Usein törmää näkemykseen, jonka mukaan huonossa liitossa kannattaa pysyä "lasten vuoksi". Olen itse kasvanut eroperheessä sen kummempia traumoja saamatta enkä oikein voi ymmärtää, millä tavalla on lasten edun mukaista pysytellä yhdessä, jos vanhempien välit ovat etäiset tai suorastaan vihamieliset.
Moni kirjoittaa, että aikoo lähteä suhteesta, kunhan lapset ovat muuttaneet omilleen. Teiltä, jotka ajattelette näin, kysyisin, oletteko miettineet, millaista syyllisyyden taakkaa ja kiitollisuuden velkaa lapset joutuvat kantamaan saadessaan tietää, että vanhemmat ovat tavallaan pilanneet parhaat vuotensa heidän vuokseen?
Huonossa liitossa "lasten vuoksi" elävien lisäksi toivoisin vastauksia niiltä, jotka tietävät vanhempiensa pysyneen yhdessä em. syystä ja jotka kokevat aikuisiksi kasvettuaan sen olleen hyvä ratkaisu. Kuten jo kerroinkin, olen itse kasvanut eroperheessä, ja minusta olisi kiinnostavaa kuulla muunlaisista kokemuksista.
Moni kirjoittaa, että aikoo lähteä suhteesta, kunhan lapset ovat muuttaneet omilleen. Teiltä, jotka ajattelette näin, kysyisin, oletteko miettineet, millaista syyllisyyden taakkaa ja kiitollisuuden velkaa lapset joutuvat kantamaan saadessaan tietää, että vanhemmat ovat tavallaan pilanneet parhaat vuotensa heidän vuokseen?
Huonossa liitossa "lasten vuoksi" elävien lisäksi toivoisin vastauksia niiltä, jotka tietävät vanhempiensa pysyneen yhdessä em. syystä ja jotka kokevat aikuisiksi kasvettuaan sen olleen hyvä ratkaisu. Kuten jo kerroinkin, olen itse kasvanut eroperheessä, ja minusta olisi kiinnostavaa kuulla muunlaisista kokemuksista.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Eri lapset varmaankin reagoivat eri lailla eroon. Tällä hetkellä perhedynamiikka on meidän lasten kannalta niin kohdallaan, etten uskaltaisi keikutella venettä.
Lapsilla ei tietenkään ole minkäänlaista aihetta syyllisyyteen, koska vanhemmat itse ovat lähteneet leikkiin mukaan. Eivätkä vanhemmat ansaitse kiitollisuutta siitä, että hoitavat velvollisuutensa.
Jos ero parantaisi lasten elämänlaatua, eroaisin tietenkin heti. Mutta en usko, että se minun elämänlaatuani mitenkään parantaisi. Tekisi vain arkirutiineista paljon monimutkaisempia. Ja työmatkoilla huomaa, että se yksinolemisen vapaus käy hyvin nopeasti kolkoksi.
Olen niin samaa mieltä kanssasi, AP. Monesti on pitänyt kirjoittaa täysin samasta aiheesta tänne palstalle.
Olen myös itse perheestä, ns. erolapsi, joiden vanhemmat käyttivät samaa, järjetöntä tekniikkaa.
Ja ensimmäiselle vastanneelle; käytönnön elämä voi tuntua helpommalta mutta lapset eivät ole tyhmiä. He kyllä aistivat jatkuvan painostavan ilmapiirin kotona, joka saa heidät tuntemaan syyllisyyttä ja masentuneisuutta, riippumatta siitä kokevatko vanhempien onnettoman suhteen omaksi syykseen.
Kaikki olisi omassakin lapsuudessani ollut helpompaa kun vanhemmat olisivat reilusti eronneet. Kuulin myös vanhempieni riitoja,mitä ei olisi pitänyt sen ikäisenä kuulla, vaikka ne riitelivät aina muka meiltä lapsilta kuulemattomissa. Kuten sanoin, lapset eivät ole tyhmiä ja minäkin menin monesti varta vasten salakuuntelemaan. Oli pakko, koska tilanne oli tabu josta ei puhuttu, mutta jonka kaikki teidostivat.
Rakastan vanhempiani mutta tästä asiasta olen edelleen hyvin katkera ja se on vaikuttanut raskauttavasti myös omiin aikuisiän ihmissuhteisiini.
Koko tekstini allekirjoittaisi myös monet, monet muut ystäväni ja tuttuni ketkä ovat olleet samassa tilanteessa ja keiden kanssa olemme keskustelleet aiheesta.
On aivan järjetöntön asia olla lasten vuoksi yhdessä. Lapset ovat sopeutuvaisempia muutoksiin, kuin aikuiset. Alku tulee kaikille shokkina, mutta elämä jatkuu. Reilua, että avoimesti ja rehellisesti, vaikka se vaatiksin alkuun enemmän käytännön järjestelyjä. Loppupeleissä avoimessa ilmapiirissä elävät lapset ovat taatusti onnellisempia Siksi tuntuukin että tämä absurdi perustelu eron välttämiseksi onkin vanhempien omaa huonoa omatuntoa ja saamattomuutta, ei ole munaa lähteä vaikka olisi itsekin onnellisempi.. Älkää tehkö karhunpalvelusta lapsillenne.
"ei ole munaa lähteä vaikka olisi itsekin onnellisempi"
En kuvittele eron tekevän minua onnellisemmaksi. Yksinäisyys on haljua, ja olen jo tajunnut, että en ole ihmissuhdemateriaalia.
Ehkä pitäisi ruveta ryyppäämään. http://www.latimes.com/health/boostershots/la-heb-kids-who-binge-drink-in-college-have-more-fun-20120820,0,4728141.story
"Binge-drinking college students are happier than their non-binge-drinking peers"
Tuskin sinäkään allekirjoitat sitä, että äidin ja isän uudet kumppanit ovat yhtään sen kummempia kuin että vanhemmat olisivat olleet yhdessä.
