Kannan oman korteni kekoon ja jaan tarinani suhteen vaikeudesta ja erosta.
Emme ole kumpikaan enää parikymppisiä, molemmilla elämää takana.
Olimme yhdessä kaksi vuotta.
Suhdettamme varjosti alusta lähtien riidat, joissa miehellä joka kerta kiehahti yli niin että tavaroita lensi, hajosi, ja minut haukuttiin lyttyyn. Ensimmäisen vuoden verran en edes puolustautunut, ajattelin että on fiksumpaa vaan "olla aikuismaisempi" ja antaa toisen riidellä yksinään. Ajattelin että nämä ovat suhteen kasvukipuja, kyllä se tästä. Hän rauhoittuu kun en lähde riitaan mukaan.
Jo ensimmäisen vuoden aikana olimme mietintätauolla viitisen kertaa. Jokainen ulkopuolinen tajuaa, että eihän sellaisesta mitään hyvää voi seurata, kun suhteen alun varsinkin pitäisi mennä kuin itsestään, tai edes sinne päin.
Annoin miehelle tilaa olla sellainen kuin on, yritin jopa raivokohtaukset luovia läpi siten että lohduttelin häntä sanomalla että ei viitsitä riidellä. Joskus auttoi joskus ei.
Ajan kuluessa hyökkäykset kävivät kuitenkin aina vaan loukkaavammiksi. Huuto ja karjunta oli niin kovaa että valehtelematta monesti korvat soi pitkään kun toinen oli karjunut korvan juuressa nyrkit pystyssä että minä voin pitää turpani kiinni. Työpaikkani on hänen mielestään ihan paska kuten minäkin, harrastukseni ovat vääränlaiset, enkä koskaan sano tai ole sanomatta jotain mikä hänelle sopisi paremmin.
Jos erehdyn puolustamaan itseäni, olen itseäni täynnä ja jälleen saan pitää turpani kiinni koska olen kertakaikkiaan saamaton paska.
Käsi sydämellä, olen tiennyt erilaisuutemme suhteen alusta lähtien ja minusta se oli silloin piristävää ja jopa mukavaa, että toisessa oli haastetta. Mutta haaste kasvoi ja henkinen alistaminen yltyi niin että aloin kärsimään unettomuudesta ja ahdistuskohtauksista.
En koskaan itse valittanut kumppanilleni siitä että minustakin on joskus takapuolesta se, että hän viettää niin paljon aikaa omassa harrastuksessaan, tai mistään muustakaan sellaisesta asiasta joka joskus vaivasi. Eikä se koskaan ollut ongelma, vaan minulle oli itsestään selvää että toinen on sellainen kun on, minä rakastan häntä ja hän saa olla oma itsensä ja tehdä elämässä sellaisia asioita kun haluaa, minun rinnallani.
Mutta tätä samaa hän ei koskaan suonut minulle.
Minun olisi pitänyt jatkuvasti olla erilainen, käyttäytyä eri tavalla, jopa näyttää ilmeiltäni erilaiselta ja tehdä asiat kotitöitä myöten iloisemmalla naamalla.
Jokaisen raivokohtauksen jälkeen hän pyysi anteeksi ja sanoi rakastavansa minua maasta taivaisiin eikä kestä ajatusta elää ilman minua. Kaikki tämä tietysti itkulla höystettynä.
En koskaan ottanut itselle vaikeita asioita riidellen tai huonosti esiin. Jopa näistä hänen kovista reaktioistaan sanoin, että hän pelottaa minua ja toivoisin että voisimme käsitellä riitoja ja huonoja tunteita niin että olo on molemmilla turvallinen ja että riidoista seuraisi ratkaisu, eikä sitä että asioita ja toisen huonoa oloa vaan lietsotaan.
Toisen vuoden aikana väsyin. Aloin ensimmäistä kertaa väsyä niin että masennuin, ahdistuin ja lopuksi osasin jo huutaa vastaan ja sanoa takaisin että pidä itse turpasi kiinni. Mutta koskaan en saanut kunnolla sanoa mitä ajattelin, hän vaan huusi kovemmin päälle. Pari kertaa vedin kännit ja näytin itse taivaan merkit heittelemällä vähän tavaroita. Sen jälkeen sain kuulla kuukausia olevani sairas.
jatkuu...
