Ero takana? Kerro mikälainen tuki oli/olisi ollut parasta?

Tärkeää on et saa puhua jollekkin ja paljon, mutta lopulta kukaan ei jaksa kuitenkaan kuunnella pitkään, se oli vaikeaa.
Työssä huomasin, että minua välteltiin, tuntui todella pahalle, sillä ihan kuin pelättiin?,siksi ymmärrän ihmisiä jotka ei kerro muille, vaikka olisi vaikeaa.

Meni vuosia toipua erosta ja sen kanssa on vaan elettävä, ei muu auta.Uusi suhde ei ollut hyväksi, ei onnistunut, koska entinen oli vielä käymättä läpi.

Kaduttikin usein välillä, mutta ei auta koko loppuelämää vatvoa eroa, sen olen nyt huomannut.
Helppoa ei ollut, vaikka heti eron alussa tuntuikin helpottavalta.
Jokainen joutuu itse lopulta käymään läpi kaiken ja itse kävin heti eron jälkeen eronneiden ryhmissä, ja ihmettelein kun oli sellaisia joiden erosta vuosia, et miksi he vielä siellä käy?
Nyt ymmärrän kun omasta erosta vuosia, tarvetta on ja pitkään käydä läpi eroa.

Samat kokemukset edelisen kanssa, että puhuminen oli se mikä helpotti. Onneksi minulla oli 2 ystävää jotka jaksoivat kuunnella.

Tärkeää on myös se, ettei tuomita eikä syyllistetä. Muutenkin eron käsittely on vaikeaa, ei siinä halua halua kuulla muiden mielipiteitä siitä mitä olisi pitänyt tehdä toisin, olisi pitänyt vain yrittää vielä, jne... Siinäkään tapauksessa että ero oli ns. minun syy, jos nyt toista osapuolta voi koskaan erossa enempää syyttää.

Työkaverit olivat suuri tuki. Kerroin läheisimmille, ja toista kautta osa muistakin työkavereista kuulivat sitten asiasta. Huomasin selkeän muutokset työkavereissa mutta sen sijaan että olisivat alkaneet vältellä, alkoivatkin enemmän huomioida, ottaa mukaan lounaille, huolehtivat etten ole yksin mutta kohtelivat muuten normaalisti. Eivät kyselleet, se oli tärkeää. En olisi asiasta halunnut "ulkopuolisille" puhua kuitenkaan.

Itse kaipasin erityisesti aluksi rauhaa. Sitä että sain olla myös yksin silloin kun halusin. Tässä auttoi paljon ystävien kanssa puhuminen. Kun kerroin heille että pärjään, ja tiedän että saan heiltä tukea, kun sitä tarvitsen, he uskalsivat antaa minulle myös omaa aikaa. Eivät olleet koko ajan vahtaamassa että selviänkö, enhän tee itselleni mitään jne. Äitini sortui tähän, mutta siskoni kautta laitoin äidille viestiä, että hänen huolenpitonsa osittain pahentaa oloa. Äiti ymmärsi.

Minulle oli myös helpompaa muuttaa yhteisestä kodista pois, mutta tuntui eron jälkeen todella pahalta, kun oli minun tilalle tullut jo uusi puoliso, oli emännöinyt entisessä kodissa, vaikka ei oltu vielä ositettu kaikkea..miten joku voi mennä noin vaan näin surullisen elämänkriisin jälkeen toisen kotiin?, sen opin, että lopulta ihminen ajattelee vaan ja ainostaan itseään...kuten minäkin, sillä en jaksanut elää siinä kulisissa enää.

tällanen tarina:
en ole tukea hekanut vaan jatkanut yksin lapsen kanssa elämää, ex naiseni muutti lapsenki kirjat hänen luokseen ,asuu samalla paikkakunnalla mutta lapsi asuu pää sääntöisesti mun luona. ihmettelen tätä maailman menoa kun lukee muiden kirjoituksia kyseisistä aiheista, et miten väärin on isää kohtaan äitin pompottelu lapsella, ikää vasta reilut 20wee lapsi rakastaa isää ylikaiken eikä suostu äidillä oleen hetkeäkää,muutakun pakosta. ikää lapsella 3.5 v
exällä joka kk uusia mies suhteita ja minä hoidan lasta ja kuskaan päivähoitoon ja elätän ja ruokin lapsen, välillä tuntuu et miks mulle kävi näin vaik tällähetkellä tuntuu et asiat on hyvin ku on lapsi jonka saa kasvattaa ja se tuntuu hyvältä kun lapsi välittää isästä... mut välillä tuntuu et mistä sen rakkauden ite löytää ja elämän tarkotuksen. pelottaa taas se hetki kun ex ilmottaa et muuttaa toiselle paikkakunnalle ja vakuuttaa välittävänsä lapsesta mut se ei oo sitä koskaan tehny ei ainakaa mun nähden vaik 4v naimisissa kerittiin olla.
miten hyvä isänä pitää olla et jaksaa yksin kasvattaa omasta tytöstä aikuisen ihmisen ?
äidillä vaan on aika ihmeellinen vaikutus tässä nykymaailmassa ku enhän mä millään voi todistaa kellekkään sitä kuin tyttä välittää minusta ja haluaa olla minun kanssa nii ex vielä' yrittää multa korotettuja elatusapuja vaikka se ei sillä asu kun max 4pvä kuukasudessa..