Jos ei sitten haeta sitä uutta kumppani ja pidetään lapsiin yhteyttä jatkuvasti, voi olla että lapsikin voi hyvon.
Mutta jos lapsi joutuu matkustamaan joka toinen viikonloppu monen sadan kilometrin päähän tapaamaan sitä etävanhempaansa, jossa perheessä on uusi puolsio, kaikkine määräyksineen ja vielä lisäksi tämän lapset, joille tämä paikka on koti. Tämä oma vanhamasi hoiteleekin näitä vieraita lapsia ja sinä menet sinne kuin kylään ja pakon perään. onkohan tämäkään lapselle hyväksi.
Olet vasta 23 vuotias ja tuksin ajattelet kovin syvästi tuota lapsen asemaa, on hyvä jos koet omalla kohdallasi asioiden parantuneen, mutta nyt tämä on tätä juuri lapset kulkevat viikonloppuisin valtavia matkoja ja joutuvat näiden uusikoiden määräiltäviksi aika usein.
Ei näillä ole siellä leikkikavereita, ei juurikaan omia leluja kun ovat siellä lähivanhemman luona.
Itse en moisesta tilanteesta saisi muuta kuin tressiä, samoin uskon näiden lastenkin kohdalla.
Monesti on vielä, että et saa edes käyttää samoja vaatteita näissä kohteissa, vaan sinut ikäänkuin kuoritaan joka kerta. Voiko tästä lapsesta tulla ehjä?
Eli onko lapsien pahoin vointi suotavampaa, kuin omasi olisi monelle vanhemmalle oikeutettu kysymys.
Sinunkin kirjoituksesi, aloittajan lisäksi, on kuin suoraan omasta elämästäni.
On lohduttavaa tietää että en ole yksin ajatusteni kanssa ja olen onnellinen puolestasi kun olet voinut purkaa asioita lähipiirisi kanssa. Kumpa minäkin olisin voinut mutta olen joutunut selviytymään itse. Onneksi olen pärjännyt elämässäni hyvin, vaikka hirveästi työtä se on vaatinut henkisellä puolella.
Vastaukseni on siis tarkoitettu "shocked_n_23v." kirjoitukseen.
Kovin olet itsekeskeinen tällä kirjoitelmalla, kun sanot että että muka lapset kantaisivat syyllisyyden taakkaa ja kiitollisuuden velkaa kun saavat ietää, että vanhemmaat ovat pilanneet parhaat vuotensa heidän vuokseen.
Lasten suunnalta kuultuna asia ei oel näin, eivät he näe vanhempiensa seksielämää niin tärkeänä, sillä sitähän sinäkin tässä haet.
Ja se huono liitto on omassa päässäsi, kun sanot itsellesi että ei liitto ole huono, alat itsekin päästä ajatuksesta pois ja liitto saattaakin saada ihan uuden alun. Lapsille olo yhdessä kodissa on kuitenkin paljon tärkeämpää, hänen elämässään on edes jokin arvo. Olette kyllä sen lapsillenne velkaa, joten jättäkää ne haihattelut. Olette aikanaan sitoutuneet liittoon, silloin ei ole lupa vilkuilla muita.
Ei ole huonoja liittoja, on vain epäkypsiä ihmisiä, jotka luulottelevat asioita, jotka eivät ole valmiita minkäänlaiseen suhteeseen. Sitä kotia on luultavasti vain alettu leikkiä ja ilman vastuuta, mutta se vastuu pitää kantaa jos on perheen laittanut, ei siitä enää lähdetä uusille markkinoilla ihan niin vain.
Psykiatrille niitä ajatuksia pitää mennä selvittelemään eikä millekeään salasuhteelle.
Tietenkään lasten suunnalta kuultuna asia ei ole näin. Hehän myötäilevät vanhempaa, kenen kanssa puhuvat asiaa. Koska lapset ovat FIKSUJA!
Todella itsekeskeistä on vanhemmilta piiloutua lasten taakse, kun uusi elämä ilman puolisoa pelottaa ja arveluttaa, tai pelkää menettävänsä varallisuutta/materiaalia.
itse olen myös perheestä, jossa toivon vanhempien päätyneen eroon. Olisi voinut tehdä minusta ja veljestäni hieman normaalimman parisuhteissamme. Me tässä terapiaa tarvitsemme, että tajuaisimme, mistä on kyse rakkaudessa ja parisuhteessa. Vieläkin, aikuisina!
Joten älkää nyt kukaan tietämätön tulko sanomaan, että osaatte lapsen suulla jotain sanoa, kun itse olette se toinen pelokas vanhempi!!!!!!!!
Eihän tuollaiseen asiaan voi olla mitään yleispätevää sääntöä. Yhtä monta syytä kuin on erota, on myös olla yhdessä lasten vuoksi. Tietenkin oikein riitaisassa kodissa kasvavat lapset saattavat kärsiä, mutta ei sekään ole niin yksiselitteistä kuin monet luulevat.
Riitelykin on osa elämää ja monet ns.asiantuntijathan ovat sitä mieltä, että lapsille kaikkein parasta olisi nähdä vanhempiensa väliin riitelevän ihan aikuisesti ja sitten, mikä tärkeintä, myös sopivan riitansa. Eroaminen riitelyn päätteeksi ei ole mitään sopimista, vaan luovuttamista. Toki joskus on parempi luovuttaa kuin jatkaa toivottomaksi osoittautuvaa taistelua.