Emme ole kumpikaan enää parikymppisiä, molemmilla elämää takana.
Olimme yhdessä kaksi vuotta.
Suhdettamme varjosti alusta lähtien riidat, joissa miehellä joka kerta kiehahti yli niin että tavaroita lensi, hajosi, ja minut haukuttiin lyttyyn. Ensimmäisen vuoden verran en edes puolustautunut, ajattelin että on fiksumpaa vaan "olla aikuismaisempi" ja antaa toisen riidellä yksinään. Ajattelin että nämä ovat suhteen kasvukipuja, kyllä se tästä. Hän rauhoittuu kun en lähde riitaan mukaan.
Jo ensimmäisen vuoden aikana olimme mietintätauolla viitisen kertaa. Jokainen ulkopuolinen tajuaa, että eihän sellaisesta mitään hyvää voi seurata, kun suhteen alun varsinkin pitäisi mennä kuin itsestään, tai edes sinne päin.
Annoin miehelle tilaa olla sellainen kuin on, yritin jopa raivokohtaukset luovia läpi siten että lohduttelin häntä sanomalla että ei viitsitä riidellä. Joskus auttoi joskus ei.
Ajan kuluessa hyökkäykset kävivät kuitenkin aina vaan loukkaavammiksi. Huuto ja karjunta oli niin kovaa että valehtelematta monesti korvat soi pitkään kun toinen oli karjunut korvan juuressa nyrkit pystyssä että minä voin pitää turpani kiinni. Työpaikkani on hänen mielestään ihan paska kuten minäkin, harrastukseni ovat vääränlaiset, enkä koskaan sano tai ole sanomatta jotain mikä hänelle sopisi paremmin.
Jos erehdyn puolustamaan itseäni, olen itseäni täynnä ja jälleen saan pitää turpani kiinni koska olen kertakaikkiaan saamaton paska.
Käsi sydämellä, olen tiennyt erilaisuutemme suhteen alusta lähtien ja minusta se oli silloin piristävää ja jopa mukavaa, että toisessa oli haastetta. Mutta haaste kasvoi ja henkinen alistaminen yltyi niin että aloin kärsimään unettomuudesta ja ahdistuskohtauksista.
En koskaan itse valittanut kumppanilleni siitä että minustakin on joskus takapuolesta se, että hän viettää niin paljon aikaa omassa harrastuksessaan, tai mistään muustakaan sellaisesta asiasta joka joskus vaivasi. Eikä se koskaan ollut ongelma, vaan minulle oli itsestään selvää että toinen on sellainen kun on, minä rakastan häntä ja hän saa olla oma itsensä ja tehdä elämässä sellaisia asioita kun haluaa, minun rinnallani.
Mutta tätä samaa hän ei koskaan suonut minulle.
Minun olisi pitänyt jatkuvasti olla erilainen, käyttäytyä eri tavalla, jopa näyttää ilmeiltäni erilaiselta ja tehdä asiat kotitöitä myöten iloisemmalla naamalla.
Jokaisen raivokohtauksen jälkeen hän pyysi anteeksi ja sanoi rakastavansa minua maasta taivaisiin eikä kestä ajatusta elää ilman minua. Kaikki tämä tietysti itkulla höystettynä.
En koskaan ottanut itselle vaikeita asioita riidellen tai huonosti esiin. Jopa näistä hänen kovista reaktioistaan sanoin, että hän pelottaa minua ja toivoisin että voisimme käsitellä riitoja ja huonoja tunteita niin että olo on molemmilla turvallinen ja että riidoista seuraisi ratkaisu, eikä sitä että asioita ja toisen huonoa oloa vaan lietsotaan.
Toisen vuoden aikana väsyin. Aloin ensimmäistä kertaa väsyä niin että masennuin, ahdistuin ja lopuksi osasin jo huutaa vastaan ja sanoa takaisin että pidä itse turpasi kiinni. Mutta koskaan en saanut kunnolla sanoa mitä ajattelin, hän vaan huusi kovemmin päälle. Pari kertaa vedin kännit ja näytin itse taivaan merkit heittelemällä vähän tavaroita. Sen jälkeen sain kuulla kuukausia olevani sairas.
jatkuu...
