Kuolema on yhtä ihmeellinen asia kuin syntyminenkin. Tähän elämään tullaan ja täältä joskus lähdetään. Meistä jää historiaan jotain. Ilman sinua ja minua historia olisi erilainen.
Ajatteletko kuolemaa usein ja olisitko jo valmis siihen, vai jäikö jotain vielä tekemättä tässä elämässä?
Jos tietäisit kuolinaikasi, miten valmistuisit siihen? Miten viettäisit elämäsi viimeiset hetket? Haluaisitko olla ystäviesi ja läheisiesi kanssa, vai viettäisitkö viimeiset päiväsi mieluummin yksin?
Onko kuolema mielestasi tabu, josta ei saisi keskustella?
Ajatteletko kuolemaa usein ja olisitko jo valmis siihen, vai jäikö jotain vielä tekemättä tässä elämässä?
Jos tietäisit kuolinaikasi, miten valmistuisit siihen? Miten viettäisit elämäsi viimeiset hetket? Haluaisitko olla ystäviesi ja läheisiesi kanssa, vai viettäisitkö viimeiset päiväsi mieluummin yksin?
Onko kuolema mielestasi tabu, josta ei saisi keskustella?
Vastaukset 25
Vanhimmat
En pelkää, en myöskään paljoa ajattele kuolemaa sen nyt ei pitäisi olla edessä ainakaan vielä 40vuoteen.
"Onko kuolema mielestasi tabu, josta ei saisi keskustella? "
Kaikesta saa keskutella jos haluaa, mutta tämä keskustelu ei minua kiinosta niin en enempää kirjoita.
"sen nyt ei pitäisi olla edessä ainakaan vielä 40vuoteen."
Onpa itsevarmaa uskottelua. Kuolema on edessäsi jokaisena sekuntina. Meinaatko elää umpiossa 40 vuotta, etten joudu vahingossakaan kuoleman vaaraan?
Niitä niin sanottuja ennen aikaisia lähtijöitä on kymmenin tuhansin, yleensä jonkun onnettomuuden vuoksi.
Onhan Suomessa eletty aikoja, jolloin vainajat pidettiin kotona ennen hautaamista. Eikä niita kukaan kammoksunut, lapsetkin kävivät katsomassa vainajaa, ja siksi kai sitä kuolemanpelkoa ei ollut.
Tuli välillä aikakausi, jolloin kuolemisesta, ja kuolleista ei saanut puhua, oli jotenkin tabu asia.
Nykyisinhän on olemassa saattohoito, jolloin sukulaisetkin voivat osallistua elämän viimeisiin päiviin omalla läsnäolollaan.
Se, että pelkäänkö kuolemaa? No en pelkää, mutta toivelistalla ainakin vielä elämän jatkuvuus, on halu elää, ja olla mukana katsomassa maailman eteenpäin menoa.
en pelkää. sitten kun sen aika on niin sitten männöön..
äitini tapauksessa havahduin mitä kuolema on. kiitos hänen asiat on nyt hyvin. :-)
Syntymisen ja kuolemisen välillä on tämä elämä. Elämisen laatu vaikuttaa totaalisen tehokkaasti siihen, miten kuolemaan suhtautuu. Missään tapauksessa ei olisi hyväksi tietää kuolinpäivää, koska vaikutus on sama kuin lomamatkalle lähtiessä, eli hirveä hässäkkä. Tietysti jos koko ajan varautuu siihen, että seuraavaa aamua ei näe, eli perikuntaa varten kaikki on järjestyksessä, niin onko sekään nyt laitaa.
Talvella tuli seurattua kuolemista. Melko ristiriitaisten tunteiden kirjo siinä käy mielen läpi. Tilannekomiikaltakaan ei voi välttyä. Ja jotenkin rauhoitti, päähenkilönä oleminen ei näyttänyt kovin vaikealta.
Minä en sanoisi, että pelkään kuolemaa. Pelkään kuolemaan johtavista tekijöistä johtuen ennenaikaisesti kuolevani. Onnettomuudet, sairaudet, jne.
Historia minun kohdalla on lasten vaikutelma minusta. Olin heille isä. Jos isyyteni ei haitannut heidän kehitystään tasapainoiseksi aikuiseksi, minun histoiallinen vaikutukseni jää vähälle huomiolle :) No pientä perintöä tosin jää, mutta ei sillä tule olemaan suurta taloudellista merkiytstä.
