Mä haluaisin ulkopuolisten mielipidettä asiaan. Välillä tulee mietittyä et oonko ite jotenkin sekaisin, vai vaadinko liikoja (mielestäni en kyllä todellakaan). Ja uskon että jollain muullakin saattaa olla vastaavanlainen tilanne.
Ollaan aikuisia 20-30v ikähaarukalta ja seurustelua takana kohta 2v. Mieheni kaipaa omaa aikaa runsaasti, mikä on minulle ihan ok, sillä tarvitsen itsekin omaa aikaa.. Tämä n. kerran viikossa näkeminen ei kuitenkaan "paikkaannu" millään. Tekstiviestejä harvoin, ei juurikaan soitella, mesessä jutellaan iltaisin. Tässä suhteessa ei kosketuksia, suukkoja tai kauniita sanoja anneta muuten vaan eli hellyys rajoittu tosiaankin pitkälti sinne sänkyyn.
Tuntuu etten saa "mitään". Tuntuu että olen jatkuvasti jossain rakastumisen huipulla ja kohta taas ikävöimässä ja 'irrottamassa'. Olen puhunut asioista hänelle ja hän ottaa ne joko ihan järkevästi mutta toisinaan myös suuttuu. Olen kuitenkin keväästä asti silloin tällöin sanonut että minusta tuntuu pahalta, eikä mitään muutosta ole oikeastaan tapahtunut.
Tunnen olevani yksin, vaikka seurustelen. Olo ei ole rakastettu. Nykyään liiankin usein tekee pahaa nähdä onnellisia halailevia/pussailevia/käsistä pitäviä pareja.
(Pakko mainita vielä että tiedän varmasti miehen olevan suhteessa täysillä mukana eikä tähän nyt liity mitään pettämistäkään, enkä sitä epäile. Jokin vaan mättää.)
Ollaan aikuisia 20-30v ikähaarukalta ja seurustelua takana kohta 2v. Mieheni kaipaa omaa aikaa runsaasti, mikä on minulle ihan ok, sillä tarvitsen itsekin omaa aikaa.. Tämä n. kerran viikossa näkeminen ei kuitenkaan "paikkaannu" millään. Tekstiviestejä harvoin, ei juurikaan soitella, mesessä jutellaan iltaisin. Tässä suhteessa ei kosketuksia, suukkoja tai kauniita sanoja anneta muuten vaan eli hellyys rajoittu tosiaankin pitkälti sinne sänkyyn.
Tuntuu etten saa "mitään". Tuntuu että olen jatkuvasti jossain rakastumisen huipulla ja kohta taas ikävöimässä ja 'irrottamassa'. Olen puhunut asioista hänelle ja hän ottaa ne joko ihan järkevästi mutta toisinaan myös suuttuu. Olen kuitenkin keväästä asti silloin tällöin sanonut että minusta tuntuu pahalta, eikä mitään muutosta ole oikeastaan tapahtunut.
Tunnen olevani yksin, vaikka seurustelen. Olo ei ole rakastettu. Nykyään liiankin usein tekee pahaa nähdä onnellisia halailevia/pussailevia/käsistä pitäviä pareja.
(Pakko mainita vielä että tiedän varmasti miehen olevan suhteessa täysillä mukana eikä tähän nyt liity mitään pettämistäkään, enkä sitä epäile. Jokin vaan mättää.)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei. Olen kokenut samaa, ja kestin sitä aika kauan. Toisessa tapauksessa ilmeni että mies todellakin oli löytänyt jo toisen (oltiin naimisissa ja lapsia oli), toisessa kyse oli vaan miehen kyvyttömyydestä rakastaa ja osoittaa hellyyttä. Hän myönsi sen itse, sanoi ettei ymmärrä mitä se rakkaus edes on, ettei minä ja avioliittomme merkinnyt oikeastaan koskaan hänelle mitään. Joten minun kokemukseni perusteella tilanne ei tule paranemaan, se vaan pahenee vuosien myötä. Todennäköisesti tulet aina vaan murheellisemmaksi, kun tarpeesi jäävät toistuvasti tyydyttämättä. Oletko ajatellut mitä haluaisit yhteiseltä tulevaisuudeltanne? Toivoisitko ehkä perhettä tai muuten loppuelämän yhteiseloa. Mieti olisitko valmis olemaan yksin kotona mahdollisten lasten kanssa miehen touhutessa omiaan.Valitettavan harvoin mies muuttuu silloinkaan. Tällä elämänkokemuksella mitä minulle on suotu, en seurustelisi enää miehen kanssa, jolle olisin vain joku mukavuuslisä silloin kun häntä sattuu huvittamaan. Muista että sinun tarpeesi ja toiveesi ovat aivan yhtä arvokkaita kuin hänenkin ja ansaitsevat tulla huomioiduksi ja täytetyksi.
