1939 syntyneestä äidistäni on valokuva, jossa hän on äitinsä sylissä noin 2 vuotiaana kuolleen isänsä avoimen arkun äärellä. Mielestäni tämä kuva on todella tunteita herättävä. Äitini mielestäkin kuva on kamala.
Seurustelin kerran miehen kanssa, jonka äiti kerran näytteli valokuviaan ja esitteli ihan normaalisti kuvaa joka oli otettu miehen kuolleesta isästä arkussa. Kylmät väreet meni selkääni pitkin.
Löysin sitten sattumalta netistä kuvia (katsokaapa hakusalla post mortem photoghrafy) joita oli otettu kuolleista ihmisistä studiossa jossa elävät sukulaiset istuvat vaikkapa sohvalla tämän kuolleen vierellä. Oli kuvia isoveljestä kuollut vauva sylissään ja jopa sellaisia, että kuollut oli jotenkin nostettu seisomaan jotenkin kuin olisi ollut elävä.
Olin aivan hämmästynyt tästä ja nuo kuvat saivat ajattelemaan kuinka erilailla kuolemaan suhtauduttiin tuolloin vielä 1900 alkupuolella.
Itse en ajatellut koskaan meneväni katsomaan ketään kuollutta ihmistä, mutta sitten setäni kuoli ja menin hänen vaimonsa tueksi kappeliin kun hän meni katsomaan miestään viimeisen kerran. Hautaustoimiston mies avasi ylläen oven ja näin vilauksen sedästäni arkussa. Hetken emmin ja menin mukaan katsomaan häntä. Ei siinä mitään kamalaa ollut, turhaan olin pelännyt.
Mutta omituiselta tuntuisi jos koko suku olisi valokuvattu istumassa sedän kanssa sohvalla.
Valokuvat kuolleesta lapsesta kauniisti kukat ympärillä olivat liikuttavan kauniita, mutta nämä, että kuollut on jollain telineellä nostettu seisomaan kuin elävä...huhhuh. Puistatus.
Seurustelin kerran miehen kanssa, jonka äiti kerran näytteli valokuviaan ja esitteli ihan normaalisti kuvaa joka oli otettu miehen kuolleesta isästä arkussa. Kylmät väreet meni selkääni pitkin.
Löysin sitten sattumalta netistä kuvia (katsokaapa hakusalla post mortem photoghrafy) joita oli otettu kuolleista ihmisistä studiossa jossa elävät sukulaiset istuvat vaikkapa sohvalla tämän kuolleen vierellä. Oli kuvia isoveljestä kuollut vauva sylissään ja jopa sellaisia, että kuollut oli jotenkin nostettu seisomaan jotenkin kuin olisi ollut elävä.
Olin aivan hämmästynyt tästä ja nuo kuvat saivat ajattelemaan kuinka erilailla kuolemaan suhtauduttiin tuolloin vielä 1900 alkupuolella.
Itse en ajatellut koskaan meneväni katsomaan ketään kuollutta ihmistä, mutta sitten setäni kuoli ja menin hänen vaimonsa tueksi kappeliin kun hän meni katsomaan miestään viimeisen kerran. Hautaustoimiston mies avasi ylläen oven ja näin vilauksen sedästäni arkussa. Hetken emmin ja menin mukaan katsomaan häntä. Ei siinä mitään kamalaa ollut, turhaan olin pelännyt.
Mutta omituiselta tuntuisi jos koko suku olisi valokuvattu istumassa sedän kanssa sohvalla.
Valokuvat kuolleesta lapsesta kauniisti kukat ympärillä olivat liikuttavan kauniita, mutta nämä, että kuollut on jollain telineellä nostettu seisomaan kuin elävä...huhhuh. Puistatus.
Vastaukset 117
Vanhimmat
Hiukan friikiltä tuntuu :S Tai varsinkin jos ihmisestä on kuvia elävänä niin miksi siitä pitäisi olla vielä kuvia kuolleena... Ja kuolleen kanssa poseeraminen tuntuu tosi friikiltä. Kun ei se ihminen enää ole siinä! Siinä on vain lihaa :S
Ajattelisin, että jos esim vauvasta ei ole yhtään kuvaa, niin voisi olla mukavaa että hänestä olisi sitten edes muistona kaunis kuva kuolleena. En ole tykännyt ottaa kuvia edes hautajaisissa. En halua muistella hautajaisia vaan halua selailla kuvia joissa henkilö on elossa ja muistella niitä aikoja.
Eli siis todellisuudessa et halua ajatella sitä tosiasiaa, että kuolema on lopullista ja koskettaa jokaista. Hautajaiset on usein kauniit, ja niissä otetut kuvatkin on kauniita, ja saa sitä itkeäkin niitä kuvia katsellessa, elämä kun ei muutenkaan aina ole niin ihanaa.
minäkään en tykkää ottaa - enkä otakkaan - kuvia hautajaisissa. en edes suostu sellaisia omaan kotiini tuomaan. kyseessä ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö tajuaisi tai haluaisi ajatella tosiasiaa, että ihminen on kuollut.
kyseessä on vain se, että mielestäni näin tekemällä kunnioitan vainajaa. mielestäni hän ansaitsee levon ilman, että hänestä pitää räpsiä kuvia.
ja teen myös niin, koska hautajaiskuvat eivät saa minkäänlaisia positiivisia ajatuksia. en usko, että kukaan ajattelee hautajaiskuvista mitään ihanaa ja kivaa.
vainajaa voi muistella muutenkin kuin hautajaiskuvia kyttäämällä. itse muistelen lämmöllä pappaani ja vain hyvät asiat ovat mielessäni. vaikka ikäviäkin asioita tulisi mieleeni niin sekin on täysin normaalia. en kuitenkaan halua edesauttaa ikävien asioiden muistelua tunteettomilla ja "sieluttomilla" sekä synkeän näköisillä kuvilla.
ymmärrän jopa sellaisia kulttuureita joissa iloitaan ja tanssitaan ja juhlitaan aamusta yöhön saakka, kun joku on kuollut. sellaisia kuvia minäkin voisin katsella.
tosin itse olen enemmän sitä mieltä, että hautajaiset ovat vain ja ainoastaan surullinen asia. vaikka vainaja olisikin kärsinyt ja saanut rauhan niin silti..
surullista.
Eihän se ihminen elä siinä kuvassakaan. Sehän on vain kuva... Mutta vanahn ihmisen ja vauvan kuvaaminen kuolleena on kaksi eri asiaa. Vauvojen ei kuulu kuolla vauvoina...
Nuorelle kuoleman "muisteleminen" voi olla hiukan pelottavampaa kuin vanhemmalle. Sitä ei oikeastaan halua ajatella. Muistan itsekin etten siinä parikymppisenä halunnut katsoa tai edes muistella hautajaiskuvia tai muutakaan mikä sivusi kuolemaa. Nyt vanhempana niitä sitten on tullut katsottua, ei kuitenkaan "kytättyä" kuten asian ilmaiset. Ja hyviä muistoja haudatusta henkilöstä ovat herättäneet. Tuli hyvä mieli kun muistelin miten kunnioitimme kuollutta.
Tapansa tietty kullakin. Tämä on aihe mistä en soisi ihmisten arvostelevan toisia koska kyseessä on melko herkkä asia.