teksti on kaikin puolin mahdollisimman sekava mut sainpa kirjottaa rauhasa ajutksistani jos niistä joku vaan ymmärtäis ?


elämä jatkuu ,nauttikaamme siitä,,..

Minulle ero oli elämäni suurin kriisi..tai lähinnä parisuhteen pilaaminen ja siinä epäonnistuminen..olin itse aika suuressa vastuussa siitä, että suhde päättyi, mutta en tietenkään ota vastuuta toisen puolesta ja toisen teoista, vaikka hän niitä minulle mielellään sysäsi ja syytti vain minua avioliiton kariutumisesta.

En voinut kertoa asiasta töissä! Esimiehelle oli kerrottava, jotta edes hän ymmärtää kun työt eivät ehkä toimi vanhalla tavalla..Mutta ero oli niin raskas ja kipeä! Jos olisin puhunut siitä töissä pahimmassa vaiheessa, olisin purskahdellut itkuun tämän tästä..Kävin päivittäin surukeskustelua töissä salassa ja itkemässä omassa rauhassa, se oli kuitenkin tarpeen..

Erosta ei kannata kertoa töissä. Se muuttaa ihmisten suhtautumista sinuun. On myös hirveän hankalaa elää työyhteisössä eronneena tai sinkkuna, jossa on paljon onnellisia perheellisiä ihmisiä. He puhuvat päivittäin siitä onnestaan ja lapsistaan, joihin et pääse käsiksi aiheena, kun sinulla on paha olla. Ei ole yhteistä kokemuspintaa siinä hetkessä ja työyhteisössä jää aika yksinäiseksi.

Pahinta kuitenkin oli sellainen työkaveri, joka töihin tullessa kyseli masentavimpaan aikaan onko nyt kiva päivä, vaikka selvästi näki että olin purskahtaa itkuun ja että ei todella mennyt hyvin. No ei siinä mitään, mutta tosiasiassa hän ei siis edes halunnut kuulla miten minulla meni..

Ihmisten pitäisi aina muistaa, että jokaisen käytökseen on olemassa syy. Meidän ei tarvitse sitä syytä tietää, mutta ymmärrystä tarvitaan. Empatiakyky on aika tärkeää työelämässäkin. Koskaan ei voi tietää mitä taustalla on eikä kaikkea tarvitse kertoa.

Nyt ihmettelen, että miten selvisin kaikesta ilman ammattiapua. Tähän eroon liittyy muitakin kriisejä, enkä ole niiden yli vielä, mutta parempaan ollaan menossa. Tärkein apu oli nettivertaistuki sekä ystävät, joiden niskaan en kuitenkaan kaatanut omaa pahaa oloa. Pääosin olen eroani työstänyt kuitenkin itsessäni, luopuminen on hyvin tuskallista. Olen jälleen oppinut rakastamaan itseäni ja viihtymään omassa seurassani. Epäilen kuitenkin, että tällä hetkellä olen niin rakastunut itseeni, että olen muuttunut liian itsekkääksi ;)

Nyt pystyn nauttimaan siitä, että on omaa aikaa, ei tarvitse huolehtia kenestäkään, voin käyttää rahani miten haluan, neuvotella ei tarvitse kuin töissä, ei tarvitse siivota muiden jälkiä ja tapella siitä kuka siivoaa. Ei tarvitse miettiä onko toinen uskollinen tai arvostaako. Ei tarvitse olla mustasukkainen eikä tarvitse olla mustasukkainen siitä, että toinen elää omaa elämää ja olet vain murto-osa sitä..Ei tarvitse taistella huomiosta. Olo on aika vapaa. Pelottaa ihan uuden kivan ihmisen kohtaaminen.

En ole sortunut irtosuhteisiin, en ole vakavasti treffaillut ketään enkä ole kohdannut oikeastaan ketään. En ole etsinyt mitään. Kuitenkin huomasin vanhojen kaavojen nousemisen pintaan, kun kävin muutamilla treffeillä kivan ihmisen kanssa, joka oli varsinainen playboy. Yksin on ihan hyvä olla, parempi yksin kuin suhteessa, joka sairastuttaa.