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kerran raivokohtauksen saaneena hän läksi kaahaamaan autolla niin että oikeasti pelkäsin. Kesken raivokohtausta hän silmät suurina ja kirkkaina kysyi ihmetellen että mitä oikein tarkoitan kun käskin lopettamaan. Ja sitten riehuminen taas alkoi.
Kotonakin alkoi tulla pikkuhiljaa outoja käskyjä. En saanut enää edes syödä esimerkiksi tutussa sohvannurkassa lempiohjelmaani seuraten, vaan hän käski kuin pikkulasta tulla syömään keittiön pöydän ääreen. En tiedä miksi edes tottelin. Tunnelma oli kuin 70-vuotiaiden kotona, minä syön hiljaa ja toinen lukee pöydän toisella puolella lehteä.
Ahdistukseni kasvoi niin, että läksin vaan suhteesta pois.
Minä olin kuulemma itseäni täynnä oleva kusipää joka ei osaa olla parisuhteessa vaan pakenee heti paikalta kun tulee riitaa.
Eikä minulla ole kuulemma oikeutta päättää yksin asiasta.
Rakastin ja rakastan miestä edelleen ihan valtavasti, enkä kestä tätä tunnetta miten paljon voi olla ikävä toisen syliin. Näiden raivokohtauksien välissä joita oli kuukausittain, ajoittain viikottain, kaikki oli aivan upeaa, täynnä rakkautta ja hellyyttä, välittämistä. Aika ajoin kaikki muuttui kuin napista painamalla.
En voi edelleenkään käsittää miten tällainen on mahdollista? Tai mikä on syynä siihen, että maailman kultaisin ja rakastettavin ihminen voi sekunnissa muuttua TYHJÄSTÄ aivan toiseksi ja haukkua ja alistaa ihmisen jota on hetki sitten kantanut kuin kukkaa kämmenellä ja rakastanut maasta taivaaseen ja osoittanut sen kaikin tavoin. Riitoja siis ei koskaan edes edeltänyt mikään sanaharkka, vaan ne saattoi alkaa kesken mukavan aamun-tai illanvieton. Yhtäkkiä sain vaan kuulla kunniani.
Parisuhteessa pitää sietää asioita ja mukautua moneen, se on selvää.
Mutta joku raja on silti oltava. Se vie elämästä kaiken pohjan ja luottamuksen, kun kaikkein rakkain ihminen halventaa sinut muutamassa sekunnissa täysin roskan tasolle. Hetken päästä kun hän rauhoittuu, sinun pitäisi käyttäytyä täysin normaalisti, vaikka täriset pelosta ja sydän hakkaa pettymyksestä, ahdistuksesta ja vihasta. Sinä olet itsekäs, kun et anna anteeksi ja välittömästi osoita rakkautta takaisin.
Tämä mies lisäksi vaati jatkuvasti kehumista. Minä rakastin ja kehuin häntä kyllä ihan oma-aloitteisestikin, mutta ne monet kerrat kun hän eksyi peilin eteen pullistelemaan, jouduin vastailemaan kysymyksiin "onko mulla hyvät lihakset"..."näytänkö vahvalta" jne. Ei riittänyt että hyväntuulisesti huokasin ja hymyilin hyväksyvästi, hän pakotti vastaamaan.
Kaikessa oli varmaan kyse itsetunnon puutteesta, ehkä jostain muustakin.
Mutta vaikeaa on ymmärtää tätä.
On myös vaikea irrottautua suhteesta ja antaa tunteiden kuolla, kun toisen käytös ei ole johdonmukaista.
Yhtenä hetkenä kaikki on täydellistä ja olet hänen elämänsä keskipiste, toisena hetkenä olet täysi nolla.
Nyt opettelen rakastamaan itseäni uudestaan, ja olemaan itselleni tärkein.
Voimia. Voimia, voimia ja voimia! Viimeinen kirjoittamasi rivi on varmasti kaikkein oleellisin.
Kuulostaa rajatilapersoonallisuushäiriöltä. Voisit myös tarkastella omaa toimintaasi. Ilmeisesti ryhdyit suhteeseen, koska mies tarjosi sinulle tunnevuoristorataa. Kyyti on vain äitynyt ajan mittaan liian hurjaksi.