Minulla oli mahdollisuus käydä katsomassa isovanhempiani vielä viimeisen kerran ennen hautajaisten alkua, mutta en nähnyt mitään syytä siihen. Haluan, että minulle jää rakkaista ihmisistä muisto elävänä. Miksi haluaisin viimeiseksi muistikuvaksi näyn kuolleesta ihmisestä makaamassa arkussa?
en voi varmaksi sanoa mutta uskon vahvasti ettei mielipiteeni muutu. uskon kyllä että kuoleman "muisteleminen" voi olla nuoremmalle pelottavampaa kuin vanhemmalle mutta riippuu myös niin paljon henkilöstä itsestään - kaikkein eniten ehkä henkisestä kantista, ajattelutavasta ja suhtautumisesta itse asiaan noin niinkuin yleensä.
kuolema on tabu. omakin pappa kun kuoli niin ei siitä haluttu paljoa puhua vaikka kyselin. olin 15-vuotias. vanhemmiten kun olen kysellyt syitä ym. niin kyllä niitä vastauksia tulee. ei se että olin silloin nuori ollut syynä siihen ettei puhuttu paljoa mitään. syynä oli se, ettei osattu tai vain haluttu puhua.
mutta totta. aihe on arka ja jokaisella on omat tapansa käsitellä kuolemaa.
Ei siinä ole mitään fiikkiä olut. Post mortem, kuvat kuolleista. Aikakausi jolloin ei ollut kameroita. Haluttiin muisto kuolleesta. kenties ainoa kuva kyseisestä henkilöstä, siihen aikaan .Silloin oli syntymä ja kuolema asioita jotka tapahtuivat kotoa. Tämän päivän ihminen kavahtaa jo pelkästä ajatuksesta.
Meillä kuolleena syntyneen vauvan kuva kirjahyllyssä, niin kaunis niin rakas, niin kova ikävä. Kuolleista vauvoista ja lapsista otetaan paljon kuvia, tärkeitä muistoja vanhemmille
Minä sain ottaa kännykkä kameralla meidän enkelipojan kuvan kun oli heti synnytyksen jälkeen äitinsä rinnalla. Ottivat sitten kunnon kuvia kun vaimoni vietiin lepäämään ja minä lähdin eläväisten luokse. Myöhemmin myös itse otin kuvia rakkasta pojastamme kun menimme katsomaan häntä sairaalan kappeliin. Tosi rakkaita muistoja koska muuta ei Hänestä tulla saamaan. fetus mortus-paketissa oi tarvikkeet, jolla saimme kuitenkin jalanjäljen..... Ei nyt tulee itku.... liian koskettavaa vielä...Vain reilu vuosi sitten...
kuullostaa ihan samankaltaiselta tapaukselta kuin mitä minun enolleni ja hänen perheellensä kävi :(
voimia!
No huh. Itselle ei olisi tullut mieleenkään kuvata kuolleena syntynyttä lastamme. Ei myöskään mitään jalanjälkiä ole otettu, ja haudallakaan en käy. Ei siksi, että olisin tunteeton, vaan siksi, että en ikinä voi unohtaa häntä päiväksikään, en siis tarvitse muistoja kuolleesta lapsesta, eläväähän me odotimme enkä kuollutta. Ja siitä on jo kohta 20 v.
Ihmiset ovat erilaisia. Toiset tahtovat muistoksi kuvan tai muun muiston joka ehkä helpottaa tuskaa. Toiset kokevat paremmaksi olla ottamatta muistoja. Ihmiset ovat niin kovin erilaisia. Kukaan ei ole väärässä eikä kenenkään tapa ole huonompi kuin toisenkaan. Niin että jos jätettäis se huhuttelu muualle.
Kunhan kukaan nyt ei pakasta vainajaa.
Eihän luvatta saa kuvata. Antaako kuollut luvan?
Miten niin ei saa? Katsopa voimassaolevaa lainsäädäntöä vaikkapa Finlexistä.
Viimeinen leposijaa suojaa hautarauha ja kuvaaminen ilman vainajan suostumusta on RIKOS!!!
Palstan negrofilit avautuu haluistaan.
Se on nekrofiili, ei negrofiili.
No mites helvetissä siltä vainajalta luvan kysyy??????
Kyllä meistä otettiin kuvia kuolleen isämme arkun äärellä ja minulle kuvat isästä kuolleena ovat tärkeitä, ihan samalla tavalla kuin kuvat jotka on otettu hänen elinaikanaan. Mutta tuollaiset kuvat joissa vainaja asetellaan vaikkapa pystyasentoon, huh, makaaberia touhua!
Tykkään valokuvata. Katselin noita post-mortem kuvia todella oudoin tuntein - jokin myös veti niitä selailemaan - ne karmivat, kiehtoivat, häiritsivät.
Kuvien elävien perheenjäsenten kasvot kuvastavat surua, kauhua, onnettomuutta ja pyrkimystä näyttää tavalliselta, siinä onnistumatta.
Katsokaa pientä tyttöä kuolleen veljen käsi olallaan. Veli on tuettu pystyasentoon ja molemmat ovat kauniisti puetut. Tyttö pidättelee itkua.
Siellä on myös kuva kahdesta pienestä lapsesta, jotka seisovat. Kuvassa on kaikki muuten ihan kunnossa, mutta lasten kasvot paljastavat asianlaidan - ne roikkuvat kuoleman veltostuttamina.
Olen nähnyt kauniin, hartaan suomalaisen surukuvan: arkussa nukkuu äiti, jota katsovat hiljaa lapset, asettuneina pituusjärjestykseen arkun äärelle.
Viktoriaaniset post-mortem kuvat ovat kauheita ja käsittämättömiä. En tosiaan tiennyt, että tuollaista on joskus harrastettu ... ja miksi?
Viktoriaanisena aikana ei räpsitty kuvia omilla kameroilla samalla tavalla, kuin nykyään. Kuvat piti otattaa ammattilaisilla ja ne olivat hintavia. Tämän vuoksi saattoi olla niin, että henkilöstä oli olemassa vain yksi valokuva, jos sitäkään. Kun henkilö kuoli, eikä hänestä ollut kuvaa, haluttiin yksinkertaisesti saada jonkinlainen muisto hänestä. Tämän vuoksi oli tavallista, että kuollut laitettiin näyttämään elävältä, jotta hänet voitaisiin muistaa sellaisena, kuin hän oli. Kuolemaan myös suhtauduttiin eri tavalla. Lapsen kuolema oli yleisempää tuohon aikaan ja kuolema oli enemmän arkipäivää ja siihen oli ikäänkuin totuttu, joten poseeraaminen kuolleen kanssa ei ollut mitään tavatonta.
Luultavasti näitä kuvia otettiin siksi, että ennen kuolemaa ei ole ehkä kuvia otettu - ei ollut digikameroita. Kun kuolema tuli, tuli kauhee paniikki saada edes yksi kuva muistoksi, kuva, jossa vainaja näyttää omalta itseltään - ja elävältä. Siksi kai niillä on silmätkin auki... Hurjan näköistä meistä, mutta tärkeitä muistoja omaisille.
Juuri noin.
Tuon mahdollisti daguerrotypian keksiminen. Valotusaika oli pitkä, mutta kohdehan pysyi liikkumatta.
Kyllä noita kuvia mitä itse olen kuolleista katsellut, niin heillä on silmät kiinni ja ovat arkussa kukkakimppukädessä, rauhallisen näköisinä, puku päällä. Osa on viime vuosisadan alusta, osa n. puolesta välistä.
Kyllä minä ainakin otin kuvia isästäni arkussa,kun hän kuoli -07.Sain itselleni sielunrauhan kun näin hänet siinä. Jos en olisi katsonut/kuvaa ottanut olisin miettinyt koko loppuikäni oliko hän siellä vai ei. Ja minulle jäi hänestä rauhallinen kuva. Sitä kuvaa en tosin katsele,mutta tiedän että se löytyy.