Kiitos vastauksista, jotka kaikki olivat suurin piirtein asiallisia ja pysyivät aiheessa - harvinainen tulos tällä palstalla :)
Kahta näkemystä haluaisin kuitenkin vielä kommentoida. Ensinnäkään en ajatellut ensi- enkä edes toissijaisesti vanhempien seksielämää, niin kuin nimimerkki Järki päähän arveli, vaan kodin yleistä ilmapiiriä ja vanhempien kireitä välejä, jotka lapset varmastikin aistivat. Varmasti monessa avioliitossa luovutetaan liian helposti, mutta usein käy myös niin, että toisen sitoutuminen on voimakkaampaa kuin toisen. En esimerkiksi ymmärrä, mitä omien ajattelumallien muuttaminen auttaa, jos toinen on vaikkapa kroonisesti uskoton.
Toisekseen ero ei automaattisesti tarkoita muuttoa toiselle paikkakunnalle. Huonosti järjestetyistä asumis- tai uusperhekuvioista lapsi varmasti kärsii, mutta nämä ovat kuitenkin vain järjestelykysymyksiä. Vanhemmat voivat jatkaa asumista samalla paikkakunnalla. Jos välit ovat niin riitaiset, ettei tämä onnistu, ei silloin onnistuisi avioliiton jatkaminenkaan.
Lopuksi toteaisin, että keskustelussa on käsitelty asiaa lähinnä vanhempien näkökulmasta, siis siitä, mitä itse kukin arvelee olevan parhaaksi lapsille. Siksi olisinkin toivonut vastauksia niiltä, jotka tietävät omien vanhempiensa pysyneen yhdessä lasten vuoksi ja kokevat sen aikuisiksi kasvettuaan olleen hyvä ratkaisu.
Toisen pettäminenhän ei ole avioliittoa, eikös niin.
Se on avioliiton hajoittamista ja luottamuksen rikkomista, koko sisällön mädättämistä.
Avioliittohan on uskonnollinen asia ja se on tehty Jumalan siunauksella.
Miksi se ei sitten onnistukaan?
Jumala on hylätty ja Jumalan ohjeet.
Jos tuhoaa itse omaa elämäänsä, on surullista, että lapset menettävät vanhempansa ( jotka ovat syyttömiä), tai toisen vanhemman.
"En esimerkiksi ymmärrä, mitä omien ajattelumallien muuttaminen auttaa, jos toinen on vaikkapa kroonisesti uskoton."
On syitä, jolloin kuuluukin erota lasten parhaaksi. Väkivalta, alkoholi, hyväksikäyttö, mahdollisesti myös uskottomuus. Pitää vain olla tarkkana, että ero johtaa lapsen kannalta parempaan tilanteeseen. Kuka suojelee lasta eron jälkeen vanhemman väkivallalta, alkoholilta, hyväksikäytöltä?
"ero ei automaattisesti tarkoita muuttoa toiselle paikkakunnalle"
Ei, mutta se tarkoittaa hyvin usein vanhempien uusia sussuja, mikä saattaa olla hyvin stressaavaa. Ero lasten vuoksi on mahdollinen, mutta lapsia ei pitäisi pakottaa ottamaan elämäänsä uusia isä- ja äitipuolia.
"Siksi olisinkin toivonut vastauksia niiltä, jotka tietävät omien vanhempiensa pysyneen yhdessä lasten vuoksi ja kokevat sen aikuisiksi kasvettuaan olleen hyvä ratkaisu."
Jos vanhemmat hoitavat asian oikein, lapset eivät tiedä sitä. Veikkaan, että suurin osa avioliitoista, jotka ovat pysyneet kasassa vuosikymmeniä, on pysynyt kasassa nimenomaan velvollisuudentunnosta pikemmin kuin tunteen palosta.
Omassa kodissani sinniteltiin yhdessä lasten vuoksi. Elettiin silloin 70-lukua, jolloin avioero ei ollut niin yleinen eikä edes helposti saatavissa. Toivoin salaa, että isäni olisi kuollut niin äiti ja me lapset oltaisiin saatu olla rauhassa. Monena yönä livahdin salaa kävelylle, kun vanhemmat riitelivät (luulivat varmaan että me lapset nukutaan). Isäni oli sairaalloisen mustasukkainen, ja keksi milloin mitäkin syitä äitini henkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn.
Näin vanhempana olen oivaltanut sen, miten jatkuva riitely on vaikuttanut myös omiin parisuhteisiini. Olen aina jättänyt omat tarpeeni esittämättä riidan pelossa, ja mahdollisissa erimielisyyksissä olen "kävellyt ulos". En kestä minkäänlaista riitelyä, jos kuulenkin huutoa ja tappelun ääniä, menen vieläkin ihan paniikkiin.
Olisi ollut paljon parempi, jos vanhempani olisivat ottaneet avioeron.
Mietin myös sellaista seikkaa että vanhempien suhde antaa lapsille sen parisuhteen mallin, ja jos vanhempien välillä ei enää ole parisuhdetta niin mikälaisen mallin tämä antaa lapsille? Lapset ymmärtävät että asia on niin että mies ja nainen asuvat yhdessä, tiskaavat yhdessä ja istuvat yhdessä sohvalla puhumatta toisilleen. Tämä tuskin on lapsille paras mahdollinen malli. Minulle vanhempien välinen hellyys toi suuren turvallisuuden tunteen lapsuudessa, varsinkin kun kaverit olivat eroperheistä. Vanhempi on joka asiassa roolimalli lapsilleen, niin työelämässä kuin parisuhteessakin. Minä ainakin haluaisin antaa omille lapsilleni mallin jossa isä ja äiti kunnioittavat ja rakastavat toisiaan ja osoittavat molemminpuolista kiintymystä ja hellyyttä ihan arkielämässäkin. Ei siihen parisuhteen panostukseen nyt niin paljon vaadita! Meillä on miehen kanssa paljon halailua ja hellimistä, istutaan sohvalla sylikkäin, kävellään käsi kädessä, suukot aamuin illoin ja pienet rakkauden osoitukset.
