostais.

mistä päin porukka on? :D Ite Tampereelta.

Minä päivänä pidetään miitti ja missä? Jos Helsingissä niin tulen paikalle. Olen 20v mies.

Minullakaan ei ole tullut muutoksia juuri elämään. Kaikki jatkuu hyvin paljon samoin kuin viimeksikin kirjoitin. Netin kautta on nyt tullut kirjoiteltua muutama viikko, joten siinä ainakin jotain. Ei oikein mitään muuta kerrottavaa ole. Muutosta pitäisi tosiaan lähteä elämään hakea mutta kun on jatkunut tätä samaa rataa jo vuosia, joten se muutoksen hakeminen on joksenkin aika hankalaa ja toiseksi miten saisi itsensä psyykattua siihen, että sen muutoksen saamiseksi saisi pidettyä itsensä motivoituneena myös jatkossa siihen. Ei nyt kuitenkaan vielä pidä luovuttaa, jatketaan tästä eteenpäin ja katsotaan mitä elämä tuo tullessaan.

Joo mäkin oon Tampereelta, no pidetäänkös miittiä? Tarvitaan vaan ihmisten mielipiteitä? uskaltaako porukka nähä toisensa? vaikka ujoja kaikki ilmeisesti jollain tavalla ollaan.

Edelleen samoin on mennyt kuin aikaisemmin tosin netissä on tullut saatua pari tuttavuutta joiden kanssa on ollut mukava puhua näitten viikkojen aikana. On ihan hyvin pystynyt kirjoittelemaan ja vieläpä ihan omana itsenään. Ei ole tullut siis mitään mistä olisi tullut erimiellisyyksiä. On sekin ainakin nyt jotain. On hienoa kirjoitella ilman että tarvitsee häpeillä sanomisiaan mutta onneksi ei ole tilanne kaikkien näiden kirjoittamisien jälkeen edes mennyt kyseiseen suuntaan. On tämä vähän antanut positiivisuutta elämään. Netin kautta kirjoitteleminen on vapauttavan oloista kun voi samalla vähän omaa itseänsä tuumia siinä samalla kun kirjoittelee.

elämäpois miten sulla menee tänään? :o

terv. toinen yksinäinen 19v tyttö :(

Täälläkin on kohta 19 vuotta täyttävä yksinäinen tyttö. On toisaalta helpottava huomata, ettei ole ainoa. No, jaksamista kaikille!

Ei tässä ole ilmeisesti ainoa yksinäinen joo mutta muutosta pitäisi tosiaan lähteä hakemaan ja mielellään mahdollisimman nopeasti myös. Onhan tässä alkanut miettimään jos kävisi kesken jääneen koulun loppuun, hankkisi vakituisen työn ja muuttaisi yhteen jonkin kanssa, ehkä jopa näitten kautta saisi ystäviäkin elämään. Siihen vain tarvitsisi sen jonkun, jotta motivaation näille teoille saisi, yksin nämä asiat kun tuntuvat jotenkin vähäisiltä. Täytyy nyt toivoa vain, että yrittäminen tulee kannattamaan vielä tästä kaikesta huolimatta. Toivottavasti myös te muut jaksatte yhä yrittää.

Itä- Suomessa ja pohjosessa ei oo yksinäinen mutta täällä TAmpereella kyllä. Per ke le että täältä on vaikeaa saada ystäviä. Ihmiset niin per k eleen sulkeutuneita.

Olenkin ajatellut tapaamista nettikaverini kanssa. Kyllä hän vaikuttaa mukavalta ja luotettavalta, joten uskoisin että voimme tavata. Se tosiaan voisi tuoda elämään paljon lisää positiivisuutta. Ehkä saisi otetta tähän elämään paremmin ja saisi motivaatiota lähteä toteuttamaan tuota "suunnitelmaa". Voisi siis muuttaa yhteen mahdollisen tyttöystävän kanssa ja mahdollisesti saada myös ystäviäkin siinä samassa. Näitten asioiden toteuttaminen saisi lisää syytä vain käydä kesken jääneen koulun loppuun ja saisi siinä samalla ehkä myös tuon vakinaisen työpaikan. Töitä kun on elämän aikana ollut mutta ei vielä koskaan vakinaista työtä. Koulussa ja työpaikalla on aina tullut oltua yksin mitä nyt joskus on muutaman sanan lausunut nopeasti ohimennen muille mutta siihen se on sitten jäännyt. Tietysti on vähän epäilyttävä olo miten tuohon oikein pystyy koska ei ole oikein koskaan ollut elämänsä aikana kovin sosiaalinen ollenkaan mutta täytyy vain alkaa yrittää ei kai muutakaan voi. Toivottavasti saa näitä asioita toteutettua jotta olisi motivaatiota seuraavaa lähteä yrittämään. Tässä on vain jaksettava lähteä yrittämään. Kaikkea hyvää myös sinulle "elämäpois" ja teille kaikille muille.

Elämäpois ja muut yksinäiset ; (neuvo)

Tehkää (tai ainakin joku teistä) tätä varten oma sähköpostiosoite ja julkaiskaa se tällä palstalla.
Kutsukaa sitä vaikka "ystäväprojekti 2012":ksi tms. :D
(joku hölmö &positiivinen nimi kuitenkin)

Ja sitten kaikki jotka haluaa tutustua saa kirjoitella sinne, kun mailaa jatkuvasti jonkun kanssa niin tutustuu helposti vahingossa paremmin siihen ihmiseen ja simsalabim! ei olekaan enää yhtä yksinäinen. Ja sen jälkeen on paljon parempi tavata livenäkin se ihminen. Varsinkin kun molemmat ovat ujoja, kumpikaan ei ainakaan tuomitse.

Ja jo tieto siitä, että on kavereita, auttaa tutustumaan ihan tavallisestikin muihinkin kavereihin netin ulkopuolella, se vahvistaa itsetuntoa ihan uskomattomasti :)

Oletteko nähneet leffan 'hurmaava joukkoitsemurha' ?
Huono esimerkki ja ehkä lähtökohtaisesti hieman synkkä teema, mutta tarvitsette juuri samanlaista henkeä, eli ilman mitään tuomitsemista tai ennakko-oletuksia kaikki halukkaat mukaan ja miittiä pystyyn.
Ei niistä miittiin tulevista naamoista (varsinkaan kaikista) tarvitse sen enempää pitää.. mutta se voi olla iso askel ja ponnahduslauta takaisin sosiaalisiin ympyröihin ja omien ihmisten etsintään.
Ja näiden isojen porukoiden sisällä voi samantyyppiset henkilöt sopia omia miittejään jne.
Se lähtee siitä jos annatte sen lähteä.

Ps, Jos jonkun perustelu on että netin kautta tapaaminen on tyhmää, säälittävää tms. niin tiedoksi vaan että KAIKKI tapaavat nykyään uusia ihmisiä netin kautta, kaunis siskoni mm. löysi nettitreffeiltä itselleen ihanan sinkkumiehen josta sittemmin tuli hänen ihana aviomiehensä ja lastensa isä.
Hän ei sitä ennen uskonut nettiin seuran/ystävien haussa ja nettitreffailu oli hänen mielestään luuserien puuhaa. Nopeasti se mieli muuttuu.

Siellä miitissä ei tarvitse edes puhua, jos ei halua. Mutta jopa seinän tuijottaminen on kivempaa porukassa. Ja pääasia on se että pääsitte ulos ihmisten ilmoille, se on jo saavutus sinänsä.