Onhan se tietenkin ihanaa jos voisi otattaa kuvan vaikka jos pieni vauva kuolee ja siitä voisi ottaa kukkien ympöräimänä, mutta että ruumiin laittaa telineeseen ja se saadaan näyttämään elävältä... se tuntuu inhottavalta ja epäinhimmilliseltä.
Jos lapseni syntyisi kuolleena tai kuolisi heti syntymänsä jälkeen, niin ilman muuta haluaisin hänestä valokuvan edes kuolleena, kun elävänä ei ole mahdollista. Aika karmivalta tuo kuolleen poseeraaminen tuntuu, mutta toisaalta kun elettiin aikaa, jolloin niitä valokuvia ei ehkä ollut elävänä yhtäkään, niin ymmärrän hyvin, että halutaan edes se yksi valokuva, kuolleena sitten.
Ja kun niitä kuvia ei kerran ollut, niin ymmärrän sen kuolleen kuvan voivan olla hyvinkin tärkeä esimerkiksi sellaiselle, joka on menettänyt vanhempansa hyvin nuorena, eikä näin ollen edes muista häntä lainkaan.
Minun anoppini on kuollut jo ennen kuin olen mieheni tavannut. En ole koskaan nähnyt yhtäkään valokuvaa hänestä ja se harmittaa kovasti. Juttuja olen toki kuullut ja uskon hänen olleen mahtava ihminen (onhan kasvattanut hienon pojankin), olisi upeaa nähdä hänestä edes yksi kuva, vaikka kuolleenakin, jotta saisin kasvot sille henkilölle, joka elää meidän perheessämme muistoissa ja ajatuksissa kovastikin. Miten paljon enemmän tuota kuvaa voisi kaivata, jos kyse olisi esimerkiksi omasta vanhemmasta?
Kyllä, otin kuvan vaimoni isästä ja tuskin tuo vainaja siitä nokkiinsa otti!
On meilläkin kuva kuolleesta lähioimaisesta.
Normaali on suhteellista. Tuohon aikaa se oli täysin normaalia, ja tämän päivän toiminta on siihen verrattuna aika äärimmäistä.
Ihmisten ongelma onkin se, että he vertaavat omia käsityksiään ja ajatuksiaan elämästä "normaali"-käsityksiin ja toteuttavat elämäänsä niiden mukaisesti. Siitä puuttuu lähes kokonaan itsenäinen toiminta, ja sen sijaan että toteuttaisimme oman tahdon mukaista elämää, toteutamme yleisesti hyväksyttyä, mutta siitä huolimatta jonkun muun elämää.
Tutustu erääseen kirjaan, joka kuvailee ongelman erittäin tarkalla tavalla ja auttaa itsenäistymään. Lisää kirjasta täällä: www.alkuajatus.org
"jossa hän on äitinsä sylissä noin 2 vuotiaana kuolleen isänsä avoimen arkun äärellä"
Kyllä ennen vanhaan aloitettiin nuorena lasten teko :)
Jotenkin arvasin, että tuohon lauseen muotoiluuni puututaan.
Joskus 60 -luvulle saakka ihan normaalia, ei enää nykyään.
ennen tämä oli ihan normaalia, nykyään kuolleita jotenkin pelätään. olen ottanut kuvan kuolleesta mummostani en tosin teettänyt sitä enkä halua katsoa sitä, tulee niin surullinen mieli. mutta minusta siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin jotkut voivat saada sitä kautta mielenrauhaa, toiset taas eivät. on jokaisen oma asia, on tässä maailmassa oudompiakin asioita
Entisaikaan oli normaalia kuvata kuolleita siis arkussa olevia. Mikäs siinä niin karmivaa on ? Minäkin olen nähnyt isänisäni kuvan, harvoja kuvia missä koko ihminen on, pari kuvaa oli missä vielä eli ja sitten tämä yksi, kuoli 40-luvulla eikä mielestäni siinä mitään karmivaa ollut. Sellaiset ovat vieraantuneet elämästä joiden mielestä viimeistä kuvaa ei saisi ottaa.
Ottasin kuvvii kuolleista eikä minusta semmonen tunnu YHTTÄÄ pahalen.
Olen kuvannut molemmat vanhempani arkussa eikä siinä kenenkään läsnäolevan mielestä ollut mitään omituista. Taas niitä väkisin väännettyjä keskustelunaiheita! Sitä paitsi: molemmat vanhempani olivat tyynen ja rauhallisen näköisiä siinä arkussa maatessaan, valkoisella lakanalla peitettyinä ja pieni kukkakimppu rinnan päällä. Ihmettelen vaan miksi tuossa tilanteessa pitäisi keneltäkään kysyä voiko kuvata? Tai onko se jotenkin väärin ...
Minun ystäväni kuvasi myös minun molemmat vanhempani,kun he olivat arkussa kauniisti laitettuna sairaalan kappelissa mistä lähdimme heitä saattamaan hautausmaan kappeliin.En minä nää siinä mitään pahaa enkä niitä kuvia ole mihinkään jakeluun laittanut enkä esille ne ovat minun muistolaatikossa,missä ovat heidän saamansa atressit. Tämä on minun mielestäni jokaisen oma asia miten toimia kun omainen kuolee... En minä ainakaan arvostele kenkään tekemää päätöstä miten tomia tässä asiassa....
tässä puumalan lehdessä oli oikein juttu jossa oli lehteen laitettu kuolleen vainajan kuva.minusta aika epämielyttävä lukea ko lehteä....
olikohan vainajalta eläessä kysytty lupa hänen kuolinkuvan julkaisuun?
Ennen vanhaan oli normaalia poseerata elämän käännekohdissa, ristiäiset, rippijuhlat, häät, hautajaiset, jne.
Sen ajan ihmiset eivät olisi ymmärtäneet olleenkaan kuvia synnyttävästä äidistä tai vastasyntyneestä vauvasta. Meille ei siinä ole mitään järkyttävää.
Onko niitä sitten eläviä vainajia olemassa? Se vasta olisi jotakin.
Äitini kuoli jokunen aika sitten ja hautajaisissa yksi kaukainen sukulainen räpsi kymmeniä kuvia. Hän pyöri arkun ympärllä kuin puolukka pillussa ja otti kysymättä lupaa kuvan jokaisesta vieraasta, joka kävi tuomassa kukkia. Salamavalo räpsähti kymmeniä kertoja ja tällä henkilöllä tuntui olevan hauskaa ihan kuin hän olisi ottanut matkamuistokuvia jossain etelän lomalla. En voinut uskoa, että joku käyttäytyisi noin ajattelemattomasti. En ole ollut siihen sukulaiseen missään yhteydessä sen jälkeen, enkä aio ikinä ollakaan. Moukka!
minulle on sanonut valokuvaaja että jotkut ihmiset haluavat että hautajaisissa kuvataan paljon koska omaiset eivät surulta muista mitään sieltä ja kenties haluavat jälkeenpäin katsoa ketä sielä kävi, ehkä tämä kuvaaja ajatteli että ottaa kuvia jos joskus haluatte muistella ketä kaikkia olivat äitiäsi hyvästelemässä, en todellakaan usko että kukaan tekisi kiusallaan näin
Yleensä kuvaaja kutsutaan hautajaisiin jotta saadaan kaikista kuva, jotka tuovat arkulle kukkia ja muistavat vainajaa. Jälkeenpäin on hyvä käydä tilaisuus uudelleen läpi katselemalla kuvia ja itkemällä ja suremalla. Se on parasta sielunhoitoa kun saa itkeä ja surra.