Puhuminen on varmasti tärkeää, sillä sillä putkaa pois taakkaansa.

MUTTA, sen kuuntelijan pitää olla joku muu kuin työtoveri, jotain heillekin voi puhua, ei kuitenkaan syvällisempää. Kuuntelijan olisi syytä olla luotettavin ystävä ja samaa sukupuolta, jotta ei tule tarveta käyttää hyväkseen pahassa tilanteessa elävän ihmisen läheisyyden tarvetta ja sotkea hänen elämäänsä vieläkin pahemmaksi.

Itse pitäisin kaikissa perheeseeni ja kotiini ja kaikkiin henkilökohtaisiin liittyviä asioitani kaikin tavoin erossa työtovereistani.
Työpaikat vaihtuvat, silloin olet jättänyt sinne jotain, joka voi ollakin este sinun urallesi. Työpaikoilla ihmsisuhteet voivat olla hirveitä ja tulevat varmasti esille kun yt-neuvottelut koskevat paikkaa, silloin käytetään kaikkia välineitä toisen kaatamiseen, entisillä yhtävyyssuhteilla ei ole enää mitään arvoa.
Tämän olen niin läheltä voinut nähdä ja tiedän asian olevan juuri näin.

Työpaikka on työpaikka ja ihmissuhteet ovat ihan muualla.

Aikaisemmista kommenteista tulee hyvin ilmi se, että ystävien tuki ja kuunteleminen ovat tärkeintä.
Olen samaa mieltä ja onneksi löysin yhden ystävän joka on jaksanut kuunnella ja tukea ja tuupata eteenpäin. Arvostan rehellistä ja suoraa suhtautumista eron kokenutta kohtaan.
Valitettavasti olen joutunut kokemaan, että kaikki ei kestä eroa. Yksi ystävä valitettavasti on etääntynyt luotani. En olisi uskonut että pitkä ystävyys ei kestä eroa. Olen pettynyt. Olen myös törmännyt siihen, että laitetaan myötätuntoisia viestejä, mutta kukaan ei oikeasti ehdi tai halua tavata.
Myös tuohon ihmisten yleiseen itsekkyyteen olen törmännyt. Pahaltahan se tuntuu kun uusi nainen asuu nyt kodissa jonka exän kanssa on rakentanut ja tuttavat vihjailee, miten suhde on edennyt. Haluaisin jatkaa eteenpäin.

Eron aikana olisin tarvinnut käytännöllistä eli mm. taloudellista tukea ja ex-miehelle järkeä päähän, jotta ositus olisi mennyt reilusti ja irtaimesta omaisuudesta olisin saanut edes jotain sovinnolla. Riitelemään en jaksanut alkaa. Toisaalta vapaudesta kannattaa maksaakin, jos näin välttyy riitelyltä. Toisaalta siitä jää pelkästään patoutunutta vihaa muistoksi liitosta, sille joka välttelee riitelyä. Mene ja tiedä miten tämän voisi välttää.

Samoin lasten huoltajuudesta elatusmaksuista olisin halunnut sopia yhdellä käynnillä lastenvalvojalla, ilman että lapsia olisi pitänyt kuulla. "Hauska" tilanne: ex soitti lastenvalvojalle, ettei lapsia kuulla. Minä soitin lasten pyynnöstä (muuten te käytte siellä vielä ensivuonnakin "sopimassa") seuraavana päivänä, että lapset tulee kuultavaksi. Lastenvalvojalla käytiin 5x2h ja sitten vielä jatkettiin oikeudessa elatusmaksuista.

Tuossa ihmiset näköjään kaipailivat aivan toisenlaista tukea, henkiseltä puolelta. Lähetänpä tässä kiitokseni äidilleni, sisarelleni, sekä viidelle ystävälle, jotka olivat tukemassa minua eroa kohti, osa heistä monta vuotta. Yhden ystävän kanssa pohdittiin liittoni tilaa jo viisi vuotta ennen eroa.

Itse uskoin virkamiesten "koneiston" toimivuuteen kaikenlaisista hurjista tarinoista huolimatta todetakseni lopulta vain että tarinat ovat valitettavan tosia.

Eron keskellä itse taiselin ensin jotenkin itseni kuiville henkisesti (toisen menettäminen, ikävä, suru, pettymys jne.) jonka jälkeen sain karvaasti huomata että sinisilmäisyyteni eron alkuvaiheissa kostautui minulle. Usko siihen, että puolison puheet aidosta yrittämisestä yhteenpaluusta ja sen varjolla suullisesti "reilun pelin hengessä" sovitut asiat eivät pitänetkään hetken päästä.