Yritin tällä sanoa sitä että jos vanhemmat elävät ns järkiliitossa vain lasten vuoksi niin tämä ei varmasti ole hyvä parisuhteen malli lapsille ja ne kyllä huomaavat jos vanhempien välit ovat viileät. Mielestäni myös se että vanhemmat ovat itse onnettomia huonossa parisuhteessa vaikuttaa lasten hyvinvointiin. Onnellinen äiti-onnelliset lapset.
Toki lasten takia kannattaa yrittää vielä parantaa omaa parisuhdetta, esim leirit, kurssit ja neuvonta ja yhteinen aika. Koittakaa panostaa kumppaniinne ja viettää hetki laatuaikaa yhdessä arjen keskellä. Lapset mummolaan tai hoitoon ja kiva ilta viinilasin ääressä!
"jos vanhemmat elävät ns järkiliitossa vain lasten vuoksi niin tämä ei varmasti ole hyvä parisuhteen malli lapsille"
Päinvastoin, se on mitä pätevin malli lapsille. Romanssin latistuminen lapsiperheessä on normi. Lasten on hyvä tiedostaa se ja varautua siihen, kun lähtevät omaan parisuhteeseensa.
Vastaus tuohon edelliseen viestiin. "Romanssin latistuminen lapseperheessä on normi", tietysti parisuhde muuttuu ajan ja elämäntilanteen mukaan mutta se ei suinkaan tarkoita että oma parisuhde pitää hylätä kokonaan heti kun lapset on tehty. Lapsethan nimenomaan tehdään siihen omaan parisuhteeseen sen oman kumppanin kanssa, ainakin minun lapsuudessani oli selvä että isä ja äiti olivat toistensa ykköset ja tietysti me lapset olimme äärettömän tärkeitä ja rakkaita mutta lasten saaminen ei todellakaan tarkoita että se oma rakas aviopuoliso pitää hylätä lasten vuoksi. Isovanhempani olivat naimisissa yli 50 vuotta, 3 lasta ja 9 lastenlasta, ja olivat silti todella rakastuneita.
Lapsiperheen arki vaatii sitoutumista ja joustamista molemmilta osapuolilta, mutta romantiikkaan ja rakkauteen ei vaadita kuin vähän viitseliäisyyttä ja aikaa. Minä esimerkiksi aion palkata siivojaan tekemään parin tunnin viikkosiivouksen jottei kotona tarvi riidellä siivousvuoroista! Samalla jää sitten aikaa muuhunkin kuin imurointiin.
"Lapsiperheen arki vaatii sitoutumista ja joustamista molemmilta osapuolilta, mutta romantiikkaan ja rakkauteen ei vaadita kuin vähän viitseliäisyyttä ja aikaa."
Hah, pienet lapset vievät viitseliäisyyden viimeisetkin rippeet ja vielä ylimääräistäkin. Siinä ei kaipaa muuta kuin hetken hiljaisuutta omissa oloissa, eikä sitä yleensä suoda.
Kun välitön ahdinko hieman helpottaa vuosikymmenen päästä, parisuhde on jo raunioina.
Lapselle olisi hyvä jos ei tarvitisi alkaa jo pienestä pitäen vetämään itseään moninkertaisesti painavampaa (äidin)murheen rekeä perässään kaikkialle mihin meneekin. Siitä taakasta on vaikeata luopua aikuisenakaan, ja helposti tulee sälyttäneeksi sen seuraavallekin sukupolvelle. Syyllisyys on niin valtava, ja sokeuttaa ja kuurouttaa kantajansa.
Kannattaa miettiä myös eron mahdollisuutta jos avioliittonne on lähinnä sotaa. Mieluummin kaksi kotia kuin kodittomuus, ja toisaalta: aviopuolison voi vaihtaa mutta lapsuuttaan ei.
Niin, jos ja jos, jos avioliitto on sotaa. Ei ole vain yhtä oikeaa ratkaisua. Mitä jos ei ole sitä sotaa, vaan yhdessä hyvä lasten kasvattamisen henki, yhdessä yrittämisen henki. Mitä, jos ei ole puolisoiden välillä sitä vihaakaan? Luottamus säröillä, mutta vahva usko toipumiseen. Katson, että tuo eoamaton yhdessäolo on lasten kannalta parempi ratkaisu, kuin lapsilla kaksi kotia ja toisella mahdollinen uusi omine lapsineen ja kaikki se skisma, jonka tilanne synnyttää jne. Kun ruukkuun on jo ensimmäinen särö lyöty, niin ei sitä halua ihan pirstaleiksi hakata, vain esim. vanhemman omien seksihalujen vuoksi. Elämä kokonaisuudessaan on paljon enemmän kuin pelkkä seksi.
Ihanaa kun joku nostaa asian täällä esiin! Monta kertaa olen miettinyt kirjoittaa samasta asiasta mutta en ole uskaltanut. En ole myöskään löytänyt oikeita sanoja. Kiitän aloittajaa joka nosti asian esiin puolestani ja puhui "suullani".
Minun vanhempani pysyivät yhdessä takiani. Toivoin ja rukoilin vuosia että he eroaisivat. TIesin hyvin etteivät he rakastaneet toisiaan. Vuosikausia syytin itseäni että olen tuhonnut äitini elämän, hänhän oli isäni takia minun takiani. Vasta viimeisen kahden vuoden aikana olen todella tajunnut että en minä ollut syyllinen vaan äitini ryssi elämänsä ihan itse. Isäni ei eroa halunnut, tekihän äiti kaikki kotityöt jne. Vanhempani eivät varsinaisesti riidelleet, mutta ilmapiiri oli niin kalsea että lumiukkokin olisi sisällä viihtynyt. He erosivat jonkin ajan kulttua kun olin muuttanut pois kotoa.
