Mä en käsitä, miksi kaikki jauhaa vaan sitä, että "Mä tapan itteni"... Luuletteko, että teillä ei ole mikään asia hyvin? Mulla on sisko joka on vaikeasti vammainen. Hän ei itse valinnut vammaisuuttaan. Hän joutuu elämään koko elämänsä ilman näkemättä, kävelemättä ja puhumatta. Minulla oli myös toinen vammainen sisko, mutta hän kuoli vasta! Olen iloinen siitä, että olen saanut terveen elämän, enkä tappaisi itseäni, jos poikaystävä jättäisi minut. Se ei ole syy... Toivottavasti edes joku ymmärsi mua!
Eläkää te terveet ihmiset!
Creva
5693
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jep tuo on totta mutta yleensä porukat vaan sanovat "mä tapan itteni" eivätkä oikeasti sitä meinaa. Itsekin olen itsemurhaa miettinyt, mutta sitten ajattelee että mitä järkeä? Olen terve nuori, jolla on rakastava ja hyvä perhe. Ajattelisivat edes sitä minkälainen suru siitä sitten tulisi kun tappaisi itsensä... mokomat. Haluaako joku muka oikeasti niin palavasti satuttaa läheisiään että tappaa itsensä..?
Helppoahan se on jos on terve:/
Entäs siinä vaiheessa kun olet vammaisuutesi takia taakka läheisillesi...Mitään hyötyä sinusta ei tässä maailmassa ole...Ketään sinulla ei ole. Mikä silloin estää sen, ettet saa vain nukkua pois?
Siskosi on onnelline jos on myös "henkisesti" vammainen...Hänen ei tarvitse kokea tämän maailman julmuutta niinkuin me, joilla on fyysinen vamma, mutta ajatus pelaa...
Että kannattaa todella olla onnellinen siitä, että on terve...
Olen aina iloinen silloin, kun saan siskoni hymyilemään. Vaikka hän ei minua näekkään, niin tuntuu kuin hän siltikin tuntisi minun ulkokuoreni. Millaiset hiukset minulla on tai olenko pitkä ja vahva.
Sitten vielä: Olen itse miettinyt, miten pystyn kertomaan kavereilleni siskoistani. Joskus on sattunut, että asia vain lipsahti ja kaveri jäi katsomaan mua suu ammollaan kysyvästi. Kaikki eivät ymmärrä kuinka vaikeeta siitä on puhua. Itse olen muutenkin sosiaalinen henkilö, mutta siskoistani minulla on ollut aina vaikea puhua.
Olen seurannut muutamia downin-syndroomaa sairastavia ihmisiä.
He ovat niin pienistä asioista niin onnellisia.
Nauttivat laulamisesta, tutkivat kaikkea kovalla mielenkiinnolla,uusista vaatteista ovat tosi onnellisia jne. Ennen saattoi sanoa, että he ovat aina kuin pikkulapset. Mutta nykyään ei voi enää sanoa niin, koska nykyajan lapsilla pitää olla jo kaikkea. Vaatimukset on kovat.Isi ja äiti ostaa pikku kullannupuilleen kaikki. Kuulee monesti sanottavan,et itse en koskaan mitään kotona saanut, niin mun lapseni tulee saamaan. Mutta saimmeko silloin kuitenkin enemmän? Saimme ehkä vanhempien huolenpitoa ja rakkautta silloin enemmän, kun maallista mammonaa. Meistä kasvoi vastuullisempia ihmisiä. Jouduttiin tekemään kotona töitäkin. Nykyajan ihmiset(en tarkoita ihan kaikkia) jotka ovat saaneet nuoresta lähtien kaiken valmiina huomaavat et elämässä ei olekaan mitään sisältöä. Aletaan käyttää huumeita,maleksitaan humalassa kaduilla jne. Isi ja äiti antaa vain rahaa. Sitten kun pieni vastoinkäyminen tulee ollaan tekemässä itsemurhaa. Elämästä puuttuu täysin sisältö. Mistään ei olla enää onnellisia. Joskus ajattelee sellaisia vammaisia, jotka ei itse tiedosta vammaisuuttaan, et ovatko he sittenkään niin säälittäviä. Kadehtiahan me melkein niitä saisimme.
Tämä on vain yhden surevan ja ajattelevan mielipide muiden joukossa...
Minä, kuten myös varmasti valtaosa ihmisistä on joskus menettänyt jonkun, oli menetys sitten läheinen ihminen, lemmikkieläin, työpaikka tai mikä tahansa konkreettinen tai ei-konkreettinen asia. Aivan kuten on persoonia maailmassa, on myös suruja ja niiden laatuja, pieniä ja suuria. Jokainen kokee menettämisen surun omalla tavallaan ja se tuo ne ajatukset, jotka ovat kullekin sillä hetkellä niitä voimakkaita tunteita, joita he pyrkivät käsittelemään. Niihin meillä jokaisella on oikeus, on sitten terve tai sairas.
Omalla kohdallani lähimmän mahdollisen ihmisen menetys oli shokeista suurin, lähes tulkoon ylitsepääsemätön. Jaksoin kuitenkin olla onnellinen hänen puolestaan, kun hän pääsi eroon kivuista. Halusin ajatella epäitsekkäästi. Yritän sitä edelleen. Olenhan kuitenkin jäänyt ilman häntä. Tänä kaipuun aikana en ole kertaakaan ajatellut päättäväni elämää, mutta en myöskaan sulkisi niitä ajatuksia pois päästäni, jos ne sinne tulisivat. Nekin ajatukset, aivan kuten kaikki muutkin on läpikäytävä, ajallaan ja yksitellen.
Olen nuoruusvuosina tekemästäni kriisityöstä oppinut karvaimman kautta, että jokainen sana elämänsä päättämisestä tulisi kuunnella loppuun asti, jokaisen nuoren tai miksei vanhemmankin ihmisen ääneen lausuttu sana on toive siitä, että jotain on vielä tehtävissä. Tämän toiveen kautta voi niitä ihmisiä, jotka tuntevat olevansa umpikujassa vielä auttaa. Olkoonkin, että joukkoon mahtuu myös niitä ihmisiä, jotka sanovat "tappavansa itsensä" surunsa keskellä vain saadakseen sympatiaa/huomiota tai sanovat sen vain "mitä sylki suuhun tuo" -tyyliin, näitä sanoja ei voi koskaan ohittaa vain ajattelemalla, että "kunhan höpöttää".
On totta, että jokaisesta terveestä päivästä pitää olla onnellinen. Liian moni unohtaa sen. Elämää pidetään itsestäänselvyytenä. Näin sen ei pitäisi olla. Meille jokaiselle on päivä, kun jätämme tämän hetken ja paikan ja siirrymme ajasta iäisyyteen. Se meidän on hyväksyttävä. Niille, jotka jäävät jälkeemme, jää vain syvä suru ja kaipuu. Päivien päättäminen ei ole ratkaisu, se on oikotie, ja sen oikean tien läpikäymiseen mahtuu monta mahdollisuutta, toivetta ja haavetta. Eikö kannattaisi ottaa "riski" ja katsoa, mitä tulevalla on tarjota mielle jokaiselle?! Emme nimittäin voi tietää tulevaa, voimme vai kokea tämän hetkisen surun/tuskan/epätoivon.
Voimia niille, jotka kamppailevat ajatusten kanssa, eivätkä löydä tietä ulos.