Perheväkivalta

että tällaista saa erot ja uusioperheet aikaan. Vastuuttomat lapsen tekemiset jo teininä ja vanhempana sitten erotaan ja haetaan uusi puoliso...kerran...toisen jos kolmannenkin! Kun nuorena aloittaa ehtii monta lasta tehdä monen väärän tyypin kanssa.

Minun kodissani äitini oli se joka hallitsi perhettä väkivallalla. Äitini kärsi psykoottisista kohtauksista, joiden vuoksi saatoimme juosta isäni ja sisarusteni vuoksi karkuun johonkin huoneeseen ja lukita sen sisältä käsin. Hän esimerkiksi ajoi meitä veitsen kanssