Vuosi sitten tammikuussa, sanoin silloiselle poikaystävälleni että en halua seurustella enään, en siksi ettenkö häntä rakastaisi, en oikein vieläkään edes tiedä miksi niin tein.
Suhteemme oli kaukosuhde, joka oli kuitenkin toiminut hyvin 2,5vuotta. Olimme tunteneet toisemme pienestä pitäen ja tämä poika oli ensimmäinen ihastukseni.
Hän itki sinä iltana minulle ja sanoi ettei ole 7vuoteen itkenyt, ja nyt itki. Pyysi jäämään yöksi, en jäänyt.
Seuraavana aamuna sain kuulla että hän oli ampunut itsensä, saman puun juurella jossa ensimmäisen kerran suutelimme.
Siinä lyhennetty tarinani, olen 18 vuotias ja tästä on siis 1,5 vuotta. En ymmärrä vieläkään, en halua ajatellakkaan asiaa..
Olen pärjännyt hyvin, jatkoin koulun loppuun kunnialla, en syrjääntynyt enkä satuttanut itseäni vaikka se ei kaukana ollut. Mutta kuitenkin en ole sujut asian kanssa.
Pelkään että tulee totaalinen romahdus, silloin kun rakas taas muistuu mieleen, olo on niiin paha, NIIN PAHA! Mistään en apua kunnolla saanut(enkä oikeastaan itse hakenut), kukaan ei enään jaksaisi kuunnella, kukaan ei edes ymmärtäisi ja siksi suljen tämän kaiken vain itseeni.
Tahtoisin kuulla ihmisiä jotka asiasta jotain tietävät.Tuleeko se romahdus? Viekö se kenties henkeni siinä samalla? Pääseekö kuollutta koskaan muistelemaan ilman kyyneliä ja nauramaan kuinka hölmö ja ihana ihminen hän oli? Saako vieläkin itkeä?
Auttakaa...
Suhteemme oli kaukosuhde, joka oli kuitenkin toiminut hyvin 2,5vuotta. Olimme tunteneet toisemme pienestä pitäen ja tämä poika oli ensimmäinen ihastukseni.
Hän itki sinä iltana minulle ja sanoi ettei ole 7vuoteen itkenyt, ja nyt itki. Pyysi jäämään yöksi, en jäänyt.
Seuraavana aamuna sain kuulla että hän oli ampunut itsensä, saman puun juurella jossa ensimmäisen kerran suutelimme.
Siinä lyhennetty tarinani, olen 18 vuotias ja tästä on siis 1,5 vuotta. En ymmärrä vieläkään, en halua ajatellakkaan asiaa..
Olen pärjännyt hyvin, jatkoin koulun loppuun kunnialla, en syrjääntynyt enkä satuttanut itseäni vaikka se ei kaukana ollut. Mutta kuitenkin en ole sujut asian kanssa.
Pelkään että tulee totaalinen romahdus, silloin kun rakas taas muistuu mieleen, olo on niiin paha, NIIN PAHA! Mistään en apua kunnolla saanut(enkä oikeastaan itse hakenut), kukaan ei enään jaksaisi kuunnella, kukaan ei edes ymmärtäisi ja siksi suljen tämän kaiken vain itseeni.
Tahtoisin kuulla ihmisiä jotka asiasta jotain tietävät.Tuleeko se romahdus? Viekö se kenties henkeni siinä samalla? Pääseekö kuollutta koskaan muistelemaan ilman kyyneliä ja nauramaan kuinka hölmö ja ihana ihminen hän oli? Saako vieläkin itkeä?
Auttakaa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
jos saisit keskusteluapua. Sellainen auttaa ja ne kuuntelee. Vaikka ne tekeekin sen työkseen, niin kyllä se sinua auttaa jos pääset jollekin purkamaan pahaa oloasi.
Tiedän tuntesi, usko tai älä. Kaksi vuotta sitten poikaystäväni teki itsemurhan heti sen jälkeen, kun meillä oli mennyt poikki.. Muitakin syitä itsemurhaan toki oli, mutta syy-seuraus suhde eromme kanssa on ilmeinen. Viimeisinä tunteinaan myös hän pyysi minua luokseen, mutta en mennyt, vedoten seuraavaan työpäivään:(
Aamulla kuulin sitten uutiset ja maailmani särkyi.
Olen nyt 22-vuotias, jatkanut elämääni ja opiskeluja, mutta tuska on jäljellä. Minäkään en hakenut apua muualta kuin ystäviltäni, vaikka se olisi ollut tarpeen..
Itke pois, se ainakin turruttaa mielen hetkeksi!! Poikaystäväni on mielessäni päivittäin ja niin tulee varmasti olemaan lopun elämääni. Kyllä me selviämme, usko pois... Välillä minunkin uskoni kyllä horjuu, mutta välillä on päiviä, jolloin sydän täyttyy ilolla hyviä hetkiä muistellessa.
Muista sinä, tyttönen, että elämä jatkuu. Ei poikaystäväsikään toivoisi sinulle muuta kuin parasta!
-Nancy-
"Kauniit muistot eivät koskaan kuole eivätkä milloinkaan jätä yksin"