Lapsen kunnioitus perheensä jättävää vanheempaansa kohtaan?

Miehen isä jätti aikanaan perheensä toisen naisen vuoksi. Oli ollut pitkään jo suhteessa avioliittonsa aikana. Nyt liki 30 vuotta myöhemmin kertoo avoimesti tehneensä silloin suurimman virheen elämässään.. Mieheni ja hänen siskonsa eivät juuri arvosta isäänsä. Hän on aivan huippu-pappa nyt lapsenlapsilleen, ehkäpä hän näin koittaa hyvitellä. Viimeinen oma näkökantani.

Olin aika pieni ja minun äitini osasi selittää asian niin, ettei isästä jäänyt mitään roiston mielikuvaa. Nostan hattua äidilleni, sillä ei varmasti ollut helppoa kertoa tilanteesta lapsille järkiperäisesti argumentoiden kun samaan aikaan tunteet hyppi silmille täyttä häkää.
Ei ole jäänyt mitään traumoja siitä siskollenikaan. Ollaan isän kanssa läheiset edelleen ja äitikin on tavannut sen isän uuden vaimon.

Mielestäni aikuisen vlvollisuus on ennen kaikkea suojella lastaan aikuisen tunnehelvetiltä, sillä lapsi on aina syytön ja siksi viaton, olkoon minkä ikäinen tahansa, kun tuollainen asia perheessä tapahtuu. Lapseen ei saa siirtää omaa vihaansa ex-puolisoaan kohtaan, sillä lapsella on vain yksi biologinen isä ja äiti ja oikeus pitää tunnesiteensä kunnossa molempiin.

Tilanne muuttuu oleellisesti, kun/jos isä tai äiti on ollut jo vuosia salaisessa suhteessa ja asia tulee perheessä yllätyksenä kaikkien tietoon.
Kyllä minusta on silloin ihan oikein, että lapsetkin saavat tietää petoksen. Tietysti jos on ikää tarpeeksi sen ymmärtää.

Aivan eri juttu on jos ero tulee muista syistä ja lapset näkevät se itsekin. Silloin varmasti kunnioitus säilyy kumpaakin vanhempaa kohtaan

Itselläni on kokemus isän vuosien salasuhteen pommista. Olin jo aikuinen ja oma perhe silloin. Kyllä isän pisteet laskivat ja hän menetti meidät lapset elämästään kymmeneksi vuodeksi.

Isän salasuhde oli 15v nuorempi ja avoliitto kesti sen 10v eli isän vakavaan sairastumiseen. Eipä avokki halunnut enää vanhaa miestä vaivoikseen.

Äitikään ei enää huolinut ja isä eli surullisen loppuelämän, tosin ei enää elänyt kovin montaa vuotta.
Nuorin lapsista, joka oli eron aikaan murrosikäinen, ei antanut hänelle koskaan anteeksi.

Jos toinen vanhemmista "karkaa" syystä tai toisesta perhe-elämästä ja -arjesta, niin tuskin voi edes odottaa lastensa kunnioittavan. Ja miksi surusta toipunut ja elämäänsä jatkava ex-puoliso huolisikaan takaisin. Tarpeeksi kun tulee kuraa niskaan, niin siihen loppuu kunnioitus, arvostus ja rakastaminen. Ja nuo tunteet ovat edellytyksenä sille, että ihmistä voisi arvostaa isänä / äitinä tai puolisona.

Jotenkin tietämättä kaikkia taustoja pistin mielessäni eron molempien piikkiin ja olin tyytyväinen molempien löytäessä elämäänsä uudet kumppanit, koska en kestänyt nähdä kumpaakaan eron jälkeen yksin. Se oli surullisempaa, kuin itse ero sen kylmän perhe-elämän jälkeen.. Tilanteen tasoittuessa vuoden sisällä sain elämääni neljä rakastavaa aikuista kahden onnettoman aikuisen sijaan ja olen siitä lahjasta vielä tänäkin päivänä onnellinen!!

Menneeseen ei pidä jäädä piehtaroimaan kenenkään!

Jätetyn aikuisen on helppo syyllistää sitä jättäjää ja vetää lapsetkin mukaan.

Ero vanhempien lapsen taas on helppo syyllistää kaikesta epäonnistumisestaan eronneita vanhempiaan.

Mutta totuus on se, että
JOKAINEN ON OMAN ONNENSA SEPPÄ, lähtökohdistaan huolimatta!