Saanko kysyä, miten niin "kestit"? Etkös sinä ollut ihan vapaa valitsemaan? Et sinä siis mikään uhri ollut, sinä vain halusit ihan eri asioita kuin se mies. Miten niin "valitettavan harvoin mies muuttuu", oletko ajatellut, että se mies saattaa ajatella sinusta ihan samoin? Valitettavan harvoin nainen muuttuu tajuamaan, että se mitä näät on se mitä saat.
Mukavuuslisäksi on todella hyvä olla suostumatta, jos se ei tyydytä, mutta tosiaan, sinähän ihan itse siihen suostuit. Sinun haaveesi muusta ei sitten toteutunut, mutta sinä ihan itse kuitenkin valitsit olla, ja halusit sen mukavuuslisän paikan, miksi sitä nyt kutsut.
Kyllä sinä tunsit heidät, valehtelija ehkä pystyi vaehtelemaan, se on huijaus, eikä kenenkään velvollisuus ole olla selvännäkijä. Totta. Se on törkeää, mutta tämä tunteettomuus... Se tuskin tuli yht'äkkiä esiin vaan sinä ihan itse valitsit mennä naimisiin sen miehen kanssa.
On täysin totta, että hänen ja sinun tarpeesi ovat yhtä arvokkaita. Miksi sinä siis koet itsesi jotenkin uhriksi? Puhut kuitenkin siitä, miten sinä olet kestänyt, miten valitettavaa on ettei mies muutu, ja miten tilanne vain paheni ja sinä se vaan kestit... Mutta kysymys kuuluu, miksi edes lähdit?
Sinä tarvitsit sitä torjumisen kokemusta jollain lailla, yritit kantaa vettä kaivoon. Hyvä, että olet oppinut siitä, että pitääkin ennemmin tavoitella suoraan semmoista suhdetta, mikä on itsellekin oikea ja että jos se keskustelu ei tuota tulosta ja toinen ei halua muuttua, se ei muutu. Mutta mulle tulee aina mieleen, kuka meille on opettanut, että yhteisen tulevaisuuden voi vaan jotenkin määrätä ja rakentaa vaikka ihan väärän ihmisen kanssa, sitten valittaa ja syyttää toista omista valinnoistaan?
"Olen kokenut saman. Sitä kesti kauan, koska en millään meinannut uskoa totuutta. Jotenkin sitä oli niin vaikea hyväksyä. Toinen tapaus kyllä valehteli ihan päin naamaa, mutta toinen oli tunnekylmä. Menin hänen kanssaan silti naimisiin, toivoen että voisin muuttaa hänet ja että hän muuttuisi. Mutta ihminen pitää hyväksyä sellaisena kun hän on: se mies ei koskaan osannut osoittaa rakkautta eikä hellyyttä ja lopulta myönsikin, että hän edes tiedä mitä rakkaus on. Tilanteen vasta pahentuessa riittävästi, minä uskoin, etten pysty muuttamaan toista ihmistä ja että kyllä se mies on aidosti sitä mitä on. Tajusin myös, että nyt saa tämä tunnekylmyys riittää, en halua vaikeaa ja kivuliasta rakkautta, vaan aivan jotain muuta.
Ymmärsin, että tällä tavoin minun toiveeni jäävät kokonaan syrjään ja että olen valinnut miehen, joka ei ikinä tulisi olemaan se haavekuva, minkä olin hänestä itselleni tehnyt. Ihminen ei muutu kuin omasta halustaan, ja vaikka miten halusin uhrautua, ei uhrautumalla tule onnelliseksi. En enää seurustelisi semmoisessa suhteessa, vaan uskallan nykyään etsiä jo semmoista suhdetta, mikä toimii minullekin. Opin myös myöntämään, mitä oikeasti haluan suhteelta ja sen tulevaisuudelta.
Välitän enemmän itsestäni enkä halua olla suhteessakaan enää turhapäiväisyys. Eikä minun tarvitse tyytyä kehen tahansa, koska minussa on enemmän sisältöä yksinkin. Tajusin tästä kokemuksesta, että minunkin toiveeni ja tarpeeni ovat arvokkaita ja suhteen toimimisen kannalta tärkeitä: minun pitää etsiä ihminen, joka vastaa riittävästi toiveitani eikä kuvitella muokkaavani sitä jostain kuka ei. "
Noin esimerkkinä, ihan vaan verrokiksi.