Tilapäinen apu ystävättömyyden aiheuttamaan toivottomuuteen :

(nämä on sitten tosi hölmöjä niksejä mutta auttaa tilapäisesti :)

1) pitkä kuuma suihku
2) maroon 5:n kuunteleminen (uusi albumi Overexposed)
3) jutteleminen tuntemattomille chatrouletessa (tosin weirdoja on paljon :p)
4) matkan suunnitteleminen
5) couchsurfing-ilmoitusten lukeminen
6) lenkillä käynti musaa kuunnellen
7) tutuille (joista on vieraantunut) viestin lähetys facebookissa
8) kirpparikamojen seulonta, pesu ja pakkaus, ja sitten myymään
9) kirppareilla ja kierrätystoreilla kiertely
10) ravintolapäivänä oman pienen kahvilan avaaminen (

Pitääpä laittaa tämä viestiketju kirjanmerkkeihin, koska haluan seurata täällä pyörivien ihmisten tilanteiden kehittymistä :)
Itsellänikin on todella vaikea tilanne, vaikka minulla onkin tällä hetkellä 2 hyvää ystävää (toinen tosin siskoni, mutta kuitenkin). Koska tiedän, miltä tuntuu olla yksinäinen, haluan auttaa muita. Ottaisin mielelläni osaa sähköposti- tai muuhunkin keskusteluun =)

Elämä pois-nimimerkillä kirjoittanut, mulle kävi aivan samoin 18-vuotiaana :( Ja muutenkin sun tarina kuulosti ihan samalta kuin oma elämäni. Kärsin masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta....
Ei mulla tällä hetkellä ole ketään tosi ystävää (ei ole ollut varmaan 10-vuoteen), mutta onhan tossa pari "ryyppykaveria". Eipä niistä kyl paljonkaa iloa ole.... Mielellään ottaisin myös meilikavereita. Ties vaikka joskus tulevaisuudessa näkisikin :)

Elämäpois :

Henkisen hyvinvointisi kannalta suosittelen selvittämään, mitä edelliselle kaveriporukallesi tapahtui. En usko että he kaikki voivat vain yhtäaikaa kyllästyä seuraasi yht'äkkiä. Epäilen että taustalla on pahanpuhumista muodossa tai toisessa. Laita mailia tai viestiä facebookissa heistä jollekin (oliko joku heistä sinulle läheisempi kuin muut?) ja vaadi saada selitys tilanteelle. Sinä kuitenkin investoit myös paljon aikaasi ja voimavarojasi ystävyyteen näiden 3 tytön kanssa, sinun kuuluu saada tietää miksi ystävyytesi kaikkien kolemn kanssa katkesi kuin kananlento.

Mutta jatka toki samalla uusien ystävien hankkimista ja elä muutenkin aktiivista elämää, jotta sinulla ei ole aikaa enää murehtia tuota välirikkoa sen jälkeen kun tiedät miksi se tuli. Näin saat sille asialle päätöksen ja voit siirtyä elämässäsi eteenpäin. Se helpottaa.

Tuossa on kyllä ideaa, että voisi netin kautta alkaa keskustelemaan. Voisi keskustella muitten kanssa ja samalla yrittää kehittää keskustelutaitojaan. Tietenkin tositilanteessa keskusteleminen onkin sitten jo aivan toinen juttu mutta on sekin nyt sentään jotain. Jos hyvin keskustelu sujuu netin puolella ja välimatka ei ole mahdoton voisi melkein tavata tosielämässäkin. Minähän kokeilen tuota tapaa juuri nyt ja ei kai tässä mitään voi hävitäkkään. Jollain tavalla tätä "edistystä" elämään on vain lähdettävä hakemaan.

Mun tarina on aivan samanlainen, kuin ap:lla. Mulla oli tommonen porukka ylä-asteella.
Aina välillä vieläkin mietin mitä tapahtui, koska kaikki oli hyvin. Olin yhden päivän pois koulusta ja kun tulin takaisin niin ei kukaan enää luokaltani puhunut mulle.. Ryhmätyöt tein aina yksin ja liikuntatunneilla joukkueisiin valittiin viimeisenä, ruokalassa yksin tai käytävällä omia eväitä syöden.
Mulla ei ole koskaan pahemmin ollut kavereita, ei ollut edes ala-asteella. Sen takia meninkin suorittamaan peruskouluni loppuvuodet muualle toivoen parempaa.
No lukioon päästyäni ajattelin, että ihmiset olisivat kypsempiä, mutta jouduin pettymään. Yksi entiseltä luokaltani tulikin samaan lukioon ja vähitellen uudet tuttavuudet hävisi. Nekin muutama joiden kanssa pyörin lukiossa, niin yhteydet katkesi valmistuttua. Ajauduimme vain eri teille. Otin aina välillä yhteyttä mutta tuloksetta. Lukion jälkeen alkoi työelämä keikkafirmassa.. Opiskelemaan en ole päässyt mikä harmittaa ja kovasti. Olisi mukava tutustua uusiin ihmisiin, joihin vois luottaa ja käydä joskus juhlimassa. Vuosien aikana musta on tullut sillain vahva ja olen vain hyväksynyt asian, vaikka tuntuukin tosi pahalta.. Ne joille olen joskus puhunut asiasta eivät ymmärrä ,että tuollaiset asiat eivät noin vaan unohdu.. Onnekseni sain seurustella 3v. mutta sekin nyt päättyi :( oma virheeni oli että takerruin liikaa.. Entinen ihmetteli miksen koskaan esitellyt kavereitani. Sori, tekstini sekavuus :D

Ja vielä tätä sekavuutta lisää.. Kateellisia kenties jostakin? Eivät sun arvoisiasi sitten. Ei kannata välittää jos ei heitäkään kiinnosta.. Aluksi tuntuu varmasti todella pahalta, mutta kyllä se sitten helpottaa. Elämä on! Näköjään en ollut ainut jolle oli näin käynyt. Itsekin olen aika ujo, varsinkin tämmöisien tapahtumien jälkeen.. Pakotin itseni asiakaspalvelualalle :D Koirakin on hyvä, ikävä ettei minulla ole enää sitäkään.. Niin ja nettistäkin on ollut kyllä apua.

Minullakin oli yläasteella vielä "kavereita". Kauan kesti, ennen kuin tajusin, minkälaisia he ovat. Silti pyörin heidän kanssaan, kun ei muitakaan ollut. Yläasteen jäätyä taakse nämäkin jäivät, ja hyvä niin.

Lukiossa minulla oli 3 kaveria, joista kaksi lopetti lukion. Nyt on tämä kolmas enää jäljellä, ja hän on ollut suurena tukena. Ystäväksi hänestä ei kuitenkaan ole.

Koko yläasteen ja lukion ajan olen kokenut kiusaamista (henkistä), syrjintää. Välillä tuntuu kuin minua ei olisi olemassakaan. (( Esim. Olen käynyt lukion salibandy-vuorossa useasti, mutta jos en itse oikein hae mukaan porukkaan, minua ei sinne kysytä, vaikka muilta ympärilläni kysyttäisiinkin ))

Ystäviä minulla on... 2. Tosin toisen olen nähnyt 3 kertaa. Jutellaan yleensä mesen välityksellä, että ei siis kasvokkain voi juuri koskaan hoitaa asioita. Toinenkin on vähän... "" vaillinainen "" ystäväksi.

neiti24hki:n mainitsema päättynyt seurustelusuhde [[ =( ]] takertumisen vuoksi taitaa koitua minunkin ongelmakseni. En siis seurustele, mutta yritän rakentaa suhdetta erään tytön kanssa. Siitä ei kyllä taida tulla mitään... ja kun se loppuu, maailma romahtaa aika täydellisesti.