Eihän H. Inurin kaukainen sukulainen mitenkään moukka ollut kvuai ottaessaa. Kuulostaa ihan ammattilaisen meiningiltä. Jokainen voisi teettää kuvia omaan albumiinsa ja kyllä niitä kuvia on jälkeenpäinkin hyvä katsoa ja muistella. Eihän kuvaaja hautajaisissa kuvaa omaksi ilokseen, vaan siksi että jälkipolvilla on muisto ko. tilaisuudesta. Moukka joka ei käsitä sitä.
H.Inuri on sensijaan moukka joka ei ymmärrä muistoarvoa mikä kuvissa on. Tosi tyhmä hinuri. Ymmärrätkö että et ole omistanut äitiäsi elinaikanaan, et omista häntä kuolleennakaan. Häntä saa surra ja muistella muutkin kuin lapsensa. Varmaan ollut rakas ihminen sille kuvaajallekin, koska hän halusi kuvata, ei suinkaan loukata.
Olisin ottanut kuvaajaa niskasta kiinni ja taluttanut ulos.
Miksi ihmeessä hautajaisia pitäisi muistella?!?
Ikäviä tilaisuuksia ja nillä on vain tarkoitus saattaa vainaja pois tästä maailmasta.
Minusta on sairasta palata kieriskelemään niissä tunteissa joita hautajaiset saa aikaan.
Ainoa tarkoitus on vertailla kukkalaitteita ja pisteyttää niiden perusteella läsnäolleiden surun suuruutta ja katsoa ilmeistä että vastaako ne sitä kuvaa joka on pyritty antamaan.
Joskus olen puolipakolla katsonut jonku valokuvan hautajaisista ja senkin vain ihan sillä verukkeella kun joku on halunnut näyttää miltä joku näytti lapsena tms, eli ei liity mitenkään hautajaisiin.
En ole kyllä katsonut koskaan jälkikäteen edes videota omista häistäni. Menneet on menneitä ja elämä on edessä päin, turha palata vanhoihin asioihin.
Niin, eli parempi unohtaa koko hautajaiset ja ottaa onnellisuuspilleri heti jos tulee mieleenkän koko kuollut ihminen ?
HEISSAN Kuvaamisesta !!
Kyllä ainut muisto joita lapsillemme vidaan esittää ja muistella kunnioittavasti suurta elämänsä suorittamistaan jälkijättönä kullekkin muistoksi..Niin perinnöksi sukupolville kannatan kuvaamista, muistan oltuani 8 vuotia kun Isoisä Jaakko kotipihalla arkussaan lepää. josta aikaa yli 50 vuotta
He ansaitseepi jälkipolvilleen muistaa ja hiljaa kiittää heidän elämänsä meille uhrautuneenaan. se ei ole koskaan helppoa olkoot minkä tilanteen tahansa eläneenä ja saatteena sitten kullakin jättää omansa muistoksi.,
Kannustan kuvaamaan itse kokeeena ja käydessäni ko paikassa harvoin, matkaa yli 600 km
Jos ei ole saanut kuvaa isoisästä eläessään, niin ihan turha alkaa paikkailemaan tilannetta ottamalla kuvia vainajasta.
Vainaja on harvoin itsensä näköinen, joten turha siitä on kuvia ottaa.
Vanhempi veljeni kuoli verensyöksyyn olohuoneensa sohvalle, josta hänet löydettiin kahdeksan päivän kuluttua. Hän oli vuotanut täysin kuiviin, eli kaikki 5 litraa verta oli sohvalla ja lattialla. Ruumiinavauksen tekijä oli laittanut terveisiä, että arkkua ei saa misssään tapauksessa avata, eikä omaisille saa näyttää vainajaa missään tapauksessa. Tässä vaiheessa omaa surutyötäni tuntuu aika toisaikaiselta miettiä, voiko vainajaa kuvata, kun veljeäni en saanut edes nähdä. Anteeksi.
Joka vähän historiaa tuntee, oli ennen vanhaan ihan normaalia, että vainajasta ja surevista omaisista otettiin kuvia arkun ääressä. Samoin hautajaissaattueesta tms. Eli kyseessä on vanha perinne. Ennen kuolema oli ehkä arvokkaampi juhla, johon "tuhlattiin". Usein kuvat otti ammattikuvaaja.
Nykyään asenteet ja tavat ovat muuttuneet niin valokuvauksen kuin hautajaistenkin osalta. Digikuvaus on arkipäiväistänyt touhua, ja melkein kuka tahansa voi toimia kuvaajana ja napsia omien mieltymyksiensä mukaisesti.
Muistan itse katselleeni iso-iso-isoäitini hautajaiskuvia. Yhtä nuorempaa sukupolvea ei enää kuvattu kuolleena avoimessa arkussa, mutta sitä kukkamerta kuvattiin. Ilmeisesti koettiin että vainaja on ollut arvokas ihminen, jota on kunnioitettu niin valtaisalla kukkamerellä - josta sitten on ikuistettu kuva muistoksi.
Tämä kuvaustapa on käsittääkseni vallalla muuallakin maailmalla, joten ainutlaatuista se ei Suomessa ole. Tapa on vaan "vanhentunut"...
Ihan tavallista tuo on!
Meillä on ollu aina suvussaperine että vainaja saatetaan matkaan ennen altarille kansi auki jolloin voi jokainen antaa vimmeiset hyvästit.
Hienosti ihmiset nykyään vieraantuvat luonosta.
Ei vainajan kuvaamisessa ole mitään sen ihmeellisempää kuin elävänkään kuvaamisessa.
Tosin vältän kuvan ottamista, mikäli en ole siihen saanut lupaa vainajalta eläessään (olen ottanut kuvia muutamasta saattohoidossa olleesta syöpäpotilaasta) tai vainajan omaisilta.
Tuohon aikaan ja vielä myöhemminkin, se oli tapa, perinne, miksikä sitä nyt halutaankin sanoa, vainajat pestiin ja pidettiin kotona ja arkku suljettiin vasta, kun kaikki olivat vainajan hyvästelleet niin lapset kuin aikuiset ja kylän väki. Siis ei todellakaan mitään outoa tai friikkiä. Se, että nykyään ei ´niin toimita, lisää vain kuolemanpelkoa
Mun mollemmista mummoista on kuva kuolleena ei hyvä.En kuvais itse.
Yleinen tapa muistaakseni 1800-luvulla. Katsokaa huippu elokuva, jossa sivutaan tätä asiaa:
The Others
http://www.imdb.com/title/tt0230600/
Pääosassa Nicole Kidman.
Ei edesmennyt henkiin herää vaikka hänestä kuvan nappaakin. Muistoksi sekin otos taitaa useammassa tapauksessa tulla, ihan kuten saman henkilön kuvat matkan varrelta. Kuolema on vaan niin lopullinen niitti, että harvempi sen haluaa osaksi taivaltaan myöntää.
Ei kuulu Suomessa normaaleihin hautajaisiin vainajan näkeminen. Olen ollut yksissä ortodoksi seremonioissa vaimon puolelta ja todella oudolta tuntuu kulkea avoimen arkun ohi.. Kuvia siellä ei onneksi kukaan ottanut vainajasta.
Olen ollut useissa ortodoksi hautajaisissa.Yksissä pappi kielsi vainajan kuvaamisen ilman kasvoliinaa.Äitini(ortodoksi) hautajaisiin palkattiin ammattikuvaaja,joka oli hyvä ratkaisu.Saatiin hyvät kuvat,eikä hän häirinnyt itse siunaustilaisuutta.Erityisen lämmöllä katselen kuvia,jossa jokainen vuorollaan jättää jäähyväiset;tekemällä ristinmerkin vainajalle,koskettamalla poskea jopa lähimmät suutelemalla vainajaa tai hänen ikonia.