Enkä tarkoita tätä pahalla enkä halua "viisastella" ja olen tosiaankin astunut itse samaan kakkaan. Tarkoitan vaan, että elämäänsä voi elää tai sitten voi ajelehtia, olla oman elämänsä tekijä tai olosuhteiden uhri.
No oletpa erinomainen. Kirjoitustaitosi ei aivan yhtä mainio. Luetun ymmärtäminen vaati ponnisteluja. Mutta ihana varmaan olet ja ponteva täti kun miestä itselles valkkaat. Pysy tiukkana täti!
Ei tarvitse ponnisteluja, kun ei satu. Kipu ei ole ymmärryksen tiellä. Ymmärtää varsin helposti ja hyvin, eikä tee pahaa omatkaan virheet, kun ne on oppinut hyväksymään ja myöntämään.
(Tässä kohtaa, muita parannettavia kohtia tuntuu aina vaan riittävän, hah, hah!)
Sinuun siis vielä sattuu. Muista aina, että muita haukkumalla, et voi kertoa muista, - etenkään tuntemattomista -, mitään, mutta itsestäsi pahimmillaan kaiken, tarvittavan ainakin.
Niin kauan kun olet "olosuhteiden uhri", sinuun tuleekin sattumaan. Kuka ikinä oletkaan, näytti osuuvan ja uppoavan ja oli mahdottoman vaikeaa tajuta siis oma vastuu omista valinnoista vai? :)
Ei, etköhän sinä älähtänyt juuri siksi noinkin hassun kipakasti, että tajusit vaikket olisi halunnutkaan.
Ei tarvitse pysyä tiukkana, kun alkaa ymmärtämään, että aina saa valita joitain asioita. Riittää että valitsee, ei tarvitse erikoista "pontevuutta" tai tiukkuutta, riittää että tietää, että itselleen sitten valitsee ja lopulta itte niistä valinnoistaan vastaa. Voin muuten kertoa, että anteeksi antokin on helpompaa, kun tajuaa ihan itse osallistuneensa oman elämänsä rakentamiseen, ja myös niihin virheisiin. Hetken se kirpaisee aika kovaakin, mutta sitten helpottaa, kun tajuaa, että voi oppia, tai ainakin on itse valinnut, tai yrittänyt tai että ainakin sitä onkin vaan ihminen... Kuten se toinenkin. Se meinaan ihan oikeasti helpottaa, on paljon helpompi hyväksyä se, että toinen on täysi pässi, kun tajuaa itsekin olevansa melko (täysi) pässi.
Ei se kaikkea oikaise tai puhumattakaan, että silti kaikkea tartte sietää, mutta ehkäpä (iso ehkä) osaa jatkossa valita paremmin.
Tarpeen tullen elämässä kyllä toki kannattaa olla tiukkanakin. Pysyn siis tarvittaessa, kiitos vaan kannustuksesta!
Tiukka täti on kehu, ja se toimii kyllä, jos asennetta kaivataan, kannattaa olla Tiukka Täti! :D
Mukavaa jatkoa sinulle! Toivottavasti syksystä tulee värikäs ja lempeä, ja toivottavasti sinäkin saat tuntea itsesi erinomaiseksi jonain päivänä, vilpittömästi :)
PS. Hetkittäin kyllä tunnen itseni jopa erinomaiseksi, lähinnä silloin, kun olen onnistunut jossain. Kuten tänään kun laitoin erinomaista ruokaa! Joskus se on niin pienestä kiinni.
Mistä tiedät että mies on jotenkin täysillä mukana suhteessa? Mihin se perustuu, siihen että siis näätte ja paneskelette kerran viikossa? SINÄ olet rakastunut eikä se kyllä kerro mitään toisen tunteista. Te ette muista toisianne mitenkään, eikä teillä ole mitään muuta kuin kerran viikossa harrastettu seksi.
Olen itse oppinut, että käytös paljastaa paljon enemmän kuin puheet. Ei kaikissa suhteissa tarvitsekaan nähdä joka päivä, mutta niissä missä nähdään kerran-kaksi viikossa, kyllä viestitellään tai soitellaan eikä pidetä etäisyyttä. Jokainen kuitenkin tietää eron mese-viestin ja puhelin soiton välillä, vaikka mese onkin tietty käytännöllinen ratkaisu. Ei maksa siis.