Tekemättä minulta jää se mitä olin tekemässä. Lapset jatkakoot jos kiinnostaa :/
Syntymä on ihmeellinen asia. Tai oikeastaan ei, eliöt moninaisuudessaan syntyy niin kuin syntyy. En minä siitä mitään ymmärrä.:))
Kuolemassa ei ole mitään ihmeellistä. Kun sydän pysähtyy niin elintoiminnot lakkaa. Kudoksemme alkaa hajota. Luonnonmukainen prosessi.
En. Mutta pelkään etten ehdi toteuttaa kaikkia missioitani elämän aikana. Mulla niitä riittää nimittäin.Hommat nääs laahaa.
Lapsia ei ole eikä todennäköisesti tule joten haluan jättää maailmaan jotain taiteellista. Kun missiot on täytetty voi hyvin kuolla pois.
Toivoisin että voisin kuolla omalla tilalla, maalla luonnon helmassa. Valitettavasti tätä tilaa ei vielä ole. Yksi missio lisää.
Painajainen olisi kuolla nykyisessä kaupunkiluukussani. Huhh.
Ei kuolema ole tabu.
Luovuus on mahtava ominaisuus. Sen pystyy toteuttamaan mihin aikaa on.
Minäkin suunnittelen rakentavani enemmän kun pstyn toteuttaman, huomaan sen toteutuneista aikatauluistani. :DD
Savusauna nyt pitäis korjausremppojen ohella ainakin tehdä :DD
pervokki.. kun ostat sen tilan, jos on vanhoja rakennuksia, niin kyllä haastetta riittää :)
koko ajan monta rautaa tulessa..rajottaa pitäs tai elämä loppuu lyhyeen.. savusaunassa olisi kiva kuolla..sitte wanhana..
En pelkää kuolemaa ,mutta sitä jos joudun ihan likuntakyvyttömäksi ja toisten
armoille vuosiksi.
Kuolla haluaisin kivuttomasti jonnekkin luonnon keskelle.Mutta en usko että mun aika on vielä :) Niinhän Vesa-Matti Loirikin totesi yhdessä lehdessä,että hänellä ei ole aika vielä lähteä :)
Ennen pitkää vanhenemisen myötä, yleensä ihminen asennoituu siihen ja hyväksyy, että kuoltava on, se on lähenpänä kuin mennyt elämä on ollut. Luultavasti silloin ei enää pelkää kun tietää, että merkkaamaton eräpäivä tulee äkkiä tai myöhemmin.
Ne ketkä pelkää, eivät varmaan pelkää kuolemaa koska eihän kukaan ole sitä kokenut onko se hyvä vai huono.
Ihminen alkaa pelätä paremminkin, että joutuu luopumaan asemistaan, elämästä, pelkää kuinka muut pärjäävät, miten perillisten käy. Kuoleman edessä ihminen pelkää tavallisia maallisia asioita, niiden katoamista hänen elämästään, kuin itse lopullisuutta kuolemaa.
Kuolemaan ei tarvitse valmistautua, se tulee tieten tai yllättäen ettei sitä huomaakaan.
En pelkää. Perinnöksi en jätä mitään. Tai jätän. Kuolemattomia lauseita.
Olen samaa mieltä ja varmaankin kun kuolema lähenee niin on jo niin väsynyt ja
heikko että ei jaksa ajatella että kuolee,Mutta varmaankin kun on vielä nuori ja elämä pitäisi olla edessä niin on toisenlaiset ajatukset.
Hui..jotenkin tuntuu surulliselta kuolemaa ajatella nyt kun on syksy tulossa ja on jo aika pimeääkin,
Kyllä sitä vain on ajatuksissa miten lapset pärjää kun itse on poissa tästä elämästä.
niitä kuolemattomia lauseita? Ne kyllä katoaa sinun mukana, ei niitä kukaan edes halua muistella. Luulet vaan.
Niitä jää moniin paikkoihin. Vihkoihin. Koneelle. Vaikka testamentiksi. Aforismeja, runoja ym omin sanoin :) Eli en puhu netti kirjoitteluista. Pöytälaatikosta paremminkin
Eipä kuoleman jälkeen ole merkitystä loppujen lopuksi, välittääkö niistä kukaan ja jos niin kuinka kauan. Ehkä joku "löytää" ohjeen, ehkä ei.