Ei ollenkaan kuvottavaa,vaan erittäin inhimillistä ja vainajaa kunnioittavaa.
Olin myös pukemassa äitiäni arkkuun.Tämä kaikki on parasta surutyötä ja lopullisuuden hyväksymistä.
http://www.youtube.com/watch?v=VQ20_vW3ei0&feature=plcp
ei sanoo---Eihän luvatta saa kuvata. Antaako kuollut luvan? // jos vainaa kieltää kuvauksen niin hänen tahtoansa on kunnioitettava
Kuolemassa ei ole mitään outoa eikä puistattavaa. Se on jatkumo elämälle. En puutu tähän mitä on kuoleman jälkeen, vai onko mitään, mutta nykyajan ihmiset eivät osaa ottaa kuolemaa osana ihmisen elämää. Sinä päivänä kun ihminen syntyy, on tieto siitä että hän myös joskus kuolee.
Kuolema on luonnollista. Kuolleen ihmisen kuvakaan ei mitenkään puistattava. Ei tietenkään ole paikallaan ottaa kuvaa pahoin loukkaantuneesta, joka järkyttäsi, mutta kun katsot luonnolllisen kuoleman käyneistä ihmisistä otettuja kuvia, on heissä yhteinen piirre se levollisuus, mikä suorastaan huokuu. Siksi kuolleen ihmisen kuvaaminen ei mielestäni ole mitenkään puistattavaa eikä kauheaa. Siitä voi tulla surullinen mieli, varsinkin jos tunnemme vainajan.
Eli uskon että kuolema ei ole rangaistus meille vaan helpotus, ihana asia elämän jälkeen. Mutta emme halua kuolla koska emme tiedä mitä sitten tapahtuu. Uuden ja tuntemattoman pelko on ihmisessä myös suoja. Emmehän lähde pimeässäkään mihin satttuu, koska emme tiedä mitä siellä pimeyden takana piilee. Sama lienee kuolemankin ajattelussa. Emme halua, kun emme tiedä.
Miksi kuollut ihminen puistattaa? Onko syynä ne lukemattomat kauhutarinat kuolleista? Tosiasiahan on että aina kuolleitten kanssa pärjää, mutta elävien kanssa ei aina pärjätä.
Meidän suvussa on aina otettu kuvia vainajasta jos vain ollut mahdollista ja tiedän että kaikki muutkin ottaa. (siis saman seudun ihmiset) ei niissä mitään outoa ole. Sanoisin että paremminkin kunnioitetaan vainajaa kun hänestä vielä viimeinen muisto saadaan.
No höh. Kuoleminen kuuluu elämään. Kuolleen kuvaaminen ei ole mitään "friikkiä". Se on meillä kaikilla edessä ja kuollut ihminen on kaunis.
Kuolema on luonnollista, ihan kuten paskalla käyminen. Olenko sinulla paljon kuvia erinäisistä eritteiden tuottamistilanteista?
Minusta ei ole mitenkään outoa, jos kuolleesta otetaan valokuva arkku avoimena ja vaikka siinä olisikin suku ympärillä. Se, että vainaja nostetaan seisoma
-asentoon tai jotain muuta sellaista, ei mielestäni ole enää asiallista.
Minulla on useitakin kauniita kuvia 1900 - 1040 ajoilta hautajaisista, joissa on arkku avoinna. Äitini suku oli karjalasta ja siellä oli tapana siunata vainaja arkku avoinna ja jättää hänelle viimeiset jäähyväiset niin. Se on mielestäni kaunis tapa.
Jos vainaja on kuollut kolarissa tai muutoin niin huonon näköinen, ettei häntä voi näyttää, silloin asia on eri, mutta jos hän on kuollut normaalin kuoleman, ei ole mitään estettä vaikka ottaa kuvaa, jos joku haluaa. Itse kyllä mieluummin muistan kuolleet ystävät ja sukulaiset elävänä.
Olin 12v kun äiti kuoli.Isä kävi katsomassa kun äiti oli siellä kappelin kellarissa vielä juuri ennen siunausta.Vasta vuosia myöhemmin isä näytti meille lapsille kuvat joissa äitimme on arkussa,niin kauniin peiton alla.Teki vähän pahaa katsoa joten ymmärrän miksei isä näyttänyt kuvia pienille lapsille.Ei siinä mun mielestä ole mitään väärää,kunhan ei kuvata eestä ja takaa ....
Isänne on näin toimiessaan ollut älykäs ja tahdikas mies. Kuolema on kuitenkin olennainen osa meidän maallista vaellusta. Ei siitä pidä ketään vieraannuttaa, mutta pitää harkiten pohtia ja katsella, minkä osan siitä voi lapselle näyttää tai muuten julkaista. Pitää toki ottaa huomioon lapsen kehitys ja käsityskyky.
Ja lässyn lässyn kysytkö luvan omalta vastasyntyneeltä ... vuoden vanhalta elävältä lapselta saanko ottaa kuvan sinusta ... Pitäisi olla lupa ... kaikki nämä ovat muistoja, joita vanhempana voi katsella jopa vainajia ... itsetunnon kehitystä ja vähän enemmän posiiviimpi ajattelu tapa ... niin näitä dellaineita on kuvattu sodissakin ... Se on elämää ja kuolemaa
Ei se ole mikään pahaa, jos haluat kuvata omaa sukulaista arkussa, kuolleena.
On. Siis ihan ok kuvata vainajia. Olen kuvannut, pessyt, (tosin nykyisin ei todella pestä, pyyhitään symbolisesti) pukenut, katsonut, silittänyt. Miksi ei?
Säilytän kuvat hiukan erillään, koska tiedän, että kaikki ei niitä halua nähdä, ei eritysiesti yllätyksenä muiden joukossa, eikä muutenkaan.
Ilman muuta otetaan kuvia vainajasta.
Ei siinä mitään pahaa ole.
Miten asiaan suhtautuu! Itse olen kuvannut läheisiäni ja perustelen tämän sillä, että se on viimeinen mahdollisuus kuvata läheinen ihminen, en näe siinä mitään pahaa, kunhan kuvaamisella ei häpäistä vainajaa ja kunnioitetaan hänen tahtoaan. Joskus oli jopa muotia ottaa kipsivaloksena kuolinnaamio.
Poikaani en ehtinyt kuvamaan, tilanne vain oli sellainen, ettei tilaisuutta siihen ollut.
minä olen ollut laittamass isän ja äidin arkkuun kun kuolivat vanhainkodissa---laitettiin kyntilä palamaan ja hoitohenkilökunnan kanssa laulettiin virsi ja saatettiin näin porukalla heidät "kotimatkalle"---kaunis kuolema kummallakin ja kuvat on muistoina---en pelkää kuolemaa vaan ajattelen että meillä on se aikamme täällä kellä lyhyt kellä pitempi---nautitaan siis elämästä joka päivä---hyvää syksyä kaikille
Yksi hullu tekaisi vanhan äitinsä elämäkerran ja julkaisi siinä kuvan vainajasta pöhöttyneenä, aivan tunnistamattomana. Äiti parka olisi kääntynyt haudassaan häpeästä, jos olisi tiennyt. Hän oli hyvin turhamainen ulkonäöstään. Minusta se oli tyttären viimeinen kosto. Kai hän jostakin syystä vihasi äitiään.