Kirjoittaja "Järki päähän" ei tiedä mistä hän puhuu. Ei kukaan tiedä jollei ole sellaista helvettiä kokenut. Nuorison pahoinvoinnista puhutaan paljon, monta kertaa olen miettinyt että kuinka paljon asiaan vaikuttavat perhesuhteet. Pahinta on että nuori ei välttämättä edes tajua mistä paha olo johtuu, en minäkään tajunnut ennenkuin pitkälti yli kaksikymppisenä.
Olen kateellinen eroperheiden lapsille. He säästyivät ainakin elämältä joka minulla oli. Kuulostaa idealistiselta varmaan joidenkuiden mielestä mutta minä olen päättänyt että oma lapseni ei tästä kärsi. Hän tulee tietämään että hänen vanhempansa ovat yhdessä raukkauden takia. Jos jonain päivänä herään etten enää rakasta miestäni niin se on ero. Rukoilen ettei näin käy ja teen mieheni kanssa paljon kaikenlaista yhdessä ja olemme jutelleet paljon lapsuudestani. Teemme paljon töitä rakkaudemme eteen.
Parhaimman lahjan mitä vanhemmat voivat lapselleen antaa on keskinäinen rakkaus. Sen suojassa lapsesta kasvaa tasapainoinen aikuinen. Jos tämä ei ole mahdollista niin seuraavaksi paras vaihtoehto on kaksi kotia jossa kummassakin on häntä rakastava vanhempi. Rakkaudeton ydinperhe on hirvein vaihtoehto.
Lapsena kuulin usein, että vanhempieni tappelu ja kurjuus johtuu minusta.
Epäilin vakavissani olenko lainkaan heidän lapsensa.
Ukko riehui humalassa, oli muutaman kerran tekevinään itsemurhaa, ajoi meidät ulos vuodenaikaan katsomatta jne.
Lähdin pois heti vapaaehtoisen intin jälkeen.
Kaikesta huolimatta vanhempieni yhteiselo ja tappelu jatkui isäni kuolemaan saakka.
Vasta sen jälkeen minulle selvisi, että äitinihän oli varsinainen perkele.
Ilkeä, puolueellinen, pahansuopa, kaikkeen tyytymätön.
Olisin taatusti ollut onnellisempi jos vanhempani olisivat eronneet mutta minut olisi varmaan määrätty sen pääperkeleen kasvatettavaksi mutta ei elämä olisi enää kurjemmaksi voinut muuttua.
Kutsusta huolimatta en mennyt äitini kuolinvuoteelle hyvästelemään.
Syvälle syöpyneet, katkerat muistot estivät.
Ainoana myönteisenä puolena on se, että tein silloin omaa liittoani koskevia päätöksiä, "ei koskaan" periaatteella ja ne ovat pitäneet.
Myötätuntoni on puolellasi, sanon tämän silläkin uhalla että kuulostaa kliseiseltä. Minua vanhempani eivät sentään syyttäneet tilanteestaan, ainakaan suoraan.
Itse olen myös päättänyt että "huonon kierre" pysähtyy minuun. Hyvä että on muitakin :)
Seurauksia ja varmistelua.
Sitoutumiskammoisuuttani pidän lapsuuden kokemusteni seurauksena. Ilman nykyisen vaimoni aloitteellisutta 2:n vuoden seurustelun jälkeen, tuskin olisin avioitunut. Nytkin estin kirkkohäät ehdottomasti.
Eräs seuraus oli lasten hankkimisen pitkittäminen.
Sanoin vaimolleni, että haluan varmistaa ettei minun lasteni tarvitse elää riitaisessa kodissa.
Ensimmäisen hankimme 3:n aviovuoden jälkeen.
Nyt ovat tenavamme 4-kympin kahden puolen ja suhteemme ovat vähintäänkin tavanomisen hyvät.
Liekö kodin mallia, että esimerkiksi poikamme tekee kaikkia taloustöitä ja osallistuu täysipainoisesti vauvan ja lapsen hoitoon.
Tyttäremme väittää minua piilofeministiksi?
Lasten vuoksi yhdessä olon ymmärtää, mutta ei rahan vuoksi yhdessä oloa voi ymmärtää, eikä edes naimisiin menoa siksi, että naisen on päästävä naimisiin tai miehen naitava nainen vain rahan vuoksi.
Hienoa lukea välillä jonkun eroperheen lapsen ajatuksia. Mua on vaivannut oman eroni jälkeen juuri tuo, että lapset saivat erittäin huonon mallin parisuhteesta meiltä vanhemmilta. Mä kadun loppuikäni, ettei erottu aikaisemmin. Meillä oli järjettömiä riitoja, jotka lapsetkin aivan varmasti kuulivat ja juuri teini-iän kynnyksellä myös tajusivat. Meidän välillä ei ollut minkäänlaista hellyyttä tai läheisyyttä viimeisinä vuosina. Ei arvostusta, ei kunnioitusta. Koskaan eivät nähneet riitojen jälkeen anteeksipyyntöä.
Mua pelottaa, miten heidän tulevissa parisuhteissaan käy. Ovatko he kylmiä kumppaniaan kohtaan vai toimivatko toisin kuin vanhempansa. Toivottavasti tekevät niin kuin minä sanon, eivät niinkuin minä tein. Lapsia kohtaan onneksi hellyyttä osoitettiin molemmat ja niin teen minä edelleenkin.
Aikuinen on hyvin usein erittäin tyhmä, pitää kiinni kulisseista. Erota ei voi, kun mitähän muut siitä ajattelevat. Nehän leimaavat mut huonoksi ihmiseksi. Todellisuudessa aikuista vain pelottaa jäädä yksin.