Kyllähän meistä aina jonkunmoinen jälki jää....itse muistan hyvinkin usen jonkun lausahduksen ...tai viisauden oman isäni ...tai mummoni sanomana..
Heillä kun oli aika rikasta sanan käyttö....vaikka olivatkin hiljaisia ja vaatimattomia....mutta ne olivat osuvia ja jäivät elämään....
Juuri niin. Niitä elämän viisauksia. Harvat niitä muistioivat silloin. Mutta ne kulkivat suista korviin ja seuraavalta eteenpäin. Niitä muistelee vieläkin, ajoittain. Tai tulee mieleen joku sanonta.
äärimmäinen tasapaino ittensä kanssa.. kun ei pelkää kuolemaa.. paljon mietin jotta viihyn itekseni hyvästi, koska olen tasapainossa itseni kanssa. enkä tarvitte toista fyysisesti rinnalleni..
mutta kuolema.. siinä lopullinen totuus mielipiteestä mitataan...
Kyllä vain itsensä kanssa pitää tulla toimeen ja tykätä itsestä.Pitää osata olla yksikseenkin.
Jokos jääkaappi on kunnossa ja voit juoda kylmää olutta ;)
Naapurissa asui suht nuori pariskunta, joilla oli kaksi alle kouluikäistä lasta. Mies oli todella v-mäinen jä häneltä ei saanut edes moikkaukseen kuittausta.
Hän sairastui syöpään ja hänestä näki sen kuoleman pelon. Hän alkoi keskustella ja ulkoili paljon ja yritti pidentää elämäänsä. Juteltiin paljon ja hän kertoi sairaudestaan ja peloistaan. Hänen syöpänsä eteni nopeasti ja näki, että hän alkaa antaa periksi. Säälitti katsoa häntä ja hänen kuoleman pelkoansa. Hänen vaimonsa oli todella vahva ja kannusti miestään loppuun asti taistelussa syöpää vastaan. Lapset aavistivat, että jokin on vialla, mutta vaimo piti perheen arkirutiineja yllä loppuun saakka. Mies kuoli aika pian sen jälkeen kun sai tietää syövästä.
Hänellä oli aikaa miettiä hetki, mitä on elämä. Hän avautui ja kertoili tunnoistaan. Rankkaa seurata vierestä, kun kahden pienen lapsen isä ja aviomies tiesi, että tämä taistelu elämästä alkaa olla finaalissa. Jättää kaksi pientä lasta ja aviovaimo yhteisen elämän alussa ilman omaa tahtoaan.
Joskus kuolema tuntuu epäreilulta, mutta kait jokaiseen asiaan joskus löytyy selitys.
Kyllä se on niin, että viime kädessä ihminen, koneet jalääkkeetkin ovat voimattomia elämän takana/edessä. Se lopullisuus on vahvempi fakta.
Myös selittämätöntä mahtuu paljon kaikkiin mysteereihin.
Tällä hetkellä en ainakaan pelkää....ennemmin pelkään pelkoja....pelot ovat haittaavia.
Kaikki me tiedämme että täältä tulee joskus lähtö....se kuolemanportti on aina auki.....tai ainakin raollaan....
Kolmesti käynyt ns. rajalla ja ei se mun vuoro ollut lähteä kolmannella kerrallakaan, ilmeisesti väärä passi kun ei päässyt vielä rajan taakse.
Aika hankala ois tilanne tilanne, jos päivän tarkalleen tietäis, milloin täältä poistuis. Luultavasti haluaisin olla yksin? Mutta jos sähkötuoliin joutuisin, niin ennen h-hetkeä, kun kysyvät viimeistä toivomusta sanoisin tekijällä jotta "pidä minua kädestä".
...Ja kaikkien paikalla olevien teloitushenkilöiden kesken ehdottaisit laulua:
- Käsi kädessä kuljemme taloon autioon talon aution kanssanne jaan. Ja muodostaisitte käsi-kädessä piirin.
Kuolema.... onneksi siitä ei ite tiedä mitään, mutta suhtaudun kunnioituksella kumminkin kuolemaan ja motto onkin, et mukavahan täällä on pällistellä
En pelkää kuolemaa. Pelkäisin syntyä, jos tietäisin valmiiksi mitä edessä on.