Minä haluan muistaa omat rakkaani elävinä.
Siis en ehkä sanonut selvästi. Tytär otti äidistään kuvan arkussa ja äiti oli viimeisinä viikkoinaan pöhöttynyt sairaalahoidossa (!) sellaiseksi, ettei häntä siitä kuvasta olisi voinut tunnistaa.
" kuvan vainajasta pöhöttyneenä, aivan tunnistamattomana."
Vainaja ei koskaan näytä itseltään, joten miksi ihmeessä siitä pitäisi ottaa kuvia?!?
Osa palstalaisista haluaisi varmaan kaivaa vielä myöhemmin arkun ylös että saisi luurangostakin kuvia muistoksi.
No, näyttääkö vauva itseltään, siis siltä, millaiseksi se vielä kasvaa? Miksi vauvojakaan pitäisi kuvata?
Se on luonnollista, ettei vainaja näytä itseltään. Miksi sen takia pitäisi jättää ottamatta kuva ihmisestä, joka on päässyt päätepysäkilleen? Mielestäni se on piste iin päälle ja paketin sinetöiminen, kun ottaa kuvan henkilöstä viimeiseen uneen nukahtamisen jälkeen, kaikkien muiden, koko elämänkaaren kattavien kuvien lisäksi. Otetaanhan nykyään ultraäänikuvia sikiöistäkin. Miksi se ei ole sairasta?
Kyllä, hautajaisten jälkeen tosiaan oli sellainen tunne, että menen ja kaivan lapseni omin käsin ylös sieltä haudasta, kylmästä ja märästä. Kaivan ja tuon kotiin ja otan kainaloon ja silitän pientä päätä ja suukotan otsaa. En kaivanut, Istuin vain kostealla nurmella ja itkin.
Olen nähnyt vainajia, omaisiani, jotka ovat pitkän tuskallisen sairauden jälkeen kuoltuaan pitkästä aikaa näyttäneet taas itseltään. Niin levollisilta, tuskattomilta, seesteisiltä, kauniilta.
Nykyajan ihmiset ovat yhtä tietämättömiä kuin keskiajan ihmiset. Kuolemaa ei todellakaan ole. Tämä on jokaisen mahdollista saada selville jos vain haluaa ja kantti kestää. Enkä puhu nyt mistään spirituaali istunnoista yms.Kun tämän tajuaa ei pelkää kuolemaa ja osaa elää täysillä.
Tää oli mulle ihan uus juttu, mut hyvin mielenkiintoinen asia. Olen kerennyt käymään aika monet hautajaiset, mutta aina on arkku ollut kiinni. Vanhempanikin ovat syntyneet vasta 60-luvulla joten en usko että hekään ovat tätä kokeneet. Vainajia olen kyllä nähnyt kun hoitoalalla olen ja muutenkin pidän kuolemaa vain osana ihmiselämää.
Noiden vainajakuvien katsominen oli aika koukuttavaa, erityisen jänniä olivat kuvat joista ei ihan varmasti tiennyt kuka oli vainaja.
Minä en haluaisi nähdä kuvaa edes kuolleesta vauvasta "kauniisti kuvat ympärillään" :( Minusta on epämiellyttävää ja vainajan arvoa loukkaavaa kuvata ruumista. Minä en ainakaan haluaisi itseäni kuvattavan kun olen vainaa.
Huomasin kesällä kirppiksellä oudon jutun: myytävien postikorttien joukossa oli hautajaiskuvia myynnissä! Hintaa 0,20 snt per valokuva! Kammottavaa. Miksi joku ostaisi valokuvia hautajaisista, joissa itselleen ihan vieraita ihmisiä? Ja muutenkin, miksi joku vie myyntiin noinkin "intiimejä" kuvia? Mitä ajattelisivat ihmiset kuvissa, jos saisivat tietää, että kuvia heistä hautajaisissa on yleisessä jakelussa? Kammottavaa ja outoa.
Vainajan arvoa loukkaavaa? Miksi sitten saa eläviä ihmisiä loukata kauniilla valokuvilla? Usko pois, vainajaa ei ketuta yhtään pari kuvaa, kuten ei sinuakaan, jos joku sinusta joskus sellaisen nappaisi.
No joo. Entiseen aikaan oli ainakin Lapissa ihan yleinen tapa ottaa kuva lähipiiristä vainajan arkun äärellä jäähyväisiä jättämässä. Mitä pahaa siinä sitten on? Tilaisuus oli aina vainajaa arvostava ja suvulle tärkeä.
Mieheni kuoli heinäkuussa 2007 ja hautajaiset siitä parin viikon päästä. Olin aivan sokissa vielä hautajaisissakin. Kun hänet tuotiin kappelille noin viikon päästä kuolemasta, avattiin arkku, mutta siinä ei kukaan kuvannut. Sitten hautajaisten aikaan arkku vielä avattiin, en voinut enää mennä häntä katsomaan, mutta sukulaiset halusivat hänet nähdä. En tiennyt, että hänet oli kuvattu vielä siinä vaiheessa. Ja kun itsekseni rupesin katsomaan hautajaiskuvia cd;ltä muutaman päivän päästä hautajaisista, niin aivan huusin kun näin hänet siinä arkussa. Meni varmaankin kolme vuotta, että pystyin katsomaan seuraavan kerran ne arkkukuvat. Oli karmea kokemus. Kun se kuolema oli jo niin ykskaks tulleena niin karmea.
Kaverillani kuoli mummo ja hän näytti siitä kuvan kun olin heillä yötä....sain kylmiä väreitä,ja se oli outoa....miksi kuolleista otetaan kuvia?? - ?? ???????????????????
Ensimerkiksi kuolleet neivät tiedä mitään. Ja kuolleen kuvaaminen on mielestäni voimaakkaasti tunteellinen kohde. Niin myös kuvat ovat tunnerikkkaita, jos kyse on omaisesta niin ovathan ne läheinen muisto.
Kuolleilla ihmisiä eivät enää mitkään lait koske, joten kuvaaminen on vapaata. Voihan tietosuojavaltuutettu olla tästäkin erimieltä.
http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/hautakivikuvat-netissa-loukkasivat/86133/
On sitten aivan eri asia jos hän on eläessään kieltänyt kuvaamisen kuolemansa jälkeen, niin on hyvän tavan mukaista kieltäytyä siitä.
Minullakin on kuvia arkussa olevista vainajista, mummoni vanhoja kuvia, joten on se ollut yleisempää ennen kuin nykyaikana.
"Kuolleilla ihmisiä eivät enää mitkään lait koske"
Etsippä finlexistä sanalla "vainaja" yms. kyllä sieltä vaan tulee aika paljon osumia.
Kyllä minä sanoisin niin päin, että ellei ole tiedossa että vainaja olisi sallinut kuolmenjälkeisen kuvaamisensa, niin sitten se on kiellettyä.
Aikuiset voivat keskenään kuvata niin paljon kuin huvittaa. Mutta minä olisin toivonut etten lapsena näe kuvia, saati ruumista. K18 ikäraja minulle kuviin. Valitettavasti näin ruumiin ja kuvia... ikuisesti verkkokalvolla. Olkoonkin kuinka luonnollista hyvänsä. :o
Nykyään ihminen on niin erilleen ajautunut tästä asiasta, minun isoveljeni vielä on nähnyt aikaa kun kotiin kuollaan, nykyään kuollaan sairaalaan ja sillä sipuli. En tarkoita etteikö kotonakin kuoltaisi mutta ei enään samalla tavalla, olen haastatellut useampaa ihmistä koska työhöni se kuuluu ovat kertoneet että on kuollu isää, äitiä, veljeä, siskoa, mummua ja pappaa kotiin. "Aamulla pappa ei tullu syömähä ja sitte miä menin sinne kattelemahan niin siinähän se oli sängyllä kylymänä ku jääkala jo. Menin sitte äitille siitä sanoho ja siihen vain lakana piälle ja siitä sitte isä sen hakasi ku kerkes peltotöiltä". Tämmönen tuli mieleen ny. Ruumiita oon nähny kyllä eikä niissä mitään ihmeellistä o ollu. Eikä ykskään o tullu vielä kummitteleen uniin tai minnekkään muuallekkaan.