Ei kukaan uskalla seurustella mun kanssa. Eikä kukaan halua olla kaveri.
Olen hel.vetin ällöttävä ihminen.

Mikä ihme teissä naisissa oikein on vikana, kun aina "puukotatte" ns. ystäviänne selkään? Jos joku sattuu olemaan vähän paremman näköinen ja muodikkaampi kuin te, niin puhutte kateellisena pahaa toisen selän takana.

Jopa varakkuus ja avoimuus voi olla riskitekijä.

Cube : turha yleistää.
Eivät kaikki naiset, tai kokemukseni mukaan edes suurin osa käyttäydy noin.
Samoin kuin kaikki miehet eivät ole kiinnostuneita urheilusta ja vietä päiviään punttiksella pullistelemassa lihaksiaan.
Rajoittunut sukupuolikäsityksesi on peräisin mediasta.

Periaatteessa monesti muiden 'kateus' on kiinni omasta käytöksestä.. esim jos henkilö, nainen tai mies, on hyvännäköinen ja käyttäytyy koppavasti, on suuri vaara että jää yksin tai hänestä aletan puhua pahaa.
Syy on koppavuudessa ja muiden halveksunnassa.
Toisinaan esim. hiljaisuus ja eristäytyminen tulkitaan myöskin koppavuudeksi, vaikka se ei sitä olisi.

Ystävällisyys ja avoimuus johtavat hyvin harvoin syrjintään, ne ovat ne valtit joilla ihmissuhteita siunaantuu.
Ihmiset haluavat tuntea olevansa hyväksyttyjä ja vertaistensa seurassa (jotkut ihmiset tosin haluavat aina pokkuroida ja olla itseään paremmannäköisessä, varakkaammassa ja vaikutusvaltaisemmassa seurassa..esim. rikkaiden puolueen kokoomuksen äänestäjät, jotka kuitenkin ovat itse tavallisia työläisiä..:) se heille suotakoon)

Mutta pääosin kun on ihmisille ystävällinen ja viestii että hyväksyy heidät sellaisenaan, saa ystäviä eikä myöskään herätä ihmisissä aggressioita.

Väitit että liiallinen avoimuus voi johtaa syrjintään ;
Jatkuva itsensä korostaminen ja suuna päänä oleminen ihan joka paikassa ja jokaisessa keskustelussa on kyllä liikaa avoimuutta. Se on rasittavaa.
Kohteliaisuus muita kohtaan on hyvä muistaa.

Ja jonkun rahakkuus häiritsee vain siinä tapauksessa että henkilö jatkuvasti rehvastelee rahoillaan ja ostoksillaan, yrittäen asettaa näin itsensä taas muita korkeampaan asemaan. Eli ei ole kyse kateudesta toisen miljoonia(?) kohtaan vaan ärtymyksestä toisen huonoa käytöstä kohtaan.

Toi on totta että ensin pitäisi pureutua mahdollisiin mielenterveyden häiriöihin, koska ne ovat monesti kaikkien muidenkin ongelmien taustalla.
Jos haluaa parantaa elämänlaatuaan ja saavuttaa itselleen itse asettamansa tavoitteet, on yksinkertaisesti vain päästävä negatiivisesta ajattelusta ja itsensä syyttelemisen kierteestä. Se kaikki lähtee aivokemiasta asti ; jos kärsii jatkuvasta serotoniinivajeesta, on hyvin hankala ajatella pitkäjänteisesti, pitää epäonnistumiset mittakaavassaan ja nähdä uudet mahdollisuudet, joita on vaikka millä mitalla.
Joten monilla ihmisillä ensimmäinen askel ystävyyssuhteiden luomisessa on mielialalääkkeiden aloitus, terapian aloittaminen tai liikunta (mutta se toimii vain, jos on oikeasti vielä energiaa päästä liikkeelle) , tai kaikki 3 yhdessä.
Muitakin tapoja on. Pointti on se, että on pakko toimia, muuten olet samassa pisteessä vielä vuoden päästäkin.
Ja vaikka et muuten kaipaisikaan ystäviä, muista että ystävättömyys on itseään ruokkiva negatiivinen kierre, joka tuo sinulle itsesyytöksiä ja arvottomuuden tunnetta, ja sinä haluat siitä tunteesta eroon. Ja ihmisille puhuminen helpottaa oloasi. Joten tähtää siihen että saisit ystäviä, vaikka koet että et niitä tarvitse.

Täällä myös yksi yksinäinen!!
Olen ollut varmaan koko elämäni yksinäinen. En muista hetkeä, jolloin olisin ajatellut "kiva kun on nyt hyvä ystävä vierellä, jolle voin puhua mistä vain". Poikaystäväni on poikkeus, mutta häneenkin tutustuin vasta pari vuotta sitten kesällä.
Sitä ennen vietin kaikki loma-ajat kotona, liikuin kyllä vanhempieni mukana mutten nähnyt kovinkaan usein kavereita tai omanikäisiäni. Minulla on vain yksi samanikäinen serkku, hänkin asuu Ruotsissa joten näen häntä todella harvoin. Hänellä on siellä täydellinen elämä, miljoona ystävää ja muutenkin kaikki hyvin. Ei me olla niin läheisiä kuin lapsena, kun nähtiin joka kesä.

Olen perheen ainoa tyttö, sekä nuorin. Mulla on kolme isoveljeä ja vanhemmat ovat kyllä edelleen yhdessä. Mä välillä varmaan melkein jo syrjäydyin kaikesta. En mä tienny ulkomaailmasta mitään. Asuin 40 kilsan päässä keskustasta, eikä sekään kunta ole mikään iso, muutama isompi kauppa muttei esim vaateliikkeitä juurikaan. Nuoruuteni ja lapsuuteni vietin lievästi sanottuna tynnyrissä.

Olin kyllä melko hemmoteltu, sain paljon leluja ja vaatteita. Mutten koskaan ystävää. Kuka haluaa 100 kpl barbi-nukkeja kun ei ole ketään kenen kanssa leikkiä niillä. Kai minä halusin niitä kun luulin että elämäni jotenkin paranee lelujen avulla. Olin tuolloin vielä todella ujo ja arka, että silloin harvoin kun näin kavereitani, jännitin tapaamisia ja alkuun meni vähän ujostellessa. Välillä jopa ahdistuin kavereitten näkemisestä, varsinkin sellaisten joita en kunnolla tunne, niinpä usein peruin tapaamiset.

Yläasteelle mennessäni minusta varmasti huomasi miten syrjäytynyt olin. 300 oppilaan koulussa olin kuin pelästynyt peura ajovaloissa. Tottakai se oli iso muutos kun entisessä tuppukylämme koulussa oli vain joku 20 oppilasta. Seiskalla vilkuilin koko ajan ympärilleni ettei kukaan vain tuijota minua. Se oli varmaan jo sairasta epävarmuutta. Se tuhosi mun itsetuntoa ja oli tosi raskasta. Vasta koulupäivien jälkeen pystyin rentoutumaan ja olemaan oma itseni.
Roikuin ala-astelaisessa kaverissani, luulin että me oltiin vielä bestikset niinkun ala-asteella. Kaverini oli kuitenki sosiaalisempi kuin minä ja alkoi tutustua muihin. Minä en viihtynyt hänen kavereidensa tai luokkalaistemme kanssa, mutta pyörin niissä porukoissa mukana silti. Olin useimmiten hiljaa mutta kaverini kanssa saatoin höpötellä paljonkin.