"Toisen vuoden aikana väsyin. Aloin ensimmäistä kertaa väsyä niin että masennuin, ahdistuin ja lopuksi osasin jo huutaa vastaan ja sanoa takaisin että pidä itse turpasi kiinni. Mutta koskaan en saanut kunnolla sanoa mitä ajattelin, hän vaan huusi kovemmin päälle. Pari kertaa vedin kännit ja näytin itse taivaan merkit heittelemällä vähän tavaroita. Sen jälkeen sain kuulla kuukausia olevani sairas."
Minulla oli samantyyppinen suhde, ilman tavaroiden heittelyä ja huutamista. Mutta aina minussa oli vika ja olin hullu ja sairas kun lopulta ryhdyin sanomaan jotakin vastaan. Minua arvosteltiin, nälvittiin, käskytettiin jne., itse en juurikaan sanonut hänestä mitään, ja kun sitten joskus sanoin, niin sain kuulla, että kaikki johtui minusta ja oli minun syyni ja että olin hullu ja solmussa itseni kanssa.
Lopulta uuvuin, masennuin ja väsyin niin, että menin psykologille ja sitä kautta terapiaan. Arvaa tuliko rauhaa suheeseen tai myötätuntoa? Ei todellakaan, vaan sain kuulla olevani oikeasti hullu kun kerran olin hoitoonkin hakeutunut...
Lopulta jätin hänet, vaikka hän olisi halunnut jatkaa. Rakastan häntä edelleen, mutta onneksi hän on niin loukkaantunut jättämisestäni ja ilkeistä sanoistani, ettei halua olla missään tekemisissä kanssani.
Kerrot "En voi edelleenkään käsittää miten tällainen on mahdollista? Tai mikä on syynä siihen, että maailman kultaisin ja rakastettavin ihminen voi sekunnissa muuttua TYHJÄSTÄ aivan toiseksi ja haukkua ja alistaa ihmisen jota on hetki sitten kantanut kuin kukkaa kämmenellä ja rakastanut maasta taivaaseen ja osoittanut sen kaikin tavoin."
Minäkään en voi käsittää tuollaista, etsin siihen pitkään syitä yrittämällä ymmärtää hänen käyttäytymistään, syitä sen takana, edellisiä suhteita, perhettä jossa hän kasvanut jne...Kunnes lopulta ymmärsin, että minä itse olen se, jota tulee oppia ymmärtämään. Miksi olen ollut tällaisessa suhteessa, miksi olen antanut kohdella itseäni tällä tavoin. Mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat minut kiinnittymään/rakastumaan itsekkääseen ja ilkeään väärinkäyttäjään.
Eroaminen tuon kaltaisesta suhteesta on normaalia kivualiaampaa, mutta nyt jo uskon, että tämä kipeä kasvukausi tuottaa hedelmää elämässäni ja osaan olla onnellisempi ihminen, valita terveempiä ihmissuhteita ja rakastaa itseäni enemmän.
Sinäkin pystyt siihen. Vaikka ikävä ja rakkaus kaihertaa sisintäsi tuskaan asti, olet aina vapaa valitsemaan joko onnellisen tai ahdistuneen elämän. Voit palata hänen luokseen, mutta ei se kauan kestä, toipumisesi pitkittyy. Älä anna elämääsi toisen käsiin liian pitkäksi aikaa, sillä ihminen voi rikkoontua lopullisesti. Ja uskon sinun kuitenkin vielä haluavan elää rakkaudessa ja onnessa. Sellaista elämää, mitä näit hänen kanssaan vain hetkittäin, miksi siis et valitsisi sellaista elämää, jossa jokainen päivä on onnellinen, elämää, jossa riidat selvitetään ja kasvetaan yhdessä ehyemmiksi ihmisiksi?
Tämä teksti on kuin minun suusta, paitsi että olemme edelleen yhdessä, en tosin jaksaa enää kauan. Olen ruvennut huomaamaan itsessä jatkuvaa fyysistä huonoa oloa, henkistähän pahaa oloa on ollut monta vuotta.. päivä kerrallaan, kai.