Olisin halunnut ottaa tyttärestäni kuvan hänen kuoltuaan. Siskoni kielsi minua ja käski vaalia elävää kuvaa lapsestani. En siis ottanut kuvaa hänestä, mutta pystyn varmasti koko lopun ikäni näkemään kuolleen lapseni kasvot. Siihen ei kuvia tarvita, ei.
No siskohan oli sitten fiksumpi kuin sinä.
täysin normaalia nuo vainajakuvat. Nykyään halutaan suojella aikuisia lapiakin kuolemalta ja uskotellaan että kaikki elää ikuisesti, se jos mikä on kammottavaa.
Kannattaako kansaa vieraannuttaa niin lopullisesta ja arkisesta asiasta kuin luonnollinen kuolema. Kukaanhan ei sitä nykyään koe, kuollaan traagisesti ja äkillisesti sairauksien murtamana vaikka ikää on vasta 80. Eli nykyään ei voi kuolla yksinkertaisesti vanhuuteen.
Ennen oli kuolema läsnä jokapäiväisessä elämässä,nykyään on kaikki laitostettu.
Kävin isävainajaani katsomassa arkussa ja harmitti jälkeenpäin että en ottanut kuvaa.
No ei senpuoleen ollut kameraakaan niinkuin nyt nämä dikit.
No äitinin sanoi että on hyvä koskea ja todetä tämä asia koskettamalla vainajaa.
No tavat on muutuneet ja ihmiset sen mukana,mutta kuoleminenhan on osa tätä elämän jatkumoa.Ei kaiketi sitä kukaan odota mutta edessä on.............jokaisella.
Minua taas harmitti että kävin katsomassa mummiani arkussa. Olisin mielummin pitänyt muistissa sen kuvan minkälainen hän oli eläessään. Vainaja arkussa ei ollut lainkaan mummini näköinen, hiukset oli "väärin" ja kasvotkin jotenkin ihan luonnottomat. Eikä varsinkaan harmita ettei hänestä ole otettu kuvaa arkussa.
Mielummin kuva ja muisto elävästä kuin kuolleesta.. En kyllä haluaisi valokuvaa kuolleesta. Saattamassa olen ollut rakasta poislähtijää ja rauhalliselta se ikuinen uni näytti.
Kysyikö joku sinun mielipidettä?
Pysy pois keskustelupalstalta, jos ei kiinnosta kuulla muiden mielipiteitä.
Monissa maissahan vainaja on esillä hautajaisissa tai muistotilaisuudessa. Täälläkin varsinkin maaseudulla on ollut tapana, että kuvataan, kuten äitini mummo makaa kirstussa ja siihen aikaan vainaja saattoi olla viikonkin kotona ennen siunaamista.
Moni asia on muuttunut, ihmisillä on vain niin jumalattoman ahdas näkökanta, että jokin, mikä ei vastaa heidän käsitystään, on heti sairasta, tuomittavaa ja todella huonoa käytöstä jne.
Meillä on kuolemakin niin ulkoistettu, että moni kuolee hoitolaitoksissa, saattokodeissa tai muualla pitkäaikaissairaana, kun ennen vanhaan oltiin loppuun asti kotona, oli sitten hoito heikompaa, mutta koti on aina koti kaikesta huolimatta ja nykyään ei ole mikään ongelma monessa tapauksessa.
Monet eivät kestä nähdä kuollutta ollenkaan, kerrankin näkyi kuolleen hevosen kaviot pystyssä kuorma-auton lavalta pressun alta, vierellä ajaneet osa ihan paniikissa. Samoin pari kuukautta sitten joku kilaripää näki kuvaa ruumishuoneella, missä näkyi vainajan jalkaterät ja eikös tämä lunatikki soittanut heti jonnekin toimitukseen, että miten voitte näyttää tällaista ja tähän aikaan alkuillasta, nyt meni yöunetkin.
Voi hellanlettas, samaan aikaa leffoissa mätetään turpaan, kidutetaan ja silvotaan ihmisiä ja uutisissa näkee pommien silpomia raatoja ja nälkään ja sairauksiin kuolleita vaikkapa Afrikasta ja nämä ovat ihan oikeita uutiskuvia.
On enää viikkojen tai kuukausien kysymys, kun saamme lukea, miten hautajaiset päättyivät sukutappeluun, kun joku sktisovajakki ei sietänyt kuvaamista ollessaan arkun vierellä sanomassa viimeisä tervehdyksiä vainajalle.
En jaksanut lukea viestejä kuin alusta, mutta oman mielipiteeni haluan kuitenkin sanoa.
Poikani kuoli kymmenvuotiaana, sairastettuaan puolitoista vuotta.
Minulla on useampi kuva hänesta arkussa, eikä siinä mielestäni ole mitään omituista. Hautajaisistakin on useita kuvia. En ole muutamaan vuoteen tainnut katsoa kuvia, mutta en niitä kyllä välttelekään.
Minulla on kuva jossa olen vajaa nelivuotias. Arkussa on isoisäni ja vierellä seisovat vainajan leski ja lapset ja minä, silloin ainoa lapsenlapsi. Kuva on otettu isoisän kotona ja sen otti ammattivalokuvaaja. Ja vuosi oli 1958.
Kuvien ottaminen kuolleista kuin nämä nukkuisivat oli vain kulttuurinen tapa jossain välissä. Nykyään se tuntuu vieraalta, mutta ensinnäkin silloin ns. enneaikainen kuoleminen oli yleisempää kuin nykyisin, koska lääketiede on kehittynyt ja kuoleminen muutenkin tapahtui useammin kotona kuin nykyisin, eli se oli normaalimpaa.
Lisäksi valokuvat olivat harvinaisia ja kalliita ja joskus kävi yksinkertaisesti niin, että henkilö ehti kuolla ennen kuin hänestä oli ehditty ottaa valokuvaa, joten yksinkertainen keino oli hankkia valokuvaaja pikaisesti paikalle ja pukea kuollut parhaimpiinsa ja meikata poseerata hänet elävänkaltaiseen asentoon niin kuva saatiin otettua. Sen ajan alkeellisia valokuvausvälineitä ajatellen kuollut on muutenkin lähes optimaalinen malli, koska kuvatessa piti pysyä jonkin aikaa aivan liikkumatta ettei kuva mennyt pilalle.
Oikeastaan voisi sanoa että nykyään esim. Suomessa suhtautumisemme kuolemaan on paljon luonnottomammimpi kuin männäaikoina, koska me viemme sairaamme hoitokoteihin kuolemaan suljettujen ovien taakse ja muutenkin koko kuoleminen halutaan työntää taustalle ja minimoida ja aihetta vältellään, vaikka kuoleminen on täysin luonnollinen osa, tai pikemminkin päätös elämälle.