Kasilla tutustuin ala-astelaisiin kahteen kaveriini, joihin olin menettänyt välit ala-asteella. Heidän kaveriinsa, joka oli samalta pieneltä kylältä kuin minäkin, tutustuin myös. Hänen kanssaan aloin olemaan enemmän ja ex-bestikseni sai rauhassa olla muiden kanssa, huomasi hänestä miten mun seura ei kiinnostanut.

Ysillä jo ekana päivänä huomasin miten koko lukuvuosi tulee olemaan yhtä helvettiä. Olin oikeassa. Ysiluokka on ollut tähän mennessä kauhein vuosi elämässäni. Ex-bestikseni ei edes moikannut mulle enää kun tulin kouluun ekana päivänä ja olisin halunnut kysellä mitä oli tehnyt kesällä. Hän vain käveli koppavana mun ohi uuden parhaan kaverinsa kanssa. Pidättelin jo tuolloin itkua. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna tuleviin kuukausiin.

Ex-bestikseni ei moikannut mulle ja mä olin kuin joku haiseva raato jota se vältteli. Koitin olla oma-aloitteinen ja tutustua muihin koulun samanikäisiin tyttöihin - siinä onnistumatta. Tuntui kuin aina oisin vaan väkisin tunkenut joukkoon, vaikka koitin puhua itsekin ja kysellä muitten kuulumisia. Sanoin muille iloisesti moi, ja kysyin monesti saako heidän kanssaan olla välitunnin ajan. Olisin hyväksynyt kieltävänkin vastauksen, olin melkein jo tottunut yksinäni olemaan.

Pukeudun tuolloin ihan normaalisti, meikkasin luonnollisesti, käytin hajuvettä ja huolehdin hygieniastani. Silti se alkoi - syrjiminen, joka jatkui viimeiseen koulupäivään asti. Jos menin johonkin tyttöporukkaan, siinä yksi käänsi selkänsä mulle ja alkoi kuiskia toisen korvaan ikäviä juttuja minusta. Nielin kyyneleeni.
Luokkalaisenikin taisivat vihata minua, hekin välttelivät minua eikä kukaan halunnut olla kanssani. Jäin liikuntatunnilla aina viimeisenä erään lihavan tytön kanssa, joka ei osallistunut peleihin. Minä sen sijaan olin usein aktiivinen ja varsinkin koripallosta pidin kovasti. Lihava tyttö valittiin joukkueeseen mieluummin kuin minut.
Näin tapahtui luokassakin. Olin aina viimeinen joka valittiin, eikä kukaan halunnut olla samassa ryhmässä kanssani.
Joskus jos menin vain syömään johonkin pöytään, koitin olla niinkuin ilmaa, silti toiset pöydässä olijat vaihtoivat paikkaa.

Opettajat eivät puuttuneet koskaan asiaan, varmaan hekin ajattelivat minun olevan outo ja kummallinen. Tekisi mieli kysyä joskus noilta syrjijöiltäni, mikä minussa oli vikana tuolloin. Olinko liian tungetteleva, enkä olisi saanut edes yrittää tutustua kehenkään?
Tai sitten ex-bestikseni kertoi muille minkälainen olin, ja kaikki alkoivat sen perusteella vihata minua. En voi koskaan tietää.

Ysin jälkeen aloitin amiksen, jossa ei ollut enää syrjintää tai mitään. Silti jotenki olin ulkopuolinen. Olin todella pohjalla ja mulla oli varmaan masennustakin, koitin silti jaksaa ja pakotin itteni menemään kouluun vaikka ahdisti. Olin siellä enimmäkseen parin ala-astelaisen kaverini kanssa, joitten kanssa olin tutustunut uudelleen. He olivat kuitenkin aika lapsellisia eikä heille voinut omista ongelmistaan kertoa. Usein ajattelin että mieluummin vaikka jalkani katkaisisin kuin menisin kouluun. Tälläisiä ajatuksia oli varsinkin yläasteella.
Ekalla amisluokalla tutustuin poikaystävääni, jonka kanssa olen edelleen. Hänen avullaan oon rohkaistunu ja päässy elämässä eteenpäin. Välit menivät loppuelämän ajaksi parin ystäväni kanssa toisen amisvuoden lopulla, he olivat kaksoset.
Viimeisen amisvuoden sinnittelin loppuun, vaikka kävi mielessä keskeyttäminen monesti. Mua ahdisti niin paljon kun olin koulussa niin yksinäinen. Luokkalaiseni olivat mukavia mutte heille oli se ja sama olinko koulussa vai en.
Valmistuin kuitenkin hyvin arvosanoin, esim. opinnäytetyöstä sain parhaan mahdollisen numeron.
Huhtikuussa sain keskustasta oman kämpän. Pääsin pois porukoitten nurkista ja en ahdistu enää ihan niin paljoa kuin siellä korvessa. Luulin että saan ystäviä ja elämäni paranee huomattavasti, mutta ei, olen yhtä yksinäinen kuin ennenkin.

Yksi hyvä ystävä jolle olen puhunut paljonkin, on sanonut poikaystävälleni ettei minun kanssa keksi oikein puhuttavaa. Tuon taisi sanoa ex-bestiksenikin ysiluokalla, kun joskus kysyin häneltä, miksei seurani kelpaa. Miksi pitäisi olla koko ajan puhumassa? Haluaisin ystävän jonka kanssa voisin olla oma itseni, tarvitsisi miettiä jatkuvasti puheenaiheita ettei toinen vain vaivaannu hiljaisuudesta!

Aattelin hommata apua tähän, meen puhumaan jollekkin. Mua ahistaa välillä niin pienetkin asiat, ja se ahistus ihan oksettaa. Toivon että saan itteeni niskasta pian kiinni ja saan soitetuksi psykiatrille.
Sain sentään harjottelupaikan muutama viikko sitten, eipähän tarvitse koko ajan neljän seinän sisällä olla. Silti melkein joka aamu töihin lähtö ahdistaa todella paljon.
Toivon että vielä joskus mulla on ees yksi hyvä ystävä...

Usein myös jos olin yläasteella tai olen nykyään jossain tyttöporukassa, tunnen silti itseni yksinäiseksi. Harvoille ihmisille uskallan näyttää oikeaa minääni, en kuitenkaan silti esitä mitään mitä en ole. Monet ajattelevat minun olevan varmasti todella ujo, vaikken kyllä olekkaan, se vain johtuu siitä etten halua ihmisten näkevän millainen olen oikeasti tai en vain uskalla tutustua ihmisiin.

Elämäni valuu hukkaan tällä tavalla, tiedän sen... en kyllä jaksa enää yrittää kun toisaalta olen jo tottunut olemaan yksin vaikka se itkettääkin ja masentaa...

ristahaabal, juttuseura kelpaa aina :) Antaisitko msn tai sähköpostiosoitteesi, voisi siellä sitten puhua lisää? :)

Silloin kun yksinäisyys ei ole itse valittu vaihtoehto, se voi tuntua tosi kurjalta ja ikävältä. Oletko miettinyt, että oletko itse myös vastuussa siitä, että sinulla ei ole ystäviä? Ja mitä voisit tehdä sen asian eteen?