Voi, kun osaat sanoa asiat naulan kantaan:). Itse juuri eronneena allekirjoitan kirjoituksesi. Mun pitää opetella joka aamu ja ilta sanomaan itselleni, että rakastan ja välitän niin paljon itsestäni etten anna enää toisen mitätöidä, pahoinpidellä ja väärinkäyttää itseäni. Rakastan vieläkin niitä hyviä puolia ex-miehessäni mutta hyvät asiat eivät korjaa niitä huonoja . On erottu ja palattu yhteen mutta aina sama kuvio toistuu. Oli raskasta olla yhdessä ja raskasta olla yksin. Mutta päivä kerrallaan ja tunne, että voin olla nyt se entinen,iloinen ihminen (vaikka iloisuus tällä hetkellä taka-alalla), joka osasi nauraa asioille ja sattumuksille eikä tarvitse koko ajan miettiä, mitä voin sanoa vai sanonko ollenkaan, ettei toinen suutu.Meidän kaikkien pitäisi olla armollisempia itsellemme eikä vaatia yrittämään ja yrittämään, kun historia toistaa vaan itseään. Tsemppiä kaikille, jotka ovat uskaltaneet ottaa sen ratkaisevan askeleen kohti omaa vapautta.
Aivan ihana teksti!
Täällä sama juttu että mies olisi halunnut jatkaa. En sitäkään käsittänyt että minkä ihmeen takia toinenkaan haluaisi olla suhteessa jossa on koko ajan ongelmia.
Olen miettinyt paljon syitä itsestäni, miksi siedin tilannetta hetkeäkään liian kauan. Varmaankin aiempien pettymysten takia ja siksi että nyt yritin olla pitkäjänteinen, aikuisempi, ja ajattelin että tämä on ihan normaalia yhteen sovittelua. Toisaalta siedin varmaan juuri sen rakkauden takia, ajattelin että jos rakastan jotakin ihmistä näin paljon, niin on minun kestettävä hänen huonotkin puolensa ja toivoin että ajan kanssa oppisimme sopeutumaan paremmin erilaisuuksiimme.
Sitten vaan pikkuhiljaa tajusin ettei niin tulee koskaan käymään.
En onneksi tunnista itseäni liian läheisriippuvaiseksi.
Minulle on loppuviimein "helppo" lähteä jos en ole onnellinen.
Olen ollut onnellinen aiemmin ja isolta osin kiitos siitä itselleni.
Tästä aion pitää kiinni jatkossakin:)
Jokainen on aika pitkälti oman onnensa seppä. Omat valinnat on ne mistä elämä rakentuu.
Yhdessä onneton ei ole vaihtoehto.
Viestin aloittajalle...olet NARSISTIN uhri...narsisti löytää toisesta aina syyn vaikka toinen osapuoli viimeiseen saakka yrittää vältää riitoja ja miellyttää.Tyypillistä on myös se,että hyvää käytöstä ja rakkaudenosoituksia on juuri sen verran, että uhri kokee tarvitsevansa tällaisen hyypiön. Elämä saattaa olla enimmäkseen helvettiä mutta jos joskus edes tulee anteeksi pyyntö sen voimalla sitten jaksaakin vaikka vuoden. Olen itse elänyt narsistin kanssa ja tiedän mistä puhun. Sitten kun tulee mitta täyteen ja uhri haluaa erota eipä se vaan niin helppoa olekkaan sillä narsisti ei luovuta...kirjoitan jokin päivä koko tarinan kunhan jaksan.Olen siis päässyt hänestä henkisesti irti ....mut hän jatkaa sairasta peliään. Lukekaa kirja Naimisissa narsistin kanssa...sen opetus on "pakene tai kuole" ja googlettakaa esim.narsistin uhri jne... voimia kaikille henkisestä ja fyysisestä väkivallasta kärsiville !
Kiitos mielenkiintoisesta vastauksesta, kuulisin mielelläni koko tarinan jos jaksat ja haluat sen kertoa.
Voimia! On niin tuttua tuo että ahdistuu ja lopulta on vaan lähdettävä. Minulla kesti paljon kauemmin tajuta että mies on henkisesti sairas. Ei huutanut kuin vasta eron uhatessa koska tein kaiken mitä halusi välttääkseni huudon. Kohdisti lapsiin sen jos ei saanut hakea päivittäistä kaljasatsiaan kaupasta. Minä maksoin kaiken pienistä rahoistani, talokulut, sähkölaskut ja kaikki lapsiin liittyvän. Mies kulutti palkkansa kaljaan ja autoihin. Kaupasta osti kaikkea mitä ite halusi syödä, hintaa katsomatta. Muutin lasten kanssa omasta talostani muualle, mies asui siinä niin kauan kuin pystyi. Jos ei sähköjä maksa niin ne katkaistaan. Sitten loisikin jo ilmaiseksi jonkun toisen nurkissa. Syyttää minua kaikesta yhä, ei kertakaikkiaan osaa katsoa peiliin ja nähdä sieltä oman isänsä joka kohteli perhettään aivan samalla lailla. Ryyppäämällä ja pulaan jättämällä rahat vieden.