Sinun kannattaa keskustella asiasta lastesi kanssa. Kylmä parisuhde vaikuttaa vasta sitten, jos ao. ihminen ei käsitä, että sillä on vaikutusta. Mutta jos vaikutusta osaa seurata ja analysoida, vanhempien esimerkki vaikuttaa positiivisesti niin, että itse pyrkii paremmin huolehtimaan parisuhteestaan ja onnellisuudestaan eli katkaisemaan ketjun.
Itse olen analysoinut vanhempien parisuhteen vaikutusta pariterapiassa. Vanhempien parisuhde on "normaalin" malli lapsille. Aikuisuuteen kasvamiseen kuuluu, että ottaa vastuun omasta elämästään eikä toimi automaattiohjauksella. Puhumalla asiasta lastesi kanssa, voit auttaa heitä huomaamaan tämän. Näin avioliitostanne voi tulla heille opettavainen esimerkki, ei malliopittu taakka. Jos isä kohtelee äitiä kylmästi, tytär voi tarkkailla, ettei hyväksy vastaavaa tai päinvastoin. Tämä on tärkeää, sillä monesti lapsuudenperheen kuviot ovat takana rakastumisessa. Toistetaan tiedostamattomasti kodin "normaali" ilmapiiri.
Toinen asia, jota kannattaa opiskella, on asema sisarusparvessa, miten se on vaikuttanut ja vaikuttaa parinvalintaan ja avioliittoon. Siskojen kanssa kasvanut poika voi olla melkoinen prinssi, odottaa erityiskohtelua. Samoin voi olla esikoisen kohdalla tai ainoan lapsen, he ovat vastuuntuntoisia, mutta tottuneet saamaan parasta. Kuopukset voivat olla ikuisia huolettomia vauvoja, joiden voi olla vaikea kantaa vastuuta. Kannattaa lukea kirjoja näistä, voi löytyä mielenkiintoisia juttuja.
Mua vähän askarruttaa se, että millainen on sitten se avioliitto, jossa kannattaa pysyä?
Eikö siinä riidellä, koeta ongelmia ja vaikeuksia parisuhteessa? Eikö tunteet saa viilentyä, alkuhuuma kadota? Vai eikö työstä, lasten kuskauksista, arjen pyörityksestä saa väsyä ja välillä uupua?
Minä olen suurimman osan aikaani tässä avioliitossa ensisijaisesti lasten takia. Yksin en ensinnäkään jaksaisi tätä tätä rumbaa neljän kanssa. Mieheeni on ihan hyvät ja mukavat välit. En tiedä rakastanko häntä vai en, en kauheasti edes pohdi asiaa. Kurkkuani myöten olen täynnä jatkuvaa omien tunteiden analysointia ja sen pohtimista kuinka onneton olen tai mistä kaikesta jään paitsi. Elämä nyt on minun kohdallani tällaista tällä hetkellä. Kiireistä, lasten ja työn ympärillä pyörivää. Lapseni olen itse halunnut, ja heistä pidän kiinni ja teen mitä tahansa heidän vuokseen. luovun sitten väliaikaisesti vaikka osata omaa elämääni. Kaikkea kun ei voi mielestäni saada.
Kun elämäntilanne taas muuttuu (ja se muuttuu viimeistään kun lapset kasvavat) niin keskityn sitten siihen. Tai vaikka itseeni hieman enemmän.
Minä riitelen välillä kovaäänisesti miehen kanssa. Huudan välillä lapsille. Tiuskinkin joskus ihan turhasta.
Ehkä minä traumatisoin seuraavan sukupolven kun ympärillä ei leiju jatkuvasti vaaleanpunaisia perhosia ja rakkauslaulut eivät soi radiossa aamusta iltaan.
Aina elämässä ei ole kivaa, ja joskus rakkaidensa vuoksi on tehtävä vaikka uhrauksia. Vaikka sitten pysyttävä avioliitossa ruuhkavuosien ajan, jotta muillakin kuin minulla olisi hyvä olla. Ja rehellisesti sanottuna, minä koen elämäni aika hyväksi. Pohtimalla ja analysoimalla se tosin alkaisi näyttää varmaan aivan kamalalta. Valintani on elää tätä hetkeä eikä surra sitä, millaista elänäi olisi, jos.....jos...ja jos....
Mutta oletko miettinyt esimerkiksi sitä asiaa, että jos tiuskit turhasta ja huudat lapsille, ehkä sen aiheuttaa mielipaha, jota tunnet miestäsi kohtaan. Etkö tunne syyllisyyttä siitä, että saatat tiuskia lapsille syistä, jotka eivät välttämättä liity heihin tai jostain turhasta, joka on saanut suuremmat mittasuhteet, kuin mitä ne oikeasti ovat, vain pelkästään sen takia, että jotkut muut asiat saavat sinut tolaltasi? Minä ainakin tein sitä, ja kadun sitä äitinä enemmän kuin mitään.Tulee huono omatunto, kun asiaa ajattelee...
Ja kirjoituksessasi paistaa läpi, hokemasi, että sinä voit hyvin ja olet tyytyväinen elämääsi? Et kuitenkaan loppujen lopuksi taida olla? Rivien välistä kuulostaa siltä, että, olet onneton ja elät elämää, joka ei tee sinua onnelliseksi.
Ja jos pitää edes miettiä, että rakastaako omaa miestä... Elätte siis pelkästään lasten vuoksi yhdessä? Kyllä ne lapset pärjäävät aivan hyvin myös avioeroperheissä, joskus paremminkin. Ei siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä, jos haluaa puolisoltaan jotain muuta, johon on alunperin suostunut, ja haluaa jotain toista elämältä.