Lisäksi hellyyttä nyt on muissakin suhteissa. Kaveritkin jo halaa ja kannustaa toisiaan. Rakastunut ihminen kyllä jotenkin osoittaa rakkauttaan. Joillain se on sanat (vaikka pienetkin, tykkään sinusta jne.), joillain teot (lumityöt, auttaminen tms. käytäntö), kolmas lahjoo (tuo nähdessä jotain kivaa tai lähettää silloin tällöin jotain) ja neljäs tosiaa halaa, pussaa, ja koskettaa muutenkin kuin seksin tarpeessaan. Yleensä olemme jotenkin yhdistelmiä näistä, mutta kaikkia niitä ei tarvitse toteuttaa.
Teillä kuitenkaan ei oikein tunnu toteutuvan mikään..?
Mutta asiahan on niin, että olit rakastunut tai et, maailma on mitä se on. Ja se siitä. Sinä et muita hallitse etkä muuta ja parisuhteessa sinä voit valita vain ja ainoastaan itsesi puolesta. Sinä voit keskustella mutta toinen päättää omasta puolestaan. Sitten päätät ihan itse mitä haluat, mihin tyydyt ja olet tyytyväinen ja päätät mihin tunteisiin reagoit. Onko rakkaus suurempi kuin yksiäisyys? Jäätkö vai etsitkö läheisemmän tarpeisen miehen? Riskeeraatko täyden yksin olon vai oletko tässä suhteessa, sen huonoista puolista huolimatta? Oletko varma teidän sitoumuksista niin että kipu maksaa itsensä takaisin ja se on sen arvoista? Ja niin edelleen. SINÄ olet itse vastuussa omista päätöksistäsi, miten vietät aikasi, miten koet asiat, mikä on asenne, miten suhtaudut ja mitä suhteiltasi kaipaat.
Sinänsä en ihmettele että tunnet olevasi yksin. Sinähän olet. Moni kaukosuhteessa oleva kokee niin, osa kestää sen, osa ei. Mutta jos olosi ei ole rakastettu noilla eväillä, ei ole paljoakaan mitä sille voi tehdä. Mies on kuka on ja tekee mitä tekee. Kuten olet jo huomannut: hän voi keskustella muttei kaipaa muutosta. Hän ei myöskään sitä muutosta silloin tee ja sinä et sille mitään mahda. Sinulla on valta vain itseesi.
Yleisesti ottaen, et siis vaadi liikaa. On paljon enemmän suhteita, missä nähdään usein ja ainakin useammin, missä jo kahdessa vuodessa aletaan suunnitella yhteen muuttoa, missä on paljon enemmän yhteisiä asioita kun seksi. Niitä suhteita on suurin osa: suurin osa miehistä ja naisista kaipaa läheisyyttä, yhdessä oloa, yhteisiä asioita ja jakamista, sen seksin lisäksi.
Mutta tuolta suhteelta vaadit liikaa: se ei nyt ole sitä mitä sinä haaveilit ja miksi sinä nyt sen haluat vääntää.
Et ole mitenkään sekaisin. Ihmiselle tyypilliseen tapaan, et halua myöntää tosiasioita, koska pelkäät niiden sattuvan enemmän kuin nykyinen tilasi. Pelkäät että jos myönnät asiat realistisesti, tulee muutos. Mikä saattaa tullakin: mies tuskin eroaa, hän saa omaa aikaa ja sen mitä kaipaa eli seksiä ja juuri sen verran yhteydenpitoa kun hänelle sopii. Mutta tuleeko muutos, riippuu sinusta.
Mietit vaaditko liikaa, ennemmin kuin hyväksyt toisen sellaisena kun hän on. Hän ei ole haavekuvasi eikä mielikuvasi, kahdessa vuodessa selviää kyllä suhteen perusta jo. Se on nyt tuo mikä on.
Koska koet ettei käteen jää mitään, et ole rakastettu, tuo ei toimi, olet yksin, haluat toisenlaisen miehen (miehestäsi toisenlaisen) ja olosi on paha, minä vetäisin siitä johtopäätöksiä, mutta minä en ole sinä. Sinun täytyy ihan itse tietää.
Ja muista: älä syytä ketään, sinä itse valitset.
Meillä ihmisillä on erilaiset tarpeet ja sinun tai hänen tarpeet eivät ole toisiaan tärkeämmät. Ne vain ovat.
Maailma on mitä on ja ihmiset on mitä on. Mielikuvat ja haaveet voivat olla kauniita, mutta jos ne on pelkkiä unia, ne ei siitä todeksi muutu. Kyse on siis vain siitä, onko tämä se todellisuus mitä haluat, kaikesta huolimatta? Se siitä.
Kiitos vastauksistanne! Ne auttoivat paljon. Toisinaan on vaikea nähdä asioita muista näkökulmista.