Tietokone on yksi väylä poistaa yksinäisyyttä. Netissä on vaikka kuinka paljon erilaisia palstoja ja chatteja, johin voi mennä keskustelemaan toisten kanssa. Esimerkiksi suomi24:n treffipalsta on eräs keino tutustua uusiin ihmisiin. Jos laittaisit ilmoistuksen tällaiselle palstalle, voisit tutustua moniin uusiin ihmisiin, voisit chattailla heidän kanssaan tai vaikkapa vaihtaa numeroita.

Erilaiset harrastukset ovat myös hyvä keino tavata uusia ihmisiä. Harrastusryhmiä on pilvin pimein. Valitse se mikä sinua kiinnostaa.

Liikunta tekee ihmiselle ihmeitä, keho pysyy kunnossa ja terveenä ja mieli virkeänä. Oman kehon hoitamisesta kannattaa aina pitää kiinni.

En tiedä minkä ikäinen olet, mutta kuvittelisin, että aika nuori. Yksin oleminen tarjoaa sinulle loistavan mahdollisuuden tutustua itseesi. Ihmisen olisi tärkeintä olla oman itsensä paras ystävä. Miten sinä voisit tulla itsesi parhaaksi ystäväksi? MIten voisit rakastaa ja arvostaa itseäsi enemmän? Ihminen, joka on kotona omassa kehossaan ja elämässään, huokuu tyytyväisyyttä ja rauhaa. Sellaisen ihminen vetää luoksensa toisia ihmisiä, jotka nauttivat tällaisen ihmisen seurasta. Viihtyisitkö sinä miehen kanssa, joka olisi sinun kaltaisesi?

Ahdistaako sinua yksin oleminen? Jos näin on, niin henkisen kasvun kirjat voisivat avata asioita lapsuuteen. Lapsuutemme kirjoitaa pitkälti sen millaisia me olemme ja millaisiksi itsemme koemme. Kun sukellat syvemmälle omaan itseesi ja katsot mitä sisälläsi on, niin voit löytää kaikenlaista.. siellä saattaa olla pienen tytön ikävää, täyttymätöntä sylin tarvetta ja monenlaisia tukahdutettuja tunteita. esim. paljon itkemätöntä itku ja pahaa oloa. Näitä asioita ihminen voi työstää paljon yksinkin, mutta tarjolla on myös valtavasti erilaisia henkisen kasvun ryhmiä, joissa asioita voi käsitellä yhdessä toisten kanssa. Tämmöisessä ryhmässä kohtaaminen ja kasvaaminen on riemullista.

Mnä itse olen 36 vuotias nainen. Olen aina ollut sosiaalinen erakko eli tutustun ihmisiin älyttömän helposti ja viihdyn ihan missä vaan, mutta kuitenkin vietän paljon aikaa yksin. Sosiaalisuuteni tarve on pieni. Pärjään loistavasti ollessani yksin, eikä onnellisuuteni vaadi sosiaalisuutta toisten kanssa. Olen käynyt pitkän kasvun sisäiseen rauhaan ja tasapainoon. Vuodet 20-31 ikävuoden välillä asuin yksin. Seurustelusuhteita oli, mutta ne eivät olleet koskaan todella läheisiä. Ne olivat sellaista deittailua.Kun olin 31 vuotias, elämääni tuli se tärkeä ihmissuhde ja asun nykyisen mieheni kanssa yhdessä. Näin jälkeenpäin katsottuna, tuo yksin viettämäni aika oli todella tärkeätä minun kasvulleni. Toki kasvan koko ajan, mutta tuo aika on olltu merkittävintä minun elämässäni.

Sinulla on nyt tämä aika elämässäsi. Laita nyt energia liikkeelle, mene liikkumaan, pura tunteita, tutustua itseesi, hae seuraa vaikka koneelta, soita vanhoille tutuille (saatat vaikka yllättyä). Elämä on aaltoilua, tunteita tulee ja menee.. elämä virtaa eteenpäin. KOhta elämässäsi on aivan toinen tilanne ja et enää muista sitä olotilaa mitä koet nyt:)

Itelläni jotenkin aina päivää piristää kun pari kertaa viikossa kaupassa käydessä tervehtii myyjää, ja sanoo kiitos kun saa vaihtorahat. Tai jos joutuu soittamaan jonnekin asiakaspalveluun niin sitä huomaa että tämähän on kivaa itse asiassa.

Näköjään täällä monilla menee suht hyvin kun ovat liittyneet Facebookiin ja siellä on nettikamuja. Itse ajattelen, että ei kehtais oikein ottaa Facebookissa yhteyttä yläasteen aikasiin koulukavereihin (niiden jälkeen en oikein ketään oo tuntenukkaan 8 vuoteen) ja kertois sitten niille että no ei tässä mitään, oon työttömänä ja näin.
Ja toisaalta olis jotenkin noloo jos Facebookissa hankkis pelkkiä nettikavereita, silleen että olis 4 facebook-kaveria.

Normaalistihan ihmisillä on kavereita, ystäviä, seurustelusuhteita ja monenlaisia menoja... siis ihan normaalia elämää, ei varmaan oo liikaa vaadittu. Onhan se nyt ihan luonnollista että puhuu ihmisille ja käy kavereiden luona ja muuta. Yleensähän ne parhaat kaverit tunnetaan jo päiväkodista tai ala-asteelta tai yläasteelta.
Mutta sitten on tämmönen outo ulkopuolinen urpo jotka ei oo mistään kotosin eikä kuulu minnekään ja jota kukaan ei tunne eikä kiinnostakaan vaan päin vastoin.

Lievästi sanottuna, elämä tuntuu jotenkin tyhjältä ja merkityksettömältä. Joskus sitä miettii, millaista olis viettää ihan normaalia, tavallista elämää.
Monesti puhutaan "syrjäytyneistä", mutta yleensä niilläkin on kavereita ja ihan kivaa vaikka eivät olisi töissä tai koulussa.

Olen yksinäinen. Olen huono ihminen kun kukaan ei tykkää minusta!

Itelläni jotenkin aina päivää piristää kun pari kertaa viikossa kaupassa käydessä tervehtii myyjää, ja sanoo kiitos kun saa vaihtorahat. Tai jos joutuu soittamaan jonnekin asiakaspalveluun niin sitä huomaa että tämähän on kivaa itse asiassa.

Näköjään täällä monilla menee suht hyvin kun ovat liittyneet Facebookiin ja siellä on nettikamuja. Itse ajattelen, että ei kehtais oikein ottaa Facebookissa yhteyttä yläasteen aikasiin koulukavereihin (niiden jälkeen en oikein ketään oo tuntenukkaan 8 vuoteen) ja kertois sitten niille että no ei tässä mitään, oon työttömänä ja näin.
Ja toisaalta olis jotenkin noloo jos Facebookissa hankkis pelkkiä nettikavereita, silleen että olis 4 facebook-kaveria.

Normaalistihan ihmisillä on kavereita, ystäviä, seurustelusuhteita ja monenlaisia menoja... siis ihan normaalia elämää, ei varmaan oo liikaa vaadittu. Onhan se nyt ihan luonnollista että puhuu ihmisille ja käy kavereiden luona ja muuta. Yleensähän ne parhaat kaverit tunnetaan jo päiväkodista tai ala-asteelta tai yläasteelta.
Mutta sitten on tämmönen outo ulkopuolinen urpo jotka ei oo mistään kotosin eikä kuulu minnekään ja jota kukaan ei tunne eikä kiinnostakaan vaan päin vastoin.