Viranomaiskoneisto toimii niin , että lasten tapaamisoikeutta ei ole olemassa ennen kun lastenvalvoja sen on vahvistanut. Lastenvalvojan luokse on n. 6kk jonotusaika, joten tuo ei käytännössä ole mahdollista.

Tilanteessamme asumusero käynnistyi heti erohakemuksen jättämisen jälkeen.

Puolisoni ja hänen sukunsa painostivat minua siirtämään lasten kirjoillaolon uuteen asuntoonsa ja myöhemmin tähän kirjoillaoloon vedoten estävät lasten tapaamiset käytännössä kokonaan vedoten siihen, ettei mitään sopimusta ole koskaan ollut olemassakaan. viranomaiset eivät voi auttaa koska tapaamissopimusta ei ole vahvistettu . Lastenvalvoja kertoo, että tilanne on valitettava ja puolison kanssa pitäisi yrittää keskustella itse tai mennä perheneuvolaan sovitteluun. Näistä mikään ei käy puolisolle.

Asianajaja kertoo että oikeusteitse jonotusajat väliaikaiseen päätökseen voivat olla jopa 6 kk.

Tilanne vaikuttaa siis siltä, että jokainen liikahdus on puolisoni puolelta ollut suunniteltu ja tähdännyt tähän tilanteeseen. Itse en ole valmistautunut ja käytännössä huonossa asemassa neuvotteluissa jo senkin takia että tilanne on henkisesti erittäin raskas lasten ollessa "vankeina" puolisollani ja lisäksi rahallisesti asianjajan palkkiot ovat päätähuimaavat (kotivakuutukset yms. sisältävät luonnollisesti poissulkupykälät tällaisista tilanteista).

Ts. En tiedä näenkö lapsiani seuraavaan 6kk ennen kuin käräjäoikeuden päätökset saadaan, rahallisesti tulen olemaan asian takia veloissa todella pitkään ja viranomaiset eivät auta vaikka heidän mukaansa kaikki on hoidettu juuri kuten pitääkin. Järjestelmä antaa mahdollisuuden epäreiluun peliin jos sitä toinen haluaa käyttää hyväksi.

Ehdotukseni onkin että erohakemusta jätettäessä lakisääteisesti olisi pakollinen konsultaatiotilaisuus jossa molempien osapuolten kanssa käytäisiin läpi käytännön asiat
- Väliaikainen tapaamisoikeus
- Asumisjärjestelyt
- Taloudelliset järjestelyt (miten lasten kulut jaetaan)
- Kerrottaisiin osittamisesta
- Sitoutettaisiin kirjallisesti osapuolet sovittuihin asioihin kunnes viranomaiset saavat asiat käsiteltyä.
- sitoumuksen tulisi olla laillisesti sitova.

Tämä tarkoittaisi työpanosta ja rahallista satsausta valtiolta. Jokainen eroava pari pitäisi tavata heti eikä puolen vuoden päästä. Konsultaatiota vetävä henkilö nimettäisiin hoitamaan erotilannetta koko prosessin läpi ja varmistamaan että asia tulee hoidetuksi asianmukaisesti ja ettei väärinkäytöksiä pääse syntymään.
Tarttumalla asioihin ennaltaehkäisevästi oltaisiin säästetty jo omassa tapauksessani tunteja lastenvalvojan työtä, tunteja perheneuvolan työtä, kahden asianajajan palkkiot ja todennäköisesti lopulta käräjäoikeuden sovittelu ja paljon paljon harmia.

Jos tällaista ei valtion puolelta ole mahdollista järjestää, näkisin että tässä olisi paikka yksityiselle taholle.

Olen muuttanut omaan asuntoon ja eronnut noin puoli vuotta sitten. Alku oli todella hankala mutta nut olen osallistunut Fisherin eroseminaariin, josta huomaan olleen paljon apua. Kertoja on enää vähän jäljellä ja mietinkin jo, mitä sen jälkeen? Kenelle voisi puhua? Mistä pääkaupunkiseudulla saa vertaistukea? En haluaisi kuormittaa ystäviä enkä työkavereita. Huomaan kuitenkin suuren tarpeeni puhua ja vatvoa asioita jonkun kanssa, mieluiten melko vieraan. Siis mitä sitten, kun eroryhmä loppuu???

Jo entäs jos sulkeutuu, ei puhu, vaan etissii sen seksisuhteen helpottamaan, joka sitten alkaakin määritellä elämää. Eli tuossa tilanteessa millään ei ole mitään väliä.

Eli puhuu väärälle taholle, miten estää se. Miten suojella eroavaa ihmistä ja saada vaikkapa sinne terapiaan, miten kummalla.