Se että se tuntuu oudolta, johtuu siitä että olemme tottuneet tähän nykyiseen. Se ei ole oikea tai väärä tapa se on vain tapa. Aivan sama kuin vappumme vietto vappupalloineen tai tomaattifestivaalit Espanjassa. Tomaattifestivaali tuntuu meistä vieraalta ja hieman oudolta, kuten meidän vappumme espanjalaisista.
Kiihoitutko kuolleiden katsomisesta?
Se oli ennen tapa, että kuvautettiin perhe vainajan ympärillä, en näe tänäkään päivänä siinä mitään outoa. Itse olin jo ihan pikkukakarana katsomassa kuollutta vaaria ja mummua, ja myöhemmin sitten omaa isääni. Ei kuolleessa ole mitään pahaa, jos on kuollut luonnollisesti. "Nukkuva" ruumis, ilman kipujen tuottamaa tuskaa ja juonteilta kasvoilla, rauhallisen -sanoisin jopa onnellisen - näköisinä. Traumoja ei ole jäänyt, vain omalla tavallaan hyvä mieli. Kuolema on kaikin puolin luonnollinen tapahtuma elämän päätteeksi, samaa ei toisin voi sanoa lasten ja muuten äkillisten kuolemantapausten johdosta, jotka itsessään ovat niin shokeeraavia, ettei sanoiksi osaa pukea.
Hyi... Mielummin minä muistan vainajan sellaisena kuin hän oli eläessään.
Mitä minä olen näynyt vainajia, niin eivät ne näytä yhtään samalta kuin eläessään, joten en ymmärrä miksi joku haluasi siitä kuvan.
Mummoni hautajaisissa setäni otti arkussa makaavasta vainajasta kuvan ja se kyllä aiheutti erittäin suurta pahennusta monissa muissa omaisissa.
Kuolleiden valokuvaaminen arkussa oli ihan tavallinen tapa joskus "aikojen alussa", muistan että sitä vielä joskus 60-luvullakin olisi harrastettu. Kamala joka tapauksessa.
Vainajia on jopa syöty joskus vanhoina hyivinä aikoina...
Köyhillä ihmmisillä yli 100 vuotta sitten ei ollut valokuvia elävistä sukulaisista. Tekniikan kehittyessä valokuvaaja oli saatavilla ensimmäisen kerran hautajaisissa ja silloin ymmärsi sen että vainaja haluttiin kuvata muistoksi (paremman kuvan puuttuessa).
Nyt kun kamerat on lähes aina kädessä ja kuvia on valtavasti, niin en oikein ymmärrä miksi vainaja pitäisi kuvata, kun on olemassa kuvia myös elävästä henkilöstä. Kuollut on kuitenkin aina erin näköinen kuin elävänä.
Kuolema on ihan normaali asia elämässä. Nykyaikana meidät on vain eristetty kuolemasta ja kaikki eivät ole ikinä nähneet ruumista. Mielestäni kuollutta voi käydä katsomassa ja voi hänestä ottaa vielä kuolleenakin yhden kuvan jos sille tuntuu.
Itse ainakin lapsena joskus 80-luvulla käytiin ruumishuoneella oikein suvun voimin katsomassa kuollutta mummoani. Äitini kysyi että haluanko nähdä kuolleen mummon vielä ja pakko ei ole tulla katsomaan jos et halua. Minä halusin ja ei siinä mitään ihmeempää ollut. Ei tullut edes surullinen olo lapsena vaan se oli mielestäni ihan hyvä kokemus. Tämän jälkeen leikittiin ulkona muiden lapsien kanssa.
Oma isäni on ottanut kuvan kuolleestä omasta mummostaan itselleen. Minä olen nämäkin kuvat katsonut näin aikuisena kun siitä ei ole kovin montaa vuotta aikaa. Todennäköisesti otan myös omasta isästäni kuvan kun hän on kuollut, kun uskon että hän haluaisi niin. Äitistäni en ota kun en usko että hän haluaisi tätä. Kun itse kuolen, niin olisi ihan ok jos joku sukulainen haluaisi ottaa kuvan vielä ruumiistani.
Ennen oli ennen ja silloin ei paljon kuvia oteltu kun harvalla oli kameroita. Silloin oli myös tapana ottaa kuvia hautajaisista ruumiin kanssa. Kuollut oli myös näytillä hautajaisissa. Nykyaikana käytännöt ovat muuttuneet ja aika hankalaa olisi varmaan organisoida ruumis kuvattavaksi ja asetella vaikka johonkin kuvaan. Tämänlaista kuvaa en itse ainakaan halua ottaa vaikka jostain kuolleesta sukulaisestani tai vaikka omista vanhemmistani kun heistä aika jättää.
Niin ja näin aikuisena olen käynyt katsomassa kuolleita sukulaisia aina kun se on ollut mahdollista. Se on vähän niinkuin kunnioituksen osoittamista edesmenneelle.
Tietääkseni myös Suomessa oli ihan 1930-luvulle asti tapa että arkku oli auki ja hautajaisissa vainaja hyvästeltiin avoimessa arkussa.
Äidistäni on myös kuva äitinsä arkun vierellä 1923 äiti oli silloin 5v.
Tavat muuttuvat. Tässä oli kai suurin tapa muutoksen aiheuttajana hygienia, hautajaiset ovat n. 2 vk kuolemasta..
Ennen valokuvaaminen kuolleista oli tapana.
http://www.google.fi/imgres?hl=fi&sa=X&biw=1092&bih=533&tbm=isch&prmd=imvnsb&tbnid=0D5KfVp_Ofr4xM:&imgrefurl=http://www.facebook.com/notes/the-thanatos-archive/ebay-scam-alert-the-standing-post-mortem/10150122306179491?comment_id=21212003&offset=0&total_comments=26&imgurl=http://sphotos-a.xx.fbcdn.net/hphotos-snc6/198537_10150112711029736_4541819_n.jpg&w=720&h=468&ei=5N5FUJiXNIOC4gTquIDoDQ&zoom=1&iact=rc&dur=345&sig=116075859409431652582&page=4&tbnh=148&tbnw=228&start=43&ndsp=18&ved=1t:429,r:2,s:43,i:218&tx=189&ty=57
Mies on kuollut ja aika outodoltä näyttää kuva
http://www.youtube.com/watch?v=Fh2i9ODS17Y&feature=related
Setäni muistotilaisuudessa katsoin velvollisuudekseni ottaa suvun ainoana valokuvaajana kuvia arkusta ja ihmisistä jotka laskivat ruusun arkulle, ihan vain siitä syystä, että setäni oli ammatti valokuvaaja ja aina otti suvun hautajaisissa paljon kuvia. Tuntui jotenkin siltä että on pakko, ettei setä pilven reunalta katsoessaan pahastu jos ei kuvia hänen "juhlistaan" oteta. Itsestäni ei kunnon kuvaa arkun äärellä tullut, kun pyysin "amatööriä" kuvaamaan. Se harmitti.
Vainaja tuhkattiin ja laskettiin noin viikon kuluttua uurnaa kovilla pakkasilla. En ottanut siihen tilaisuuteen kameraani ollenkaan mukaan, kun ajattelin ettei siinä ole enää kuvattavaa, mutta olihan saattajilla mukana pari pikku pokkaria, joilla sitten räpsittiin melkein enemmän kuvia kuin muistotilaisuudessa. Onneksi hyytyivät pakkaseen kamerat aika pian.
Kerran pari olen kuvia katsonut ja luulenpa että setääni kun haluan muistella en katsele hautajaiskuvia. Hän ei juuri itse halunnut tulla kuvatuksi kun oli aina kameran takana, niin ei olisi tullut mieleenkään ottaa kuvaa hänestä kuolleena.
NIINKÖ