Lievästi sanottuna, elämä tuntuu jotenkin tyhjältä ja merkityksettömältä. Joskus sitä miettii, millaista olis viettää ihan normaalia, tavallista elämää.
Monesti puhutaan "syrjäytyneistä", mutta yleensä niilläkin on kavereita ja ihan kivaa vaikka eivät olisi töissä tai koulussa.

Kyllä tässä aikamoisena yksinäisenä sutena liikutaan, vaikka on noita tuttuja jokusen kappale. Menee tämä elämä näin yksinkin - varsinkin kun on siihen tottunut vallan hyvin :)

voi vittu teijän kans! ite olisin ilonen ku sais olla rauhassa ja yksin. Vituttaa ku kaverit ja sisarukset koittaa "piristää" mun arkea, kyllähän mää nyt ite tiän mikä mua kiinnostaa. jos tahon seuraa ni sitte lähen liikenteeseen, ei mua kiinnosta sosialisoida varsinkaa selvinpäin kenenkää kans. tykkään tosin lueskella kaikkia blogeja ja vittuuntuneitten ihmisten kirjotuksia :) ei pahalla kuitenkaa, en oo paha ihminen. tykkään ihmisistä mutta tahdon olla rauhassa suurimman osan ajastani.

Itse olen 24v mies joka ei ikinä ole seurustellut ja jolla ei ole ollut 8 vuoteen yhtään ystävää. Yksi tuttu on jota näen, ehkä kerran pari vuodessa, johtuen siitä, että hän ei viihdy seurassani koska en osaa keskustella mistään.
Ainoat sosiaaliset tilanteet ovat töissä ja nekin ovat pakollisia jotka ahdistaa jatkuvasti.
Olen ollut ujo koko elämäni, mutta murrosiässä ujous muuttui oikeastaan sosiaalisten tilanteiden peloksi. Pelkään ihmisiä, en tiedä miksi, jännitän joka tilannetta jossa joudun olemaan jonkun ihmisen kanssa tekemisissä poislukien lähimmät sukulaiset. Minulla on vahvat mielipiteet asioista mutta en kahvikuppikeskusteluissa tuo niitä ikinä esille koska en uskalla ja tunnen, että ketään ei kiinnosta.
Olen myös viimeaikoina huomannut, että jos joku sanoo minulle jotain joudun kysymään uudestaan muutaman kerran ennen kuin tajuan mitä hän tarkoittaa, johtuu ilmeisesti suuresta jännityksestä ihmisten seurassa, lisäksi olen nykyään melko kömpelö jos joudun töissä tekemään jotain jonkun toisen kanssa.

minullaki 1 ystävä joka asuu tampereella.joka käy harvoin täällä pohjois-savossa.olen monesti miettiny tottuuko yksinäisyyteen,en ole vielä tottunu ainakaan minä.t.timi

Vanhempi ukkeli kertoo,että olette kovassa koulussa.En soisi yksinäisyyttä kenellekkään sitä tahtomattomalle!!! Itsellä oli yksi hyvä ystävä ala-asteelta asti.Työelämän frendit vaihtui pääsääntöisesti työpaikan mukaan.Joitakin jäi,joitakin tuli.Ihan mukavaa? Olikin.
Mutta per...,sairastuin masennukseen.Kaikki kaverit jätin pois.Oli ihmeissään kun en vastannut mihinkään.Vaihdoin numeroa.Olin yksin.Ala-asteelta ollut kaveri pysyi vielä,mutta vuoden tauko.. Kerroin,ymmärsi. Meni aikaa,uusia kavereita tuli uusien töidenkin puolesta.
Taas masennuin,nyt niin,että vanha kaverikaan ei tiennyt missä menen.
Jäin täysin yksin,omasta syystä.MUKA halusta.Se se oli rankkaa.
Pari vuotta mennyt,yksin olen.Parisuhteen onnistuin tässä solmiin.Mutta nyt vasta yksin olenkin.Nainen niin mustis,ettei pysty edes veljeä tapaan kahden kesken.Jumankauta,tämä se on vasta kovaa peliä.Nyt mietin miten tästä pääsee oleen yksin.Tässä meni jo kaikki,vanhemmatkin.Uhkailua,uhkailua.Masennusta.
Nyt HALUAN olla ensin yksin,että voin TUNTEA yksinäisyyden.
Yksinäisyyttä on myös montaa lajia.Sitä ei halua tai sitä haluaa.Kummin vaan,se EI ole mukavaa,ihminen on laumaeläin.Pääsääntöisesti.
Ottakaa yhteyttä toisiinne yksinäiset.Ennen kun voi sanoa,Erakot!

hei.olen 41v nainen ja tosi yksinäinen ,kun luin juttuasi niin tuli todella surullinen olo koska itse elän samanlaista elämää.minulla ei ole ketään,eikä minkäänlaista elämää.istun päivät koneella .en edes pue vaatteita päälle vaan olen yöpaita päällä koko päivän.ainoo asia mikä piristää on raha päivä jolloin pääsen ruoka kauppaan.jihuu.välillä tuntuu että miksi olen edes koko maailmassa.kun ei ulkonäkökää ole itseni mielestä ruma.on minulla poikaystävä mutta asumme erillään ja hän käy töissä eikä ajattele yhtään mitä minä olen päivän aikana tehnyt.jos valitan sanoo hän että itsestäsihän tuo on kiinni.no mietin taas että no mitä mä alan tekemään??siivoo,zumbaa,mee ulos kävelylle.kaikkea vois tehdä mutta en viitsi yksin asioita tehdä.olisi mukava jos olisi joku jolle puhua.otin kerran koiran ja ajattelin että saan sisältöä elämääni,se oli kaikkea muuta kun sitä mitä olisin halunnut,koira ei vastaa kysymyksiini eikä vie minua minnekkään muualle kuin metsään.joten luovuin koirasta.niska ja selkä alkaa kohta olemaan niin jumissa ettei veri kierrä.mistä saan ystävän..mietin sitä joka päivä.miksi olen täällä.toivottavasti läydän sinunlaisesi ystävän jonka kanssa voisin jakaa näitä ajatuksia ym.

Mä olen yli 50-kymppinen ja ennen oli tuttavia muttei ystäviä, mutta 44-vuotiaana aloin saada ystäviä. Nyt on sydänystävä jonka kanssa soitellaan päivittäin ja pari muuta. Sukulaisten kanssa en viitsi kovinkaan paljon olla tekemisissä. Nyt voi valita samanhenkisiä ystäviä. Hauskaa, että keski-iässä voi vasta löytää aitoja ystäviä. Ehkä itse on kypsempi jotenkin. Oma ulkonärkö ei ole niin tärkeää eikä kilpailuhenkisyyttä ole. Voin iloita aidosti ystävien menestyksestä.