Väkivaltaa ja "kovaäänistä" riitelyä lasten ei tulisi koskaan vanhempien välillä todistaa. Se oli syy, mikä sai minut eroamaan lopullisesti. En halunnut lasten oppivan, että elämän tulisi olla sellaista, enkä ikinä soisi, että he sitä kautta valitsisivat itselleen samanlaisen kumppanin kuin heidän isänsä on...
Entä me miehet? Vaimot harkitsevat eroa kauan aikaa eikä kukaan koskaan ajattele meitä! Aina omaa napaa tuijotetaan ja sanotaan, että rakastetaan vaikka eroa suunniteltaisiin, kuten en ymmärrä-nimimerkin kommentti osoittaa? Miksei vaimo voi sanoa meille, että "haluan sun olevan onnellinen, vaikka se olis jossain muualla?"
Tarvitaanko meitä oikeasti pelkästään siihen, kun vaimot ei pärjää lasten kanssa? Siinä tapauksessa munkaan vaimo ei taida välittää musta... mutta senhän tietää jo kaikki.
Minä olen sitten varmaan huono äiti, kun en pidä riitelyä ja välillä oman väsymykseni ja tunteideni näyttämistä mitenkään kamalana asiana lasteni edessä. En halua heidän oppivan, että äiti on kaikennielevä ja kestävä kone, vaan verta ja tunteita omaava ihminen siinä missä muutkin. Että joskus äitikin pahoittaa mielensä tai ihan yksinkertaisesti vain väsyy.
Olen myös eri mieltä, että lapsille on riitelyn todistaminen haitallista. Haitallista on se jäätävä ja tunnekylmä ilmapiiri, jossa pahat asiat ovat kuin virtahepo olohuoneessa ja kaikki leikkivät, että sitä ei näy.
En minä kauheasti mieti sitä, olenko nyt onnellinen ja tulevatko kaikki toiveeni tyydytetyksi. Minä elän tässä ja nyt. Välillä vit...taa ja väsyttää kaikki ja välillä tuntuu ihan tajuttoman hyvältä. Sama miehen kanssa. Onko se rakkautta vai ei, en tiedä. Aika varmaan näyttää, eroakaan en ole tekemässä. Sen tiedän, että yhdessä pysyisin vielä silloinkin, kun ainoa syy olisi lapset. Kunhan mies ei ryyppää, lyö ja keskinäinen kunnioitus on olemassa vaikka vain kaveripohjalta. Olen varmaan sitten vähään tyytyvä. Tiedä häntä.
Oman elämäni aika tulee taas kyllä takaisin, kunhan lapset pärjäävät paremmin omillaan.
Näin minä tämän olen järkeillyt.
Olen pahoillani, jos ymmärsit kirjoittamani tekstin hieman erillä tavalla, kuin tarkoitin. Tarkoitin todella sitä, mitä minä sanoin, että on aivan normaalia näyttää lapsillensa olevansa väsynyt, mutta omassa tapauksessani tiuskin lapsille tietämättä sen johtuvan loppujen lopuksi onnettoman elämäni takia. Minä en ollut silloin pohjimmiltani onnellinen, vaikka parisuhdekin kukoisti aina silloin tällöin.
Itse olisin kaivannut tasaista elämää parisuhteeni, en jyrkkiä ylämäkiä ja niitä jyrkkiä alamäkejä. Olisin halunnut niin sanotusti "loivia mäkejä" suuntaan ja toiseen.
Ja en sanonut, että lapset eivät saisi todistaa riitelyä, sanoin, että he eivät saa todistaa väkivaltaa ja "kovaäänistä" riitelyä. Lapset pelästyvät, jos äiti ja isä riitelevät niin, että ovet paukkuu ja huudetaan ja nimitellään. Se on se juttu, jota yritin selittää. Ja muille ihmisille se on varmasti ehkä sopivaa, mutta mielestäni se ei ole. Kuten sanoin toisessa kirjoituksessani, että minä koin vanhempieni riitelyä pienenä. Juuri sitä "kovaäänistä" ja muistan, miten pelkäsin ja koin syyllisyyttä siitä, että vanhemmat olivat meidän lasten takia yhdessä. Vaikka oikeasti vain loppujen lopuksi vanhempani eivät vain sopineet yhteen.
Mutta kuten sanoit aiemmin, jos olet suhteessa, jossa sinua kohtaan ei ole käyttäydytty väkivaltaisesti tai mies ei ryyppää ja kunnioitusta löytyy, niin mikset voisi ollakin onnellinen? Minulla avioliitossani esiintyi sitä väkivaltaa (jota lapset eivät koskaan nähneet, luojan kiitos) ja se oli se viimeinen tekijä, joka katkaisi avioliittoni, vaikka sitä ei esiintynytkään liiton loppupuolella enää.
Ja kyse ei ole siitä, että uhraat oman elämäsi lasten hyvinvoinnin eduksi, mutta kyse on siitä, että millaista hyvinvointia heille sitten lopulta tarjoat? Jos arki sujuu ja lasten on turvallista elää ja olla, niin tottakai vanhemmat yrittää saada avioliiton toimimaan ainakin siksi aikaa, että lapset kasvavat.
Tarkoitukseni ei todellakaan ollut loukata sinua tai arvostella sinua vanhempana. Mutta sinullakin on oikeus olla onnellinen, ja jos tarvitsISIT jotain muuta elämääsi, ei kukaan sinua voisi syyttää siitä. Kyllä niitä onnellisiakin avioerolapsia on olemassa. Minä olin onneton lapsi, jonka vanhemmat eivät ymmärtäneet erota.
Riitojakin on erilaisia. Tottakai riitely ja erimielisyydet kuuluu normaaliin elämään. Mutta jos on todella rajua riitelyä, huudetaan kovaan ääneen ja esim. iltamyöhään, kun lasten pitäisi saada nukkua. Ja nimitellään toista yms. Ja jos elämä on jatkuvaa riitelyä, niin se ei ole mun mielestä ok.
