Erosta nyt viisi kuukautta, mies lähti...shokkivaihe käyty läpi ja kesä juostu hätäpäissään joka tilaisuudessa mihin on pyydetty ,on keskusteltu ja keskusteltu kavereiden kanssa...nyt mietityttää miten eteenpäin, kun en tiedä mitä haluaisin, ei kiinnosta uudet suhteet, en tiedä mitä haluaisin harrastaa, tuntuu että ei ole mitään mikä kiinnostaa. Myönnän että olin varmaan tosi läheisriippuvainen ja elin meidän yhteisten tekemisien kautta ja nythän niitä ei ole, ikävä ja suru on astunut tilalle. Meidän avio kesti yli kakskyt vuotta, eli pitkään. Muutin heti omaan asuntoon jota laitoin omaksi ja sillälailla työstin asiaa, nyt tuntuu että kaikki on valmista...mihin?Siis hirveä näköalattomuus vaivaa, kun en todella tiedä, mitä on ne asiat joita olisin aina halunnut tehdä tai harrastaa ja nyt siihen olisi mahdollisuus..
Eteenpäin?
suru
7294
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sama täällä, oli ensin kiire kovasti. Nyt ei tiedä mitä vapaudellaan tekisi. Kestää ilmeisesti aikaa olla sinut itsensä kanssa pitkän liiton jälkeen.
niin totta kun olla voi, itsekkin erosin pitkästä parisuhteesta ja on ollut vaikeaa kun ei ole kotona muita, itselle ei osaa oikein mitään laittaa, jospa muuttuu tilanne ja osaan elää yksinkin..
Minä olen pakottanut itseni päivittäin laittamaan kunnon aterian ja kattamaan itselleni kauniisti pöydän. Samoin olen mennyt joka päivä ulos liikkeelle ja pari kertaa viikossa "kaupungille". Omituisin kokemus oli viikonloppu, kun kukaan ei soittanut tai käynyt ja oli koko ajan yksin. Lapset on jo aikuisia.
Lapset on aikuisia mullakin ja tietty huolissaankin, eli niiden kanssa perheineen vietetty paljon aikaa..mutta eihän sitä viitsi niitäkään liikaa rasittaa. Ja ylipäätään tämä, mitä sitten tekeekin tuntuu pakkosuorittamiselta..puuttuu puolikas, se "oma ihminen" jolle soittaa milloin tulee ja missä on menossa...
Erosta yli vuosi ja edelleen nuo kaikki mainitsemanne tuntemukset. Mikään ei huvita. Hulluinta on, kun olo on yksinäinen, kukaan ei soita ja välillä ei tule edes puhuttua-siis sanaakaan- kenenkään kanssa. Itse on lamassa eikä saa otettua keneenkään yhteyttä. kun ei tee mieli paljastaa tutuille ja kavereille, miten vaikealta elämä yhä tuntuu.
Valitettavasti, Suru ja kumppanit, mitään neuvoa en osaa antaa. Yhtä ymmällään olen.
Voih meitä:( se on totta ettei viitsi paljastaa pahaa oloaan kaikille, eikä ainakaan koko ajan, vaikka asia on mielessä alituiseen. Ajan kuluakin olen miettinyt ja kysellyt, eipä tunnu mukavalta, huomata, että vielä vuodenkin kuluttua voi olla lamaantunut...enkä epäile sitä yhtään....
Itse sain tuta selkään puukotusta sieltä täältä,kun lähdin naisena ja jätin lapset. Sillä hetkellä olin niin hajalla, että katsoin parhaakseni jättää lapset isänsä luokse.Pelkäsin sitäkin ratkaisua, koska itse olin 24/7 hoitanut lapset yksin. Se tuska, että oli jättänyt lapset oli sanoinkuvaamaton.Mutta, jos en olisi tehnyt sitä ratkaisua, niin en olisi tässä selväjärkisenä.Tukiverkkoni oli olematon.Jopa hyvinä kaverina pidetyt puukottivat selkään ja menivät lasten isän puolelle.Siitä kurasta nouseminen vei oman aikansa.Mutta pääsia,että jaksoi uskoa, että kyllä asiat on vielä ok.