Enpä ole täällä käynnyt kirjoittelemassa vähän jo pitempään aikaan. Minun elämäntilanteeni on jatkunut edelleen samalla tavalla kuin olen aiemmin kirjoittanutkin. Kuitenkin tämän nettiystävän kanssa olen kirjoitellut jo pidemmän aikaa ja puhuttu on mutta ei vielä live tapaamista ollut. Se on kuitenkin onneksi suunniteilla heti kun vain aika antaa periksi. Keskusteltavaa on ihme kyllä aina riittänyt ja vielä ainakin näyttäisi tilanne hyvältä. Tietysti live tapaaminen puuttuu ja miten se sitten tulee menemään, aion kuitenkin tehdä sen ja yritän olla mahdollisimman normaalin oloinen. Ihmisten seurassa yritän ja yleensä pystyn olemaan normaalin kaltainen mutta tietenkään en halua kenenkään tietävän että olen ollut jo vuosia ilman ystäviä. On hyvä sinullekin että yrität olla masentumatta liikaa "elämäpois". On tietysti vaikeaa antaa mitään hyvää neuvoa kuin noita yleisiä kun ei itselläkään tilanne paljoakaan ole erillaisempi kuin sinullakaan. Nyt tietysti toivon että tämä live tapaaminen menisi hyvin ja mahdollisesti siitä saisi motivaatiota lähteä kehittämään elämää. Ainakin se on antanut intoa mahdollisesti alkaa yrittämään. Tässä sitten taas vähän tilannettani. Katsotaan mitä tästä tulee...

Et ole ainoa. Minullakin on tasan 0 ystävää. Minun kohdallani tämä johtuu siitä, että olen seksuaalisesti epäonnistunut, hieman "hölmö" ja omituinen. Kukaan ei halua olla sellaisen ihmisen ystävä. Ihmiset pelkäävät negatiivista leimautumista, sekä sitä, että heissä itsessäänkin saattaa olla jotakin vialla, jos kaveeraavat näin "viallisen" tyypin kanssa. Mutta olen jo tottunut, tätä on minulla jatkunut nyt n. 20 vuotta aina siitä lähtien kun minulla meni poikki lapsuuden ystäväni kassa. Mutta ehkä tilanne sitten paranee, jos löydän seurustelukumppanin, saatan jopa kelvata jollekin ystäväksi! En kuitenkaan ole aivan täysin yksin, niinkuin sinä, koska opiskelen ja näen ihmisiä, ja jotkut opiskelijatovereistani jopa puhuvat kanssani! Olin kuitenkin jokin aika sitten työttömänä n. 2 vuotta, ja silloin minulla ei ollut mitään ihmiskontakteja, paitsi viikottainen kauppareissu ja vanhempien puhelinsoitot. Et siis ole ainoa laatuaan, tsemppiä sinne, vaikka usko ihmiseen mainaisi mennäkin.

Hyvä idea tuo kirja. Olen itsekin ajatellut kirjoittaa kirjan, sen nimeksi voisi tulla vaikka Yksinäisen Päiväkirja tai Hyljeksityn Päiväkirja. Se kertoisi sosiaalisesta hyljeksinnästä ja yksinäisyydestä. Erityisesti tänä päivänä olisivat tällaiset kirjat tarpeen, että ihmiset ymmärtävät, mikä ajaa jotkut yksinäisyyteen. Taustalla ei ole epäsosiaalinen luonne, niinkuin ihmiset tykkäävät ajatella, vaan kanssaihmisten harjoittama sosiaalinen torjunta.

itse olen hyvin yksinäinen.. joko monet perustaneet perheen ja luoneet uran... itse jäin kaiken ulkopuolelle, kun jäin pääni takia eläkkeelle... ei tälläisiä enään kaivattu...muutama ystävä ehkä on mutta voiko heihin luottaa, koska pettymyksiä aivan liikaa?? jos haluat kirjoitella niin kaikki tervetulleita.....

jos perustatte kerhon niin voin ilmoittautua mukaan.

Moi sulle elämäpois. Mulle on tehty aivan samanlailla kuin sulle..kaverit jätti ja ne sattui olemaan ainoat pari kaveria jonka kanssa liikuin. Toinen oli lapsuudenkaverini, mutta hän valitsi toisen kaverin ja jätti minut. missä päin asut? itse asun lahdessa

hgjghjghjghj

Tervehdys...hiljaista on munkin elämässäni nyt....monestakin syystä ja syyttä...
jos tahot niin voitas ryhtyä facebook-kavereiksi...lähetä postia ensin mun
sähkö[email protected] jos ei oo sulla facebook-
sivuja niin voit laittaa sähköpostia....esimerkisi...samoin muut tällä palstalla
olevat yksineläjät...

http://www.youtube.com/watch?v=CeHK8g2j2p4

Moi Elämäpois ja muut, luin koko ketjun läpi ja liikutti kovasti kaikkien teidän tilanne. Joko olette löytäneet toisenne ja saaneet yksinäisyyteen helpotusta? Hyviä vinkkejähän täällä jaellaan mutta uskon, että ei aina niin helppoa toteuttaa. Toivon sydämestäni kaikkea hyvää ja ainakin yhtä sydänystävää kaikille.

No jopas, heipä hei vaan taas. Onko siitä jo muka puoli vuotta kun tänne viimeksi kirjoitti? Mitä ilmeisemmin siis on. Minun tilanteeni ei merkittävästi ole muuttunut, mitä nyt koulunpenkille taas palasin mutta siinä kaikki. Edelleen olen yksin ja koulussa minulla on seuraa joskin keskustelu muitten kanssa on kyllä vähäistä, se varmaankin oli arvattavissa. Olen kuitenkin saanut pidettyä yhteyttä tämän aiemmin kertomani nettiystäväni kanssa mutta live tapaamiset ovat jääneet vain pariin kertaan. Siitä huolimatta yhteyttä kyllä pitelemme. Olen toisenkin nettiystävän kanssa tutustunut mutta hän asuu kaukana minusta joten tapaamista on vaikea pitkän välimatkan takia alkaa tekemään mutta kirjoittelemme ainakin toisillemme silloin tällöin. Eipä mitään suurempia muutoksia ole tapahtunut tai ole lähitulevaisuudessa näkyvissä mutta jatketaan ja jos joku haluaa vaikka alkaa ainakin kirjoittelemaan niin ainahan siitä voi ilmoittaa. Eipä muuta kuin hyvää kesää vain kaikille.

Olen 47-vuotias nainen.Ihmissuhteissa on tullut lujasti turpiin. Kouluajan ja lapsuuden kaverit/ystävät (en tosissaan tiedä onko heitäkään koskaan oikeasti ollutkaan) ovat hävinneet kuka minnekin,eivät ole perääni kyselleet.Olen myös ollut koulukiusattu,eivätkä ne haavat parane koskaan
Menestyin hyvin koulussa ja opinnoissa, sain elämältä kaksikin ammattitutkintoa sekä vakioviran. Moni olisi näistä saavutuksista onnellisen ylpeä -minä en pysty niistä iloitsemaan.
Olen työpaikkakiusattukin eikä virka jossa olen ollut n,25 vuotta ole tuonut minulle yhtäkään ystävää. Työkavereissa oli joskus ns.kivoja tyyppejä niin luulin.Mieheni kuoltua yli vuosi sitten he muuttuivat kuin yhteispäätöksellä entisiksi ystäviksi -syytä en tiedä muuta kuin että työyhteisössäni vaikeista asioista keskustelu avoimesti on tabu.Jos puhut,sinusta juorutaan ja kaikki käännetään vastaasi.
Miesvainajani lapset eivät ole koskaan minua sietäneet - ihan sen takia että olin heidän isälleen olemassa(eli outo omistamisenhalu) ja lapset ovat viisikymppisiä itsekin jo.Yrittänyt olen heitäkin ymmärtää,yrittänyt olen hakeutua muitten ihmisten pariin, harrastuksiin...Aina samalla lopputuloksella- olen ylijäämäihminen jota ei kukaan oikeasti kaipaa eikä perään soita tai kysy.
Minulla on elossa vielä iäkkäät vanhemmat,jotka ovat melkein ainoat ystäväni.Lähes muu suku on minut hylännyt esim.minua ei kutsuttu serkunpojan lakkiaisiin keväällä vaikka muuta sukua kutsuttiin.
Kun vanhemmistani aika jättää, kestänkö enää elämää vai onko minunkin vuoro lähteä täältä ennenaikaisesti?Jumala ei antanut minulle mahdollisuutta edes tulla biologiseksi äidiksi kasvainsairauden takia,joten ei ole pahemmin ketään minua kaipaamassa täällä.
Kuulostaa itsesääliseltä kirjoitukselta mutta tämä on kaikki lujasti todeksi eletty ja sydänverellä kirjoitettu.

