Laitan tähän Jussi Riekin blogista pienen pätkän:
"Meillä on olemassa lukuisia teorioita ihanteellisen terveyden saavuttamiseksi: paleodieetti, vähähiilihydraattinen ruokavalio, raakaravinto, pH-ruokavalio ja niin edelleen. Jokaiselle superterveyden säännölle löytyy kuitenkin aina poikkeus. Kun ranskalaisten ruokailutottumukset eivät sopineet virallisterveelliseen käsitykseemme, emme suinkaan myöntäneet teoriamme puutteellisuutta vaan pidimme kiinni linjauksestamme ja lanseerasimme vähättelevän termin “Ranskalainen paradoksi“. Vähäliihydraattisen ruokavalion vastapainoksi voimme nostaa “Kitavalaisen paradoksin” ja sitten tulee se kuuluisa “Okinawan paradoksi”. Kuinka monta paradoksia tarvitaan ennen kuin myönnämme, ettei jokin yksittäinen ruokavalio ehkä olekaan pitkän ja terveen elämän salaisuus? Ihmisellä on tyypillisesti taipumus etsiä onnea ja menestystä ulkoisista tekijöistä sen sijaan, että hakisi niitä sisältäpäin.
Näkemiäni terveitä vanhuksia ei ole yhdistänyt yhdenlainen ruokavalio tai yhdenlaiset liikuntatottumukset vaan positiivinen elämänasenne ja pieni pilke silmäkulmassa."
Juttu on kokonaisuudessaan täällä http://www.jussiriekki.fi/enta-jos-ruokavaliolla-ei-ole-valia/
Olen vhh:lla ja se on auttanut vatsavaivoihini ja väsymys ei vaivaa. Mutta onko ruokavalio ennemminkin ongelmiin vastaamista kuin syyn selvittelyä? Onhan todettu, että terveellisellä elämäntavalla ei ole juurikaan vaikutusta sairauksien puhkeamisiin, että geeneillä kuitenkin olisi suurempi osuus. Voimme säädellä elintavoillamme sairastuvuuttamme siis vain jonkin verran. Toki se jonkin verran voi olla juuri ratkaisevan verran.
Toisaalta tunnen ihmisiä, jotka voivat hyvin ilman sairauksia, kun syövät vain luomuruokaa, vaikka diagnoosina on reuma ja takana 20 vuotta leikkauksia ja sairastelua.
Mutta voisiko olla niin, että henkinen hyvinvointimme on laskenut viime vuosikymmenien aikana samaan aikaan, kun fyysinen hyvinvointi ja hygienia on kasvanut. Eli emme ole onnellisia kaikesta yltäkylläisyydestä huolimatta. Emme ole yhtä luonnon tai ympäristön tai lähimmäisten, emmekä itsemme, kanssa. Olemme yksin ja selviämiskamppailussa jatkuvasti. Ehkä elimistö siksi menee rikki?
Emme tue toisiamme ja vaadimme sekä itseltämme että varsinkin toisiltamme jatkuvasti enemmän. Olemme jatkuvasti huolissamme. Lääkärn tokaisu "se on psyykkistä" ei lainkaan auta asiaa.
Ajatuksia?
Jospa ravitnokuorma on vain piste iin päällä?
"Meillä on olemassa lukuisia teorioita ihanteellisen terveyden saavuttamiseksi: paleodieetti, vähähiilihydraattinen ruokavalio, raakaravinto, pH-ruokavalio ja niin edelleen. Jokaiselle superterveyden säännölle löytyy kuitenkin aina poikkeus. Kun ranskalaisten ruokailutottumukset eivät sopineet virallisterveelliseen käsitykseemme, emme suinkaan myöntäneet teoriamme puutteellisuutta vaan pidimme kiinni linjauksestamme ja lanseerasimme vähättelevän termin “Ranskalainen paradoksi“. Vähäliihydraattisen ruokavalion vastapainoksi voimme nostaa “Kitavalaisen paradoksin” ja sitten tulee se kuuluisa “Okinawan paradoksi”. Kuinka monta paradoksia tarvitaan ennen kuin myönnämme, ettei jokin yksittäinen ruokavalio ehkä olekaan pitkän ja terveen elämän salaisuus? Ihmisellä on tyypillisesti taipumus etsiä onnea ja menestystä ulkoisista tekijöistä sen sijaan, että hakisi niitä sisältäpäin.
Näkemiäni terveitä vanhuksia ei ole yhdistänyt yhdenlainen ruokavalio tai yhdenlaiset liikuntatottumukset vaan positiivinen elämänasenne ja pieni pilke silmäkulmassa."
Juttu on kokonaisuudessaan täällä http://www.jussiriekki.fi/enta-jos-ruokavaliolla-ei-ole-valia/
Olen vhh:lla ja se on auttanut vatsavaivoihini ja väsymys ei vaivaa. Mutta onko ruokavalio ennemminkin ongelmiin vastaamista kuin syyn selvittelyä? Onhan todettu, että terveellisellä elämäntavalla ei ole juurikaan vaikutusta sairauksien puhkeamisiin, että geeneillä kuitenkin olisi suurempi osuus. Voimme säädellä elintavoillamme sairastuvuuttamme siis vain jonkin verran. Toki se jonkin verran voi olla juuri ratkaisevan verran.
Toisaalta tunnen ihmisiä, jotka voivat hyvin ilman sairauksia, kun syövät vain luomuruokaa, vaikka diagnoosina on reuma ja takana 20 vuotta leikkauksia ja sairastelua.
Mutta voisiko olla niin, että henkinen hyvinvointimme on laskenut viime vuosikymmenien aikana samaan aikaan, kun fyysinen hyvinvointi ja hygienia on kasvanut. Eli emme ole onnellisia kaikesta yltäkylläisyydestä huolimatta. Emme ole yhtä luonnon tai ympäristön tai lähimmäisten, emmekä itsemme, kanssa. Olemme yksin ja selviämiskamppailussa jatkuvasti. Ehkä elimistö siksi menee rikki?
Emme tue toisiamme ja vaadimme sekä itseltämme että varsinkin toisiltamme jatkuvasti enemmän. Olemme jatkuvasti huolissamme. Lääkärn tokaisu "se on psyykkistä" ei lainkaan auta asiaa.
Ajatuksia?
Jospa ravitnokuorma on vain piste iin päällä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.