Nyt ei olla oltu missään tekemisissä, paitsi mitä se nyt uhkaili lapsillemme tekevänsä meistä lastensuojeluilmoituksen koska eihän meillä millään voi mennä paremmin ilman häntä. Rahallisesti ei menekään paremmin, kiitos hänestä koituneet velat ja sen ettei vaivaudu maksamaan edes elatusmaksuja. Muuten elämiseen menee vähemmän koska ostan ruokaa tarkasti ja lasten syömisen mukaan. En juo enkä polta (koskaan en ole rahaani moisiin turhuuksiin laittanutkaan). Se velkaantuminen ja niitä vuosia eteenpäin makselu on lopulta pieni hinta siitä ettei lasten tarvitse kärsiä hänen mielialansa vaihteluita ja nimittelyistään. Hän mm nimitti täysin normaalia pientä poikaansa kehitysvammaiseksi. Kuka hel**tin sairas tyyppi tekee noin omalle lapselleen!!? Äidin syliä tarvittiin kauan tuonkin henkisen kolhun täyttämiseen ja vihdoin siinä onnistuin vaikka kyllähän tuo mielen sopukoissa kytee jossakin ja voi tulla esiin. =(. Tuollaisten tunnevammaisten kuuluu elää yksin eikä rasittaa toisia olemassaolollaan.
narsisti ei välitä omista lapsista, eikä lapsenlapsista, jos siitä eroaa, eli kostaa näin?
Olipas "ihanaa" lukea näitä kokemuksia. Kun joskus sitä vaan tuntuu, että on niin yksin, mutta näitä lukemalla huomaa, että on muitakin samanlaisessa tilanteessa.
Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä 5 vuotta ja melko tiivisti koko ajan, eli ei olla erottu missään vaiheessa. Alkusuhde oli ihanaa ja muutenkin koko 5 vuotta on ollut tosi ihanaa ja onnellista....paitsi...ne hetket, joloin puolisoni suuttuu jostain asiasta. Mitä muuten tapahtuu nykyään lähes joka päivä.
Raivokohtauksen syy voi olla ihan mikä tahansa. Esim. eilen kävimme ilalla kaupassa ja olin jättänyt keittiöön valon päälle. Mies sitten kysyi palatessamme, olinko unohtanut valon päälle. Selitin, että jätin sen tarkoituksella pääle, koska minusta on syyspimeällä mukavampi palat kotiin, kun siellä on valo valmiiksi. No tästäkös show syntyi. Mies suuttui valtavasti ja tavarat lensi.
Siis aivan mitätön syy mielestäni suuttua. Ja kun yritin selitellä kantaani tai lepytellä, etten ensi kerralla jätä valoa pääle, ei se nyt niin tärkeä juttu ollut, niin siitä vaan mies kiihtyi lisää ja kaikki nimittelyt sain kyllä kuulla.
Ja tosiaan riidan jälkeen mies aina leppyy täysin ihan yhtäkkiä, kun taas minä olen aivan shokissa ja pahalla mielellä. Ja sitten mies hyväntuulisena ihmettelee, että miksi sä taas näytät tollasta naamaa...No niinpä..
Yleensä alan aina näissä tilanteissa itkeä ja sekös vasta miestä provosoi lisää. "Itke vaan, senhän sä ainakin osaat hyvin. Tee vaan ittestäs marttyyri, soita naisten puhelimeen." Ja niinkuin mies aina muistuttaa, että hänhän ei käy muhun fyysisesti käsiksi, että ihan turhaan itken.
Mutta kyllä mua pelottaa, kun toinen raivoaa, ja toivon vaan aina, ettei särkis mitään arvokasta.