Itse en pidä oikein lapsille huutamisesta. Kun vein lastani päiväkotiin oli todella ikävää, kun kahden lapsen isä karjui lapsille kokoajan. Tietysti siinä oli sekin, että he eivät olleet kotonaan vaan päiväkodissa jossa oli muitakin aikuisia ja lapsia. Muut lapset saattoi pelästyä jne. Mutta tuli surku miehen lastenkin takia. Ehkä isä oli väsynyt/huono päivä tms. en tiedä...
Ei mun mielestä siitä lasten tarvitse syyllisyyttä kantaa. Sehän on useimmiten vanhempien oma valinta eikä lapset ole pakottaneet tai edes pyytäneet vanhempia pysymään yhdessä. Välttämättä lapset ei aina edes tiedä ongelmista, ainakaan jos ovat vielä pieniä.
Ei ero varmaan ole maailmanloppu ja lapset pärjää ja sopeutuu. Mutta aina kai lapset jonkin verran kärsii erosta, jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Ja kyllä se lähes aina varmaan kynnystä erota nostaa, jos pariskunnalla on lapsia. Ja toisaalta myös toiset aikuiset kärsivät enemmän huonossa liitossa kuin toiset.
Itse olen sitä mieltä, että jos vanhemmat jatkuvasti riitelee rajusti ja varsinkin lasten kuullen ja ovat kovin onnettomia niin varmaan onkin parempi erota. Tai jos on jopa väkivaltaa, alkoholismia tai muuta vakavampaa ongelmaa. Itse muistan vanhempieni riidat. Mutta en osaa sanoa olisiko ollut parempi, että olisivat eronneet.
Kyllä itsestäni tuntuisi kamalalta erota. Varsinkin, jos itse olisin se osapuoli joka näkisi vaikka vaan viikonloppuisin lasta. Ja lapsenkin kannalta. Uskoisin, että aika viimeiseen asti kyllä vältän eroa.
Syyllisyyden tunne muuttui murrosiässä lopunikäiseksi katkeruudeksi.
Kumpaankaan ei voi järkiperusteilla vaikuttaa!
Minulla myös vanhemmat riitelivät paljon lapsuudessani. Se syyllisyys todellakin muuttui katkeruudeksi. Mutta toisaalta se opetti minulle, että en laita lapsiani käymään läpi sitä kaikkea, minkä minä jouduin. Ja toivon, että lapseni oppivat nyt itse tulevaisuudessa tekemään hyviä valintoja elämänsä suhteen! :)
KYLLÄ lasten trakia kannattaa asua yhdessä. VAIN, jos todella ei voi toisiaan sietää, pitää mennä. On todella ihanaa nähdä, että me ollaan yhdessä vaikka suhde on kylmä kuin jääkaappi:-) Kun ilmoittaa toisella asioiden olevan näin ja toinen hyväksyy tai tuntee samaa, voi hyvinkin asua yhdessä. Huolehditaan lapsista yhdessä. Ei ole olemassa unelmaperhettä, mehän itse määrittelemme oman perheemme kuviot. Lapset haluavat, että asumme yhdessä. Riitoja on ollut, mutta kun toinen tai kumpikin ymmärtävät, että ei kannata edes puhua asioista, joista ei olla samaa mieltä niin on rauhallista. Ei kannata vaatia toista ymmärtämään asioita, jos ei kerta ole aivoja ymmärtää. Antaa toisen olla vaan, Toista ei voi muuttaa! Jos toinen kerta hyväksyy tällaiset järjestelyt niin mikä ettei. Minä en ainakaan edes kuvittele löytäväni jonkun prinssin, joka olisi unelmieni mies. Ei sellaista ole olemassakaan. Jokaisella on omat vikansa. Jos joskus rakastun, se on sitten eri asia, mutta ei nyt. Nyt ajattelen lapsia, ettei heiltä mene turvallisuus. Enkä omasta mielestäni edes uhraudu. Tottakai, LAPSET ENSIN!
Tunnen suunnatonta myötätuntoa lapsiasi kohtaan.
Lapsia ei voi pettää, he näkevät, kuulevat, haistavat ja ennenkaikkea vaistoavat kaiken.
Lapsista kasvaa aikuisia. Mallin parisuhteeseensa he ottavat vanhemmistaan. Haluatko että tyttäresi tai poikasi elää puolisonsa kanssa samanlaista elämää kuin sinä? Parisuhdetta joka on "kylmä kuin jääkaappi". Onko omien vanhempiesi parisuhde ollut tälläinen?
Itse olen kasvanut perheessä jota kuvailit. Ja teini-ikäni oli yhtä helvettiä kun todella tajusin että vanhemmat eivät rakastaneet toisiaan. Mutta mukamas äiti rakasti minua niin paljon ettei voinut erota. Ei se ole totta. Pääsyy oli pelko, siitä mitä muut ympärillä sanoisivat, miten rahat riittäisivät ja mikä tärkeintä; hän ei uskaltanut olla yksin. Myöhemmin tilanne meni siihen pisteeseen että ero oli ainoa mahdollisuus, silloin olin jo omillani.
Itse olen tehnyt vuosikausia töitä psyykkeeni kanssa. Yli vuosikymmenen jälkeen minulla on nyt rakastava ja huolehtiva aviomies. Suhteemme on kaikkea muuta mitä vanhemmillani. Ei tämä täydellistä ole, minussa ja hänessä on puutteita.
Olen kiitollinen kun kirjoitit tänne, kirjoituksesi on minulle taas yksi muistutus siitä millaista elämää EN halua itselleni ja tulevalle lapselleni.