Voi miten ikävää. Musta tuntuu kyllä ihan samalta vaikka olen jo 54 v. Onneksi minulla on perhe, mutta osa lapsista ei pidä omasta äidistään. Mutta usko tulevaisuuteen, sillä on aina mahdollista löytää uusia ystäviä! Tsemppiä sulle ja mulle!❤😊

Yksin oleminen on lisääntynyt nykyään, kun ryhmäytyminen ei tapahdu esim. koulun tai harrastusten kautta. Kyllä sitä jokaisen tarvii välillä kuulla kannustavia sanoja ja jutella jonkun kanssa. Negatiivinen ja vainoharhainen ajattelu tuppaa lisääntymään jos on päiväkausia yksin. Silloin pelkkä kaupassakin käynti voi piristää. Elämässä pitäisi olla myös naurua ja "leikki" tuo naurua. Musiikin kuuntelukin parantaa oloa usein.

Eipä ole ystäviä juurikaan.Aikuisia lapsia tapaan 2-3 kertaa vuodessa.
Yksinäistä erakkoelämää tämä ollut jo kauan.

Toivoisin ystävystyväni jonkun 0 ystävää omaavan pitkäaikaisyksinäisen kanssa, jollainen itsekin olen. Äidin kanssa vain yhteydessä, eikä hänenkään kanssa kovin hyvät välit.

en ole ystävieni kanssa ollut moneen vuoteen, saati yhteydessä. en siis sano että vihaan ystäviäni, en vain tunne olevani samalla aaltopituudella kuin he. en ole koskaan seurustellut mutta toivoisin että munkin kainaloon tulisi nainen.

Seurustelu?Mitä se on?

Erosin itsekin. 14-vuoden parisuhteesta, suhteen aikana menetin kaikki omat ystäväni, koska kumppanini ei halunnut hengata heidän kanssaan ja meille muodostui ”yhteisiä” pariskunta ystäviä. Kuitenkin eron jälkeen nämä ”yhteiset” ystävät paljastuivat kumppanini ystäviksi ja jäin sen jälkeen täysin yksin. Olen kokenut paljon vihaa eron jälkeen, kuin myös suhteen loppuvaiheessa, jossa huomasin että kumppanilleni nämä ystävät ja some oli tärkeämpiä kuin minä. Yleensä menimme myös kumppanini ehdoilla, heitin itse omat haaveeni suhteeni aikana romukoppaan ja kuljin vain mukana. Nyt vanhemmalla iällä on vaikea tehdä uusia ystäviä ja myös vihallani on osuutta asiaan, en luota enää ihmisiin ja sulkeudun omiin oloihini. En usko että löydän enää uusia ystäviä tai onnistun nauttimaan elämästäni samalla tavalla kuin suhteen alussa.

Ikää 35v enkä ole koskaan seurustellut eikä koskaan ollut varsinaisia ystäviä. Kavereita kyllä oli koulussa ja opiskellessa mutta sen jälkeen kun valmistuin korkeakoulusta 2014, kaikki kaveritkin hävisi. Ystäväksi en oikein kutsuisi yhtäkään näistä kavereista, kyseessä oli enemmän samoissa porukoissa hengailevat, ei ketään sellaista joka olisi halunnut minun kanssa kaksistaan tehdä jotain.

Harrastuskavereita on nykyisin, mutta ei sellaisia kavereita ole montaa joiden kanssa voisi lähteä ulos sillon kun huvittaa. Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä harvemmassa on ystävät. Niin se vaan tahtoo mennä.

Ollut monta vuotta noin,ihan melkein kuin mun kirjoittamaan tekstiä,kaikki muut pariutuu,menee naimisiin,saa lapsia,on laaja ystävä porukka yms. Minä vuodesta toiseen yksinäinen niin parisuhde kuin kaveri rintamalla, monet jättäneet mut oon vaan ollut hyödyke muille heti kun sanonut että en halua olla hyväksikäytettävä tms niin mulle suututtaa ja pistetty välit poikki,kai oon myös liian outo.

Minulla ei ole ollut ystäviä yli 10 vuoteen. Olen kaksikymppinen mies. Enkä ole ikinä seurustellut. Mikä neuvoksi? Itse olen vahvasti sitä mieltä että pitää olla ensin edes yksi ystävä ennen kuin voi aloittaa seurusteluja yhtään kenenkään kanssa. Suurin osa ihmisistä pitää erakkoja ja niitä joilla ei muuten vain ole ystäviä jotenkin epäonnistuneina tai jopa jotenkin vaarallisina henkilöinä.

Vaikka aloitus 11 vuotta vanha niin ihan kuin minun kirjoittama tuo teksti, 0 ystävää,vanhempiin kylmät välit,sisarukset elää omaa elämää...ainoa plussa on työpaikka. En jaksa elämäntarinaani availla muutakuin sen verran että olen aina ollut vain ylimääräinen rasite ja likasanko muille ihmisille.

Rupea puhumaan itseksesi. Se auttaa ainakin vähän 👍🌞🙂

Ikinä ei ole ollut kavereita. Siis ei ikinä.

0 kaveria ja en seurustele. Täällä 1 lisää.

Kerrankin aikaa itselle, ihanaa.

Sama täällä ei ole minullakaan yhtään ystävää. Koronan aikana hävisi ystävät ja sukulaiset. On minulla onneksi poika hänen kanssa on hyvät välit.

Aika huono homma mulla on kuitenkin 200 sukulaista 100 pikkuserkuu äiti isi 5 sisarusta ja 78 ystävää mulla elämä on täydellistä mulla on myös tosi komee ja söpö ihastus

Moi. Olen 20-vuotias poika porvoosta. Olen myös yksinäinen ja mulla ei ole yhtään kavereita eikä seurustelu kumppania ole koskaan vielä ollut. Käyn tällä hetkellä työtoiminnassa ja zentrassa kodin ulkopuolella mutta kavereita en ole saanut, vaikka zentrassa olen käynyt jo vuoden ajan ja työtoiminnassa noin puoli vuotta. koska en ole uskaltanut aloittaa keskusteluja ihmisten kanssa joita en tunne eikä juuri kukaan puhu mulle. Sen lisäksi mulla on vaikea tutustua paikoissa jossa on paljon porukkaa. Sitten mulla on myös uusiin ihmisiin tutustuessa sellainen ongelma että kun olen aika hiljainen ja jos juttukaverikin on hiljainen niin keskustelua ei meinaa syntyä kuulumisia ja muutamaa sananvaihtoa lukuunottamatta.