Miksi sitten olen vielä suhteessa? Koska rakastan aivan valtavasti miestäni ja tiedän, että hänkin minua. Ja suurin osa ajasta ollaan kuitenkin onnellisia. Ja mieheni ei suutu pelkästään minulle, vaan saattaa räjähtää muillekin, esim. kaupan kassalle. Tämä on antanut voimaa ajatella, että mies raivoaa omaa pahaa oloaan, eikä se liity muhun mitenkään. Mutta silti mua vaan sattuu tollanen lyttääminen ja haukkuminen. Mulla kun ei muutenkaan ei mikään kovin hyvä itsetunto ole.
Ja toisaalta enemmän kuin mikään muu, mua pelottaa ero. Olen melko ujo ihminen ja pelkään jääväni täydellisen yksin. Mulla ei ole mitään kiinnostusta etsiä toista miestä ja tuntuu, etten kenellekään kelpaisikaan. Hyvä kun nykyinen mies jaksaa minua..
Ääh..en tiedä... ero tosiaan on mun mielessä niin suuri mörkö kuin kuolema. Siksipä jaksan aina vaan. Nautin hyistä hetkistä ja pahoina hetkinä koitan pysyä hiljaa ja siivoilla sirpaleita miehen jäljiltä..
Anna hänen siivota sirpaleet kerrankin itse.
Sitä vaikeampaa on voittaa ujous mitä kauemmin asut hullun kanssa.
Valitettavan tuttuja tarinoita itsellekin. Erona mulla on vaan se, että oon itse mies ja häiriintynyt narsisti on avopuoliso. Oon huomannut, että narsisti ei osaa koskaan löytää itsestään mitään huonoja puolia ja katsoa peiliin, vaan onnistuu aina löytämään muista viat.
Meille on tulossa lapsi, ja se on ainut asia mikä pitää mut tällä hetkellä tässä raskassa ja onnettomassa suhteessa. Mua ärsyttää eniten se, että hänellä ei oo yhtään ystävää, jota näkee, ja jos mä normaalisti sosialisoituva haluan nähdä joskus kavereitani niin siitä nousee aina kauheen suuri numero. Narsistin mustasukkaisuudella ja omistushalulla ei oo mitään rajaa.
Älä missään nimessä jää suhteeseen pelkästään lapsen takia. Teille tulee kuitenkin vielä ero, narsisti ei muutu, ja sitten sinä vasta myllyyn joudutkin etenkin jos kehtaat väittää olevasi ihan yhtä hyvä vanhempi etkä luovu lasten huoltajuudesta.
Itselle on käynyt juuri noin. Vuosikaudet jaksoin lasten takia hammasta purren. Narsisti-avokki tiesi kuinka lapsilla vedätetään ja uhkaili, aina kun havaitsi minun olevan vähemmän tossunsa alla, nimenomaan lasten kohtalolla takaisin ruoruun.
Minä tiedän olevani parempi vanhempi, vaikka olen saanut satamäärin erilaisia diagnooseja itsestäni tekstiviestitse milloin kenenkin exän hoviin kuuluvan tekemänä. Kaikki uhkaukset, yhtä lukuunottamatta, hän on toteuttanut ja olenkin saanut kuulla olevani pedofiili,varas,narkki,narsisti,persoonallisuushäiriöinen,väkivaltainen,kyvytön laiskiainen yms. yms. Omaa, oikeaa sairauttani lukuunottamatta, lähes kaikki haukkumiset ja syytökset ovat hänen itsetutkiskeluaan ja ominaisuuksiensa "siirtämistä" minuun. Tuo yksi uhkaus on eräänlainen äärimmäisase exälle, eli lasten kanssa ikiunille lähteminen. Lapsia hän on hyvin tähän asti onnistunut eristämään minusta, joka oikeasti heitä olen kasvattanut ja vapaa-aikaa viettänyt(enkä leiki tässä marttyyriä, rakastan joka hetkeä lasteni kanssa).
Joskus kyllä mietin että kunpa olisi ollut kaikessa kiiressä enemmän aikaa keskittyä parisuhteeseen, etenkin siinä vaiheessa kun exä oli pari vuotta ilmeisen masentunut. Hän oli kaiket päivää netissä tai puhelimessa tuolloin ja laiminlöi lapsia jonkun verran. Ehkä siinä olisi ollut hetki saada väistämättömältä näyttänyt ero menemään läpi ihan sovinnossa. Nyt kun minua on valistettu exän olevan sairas, en enää voi edes vihata häntä. Rukoilen vain että järki ja lasten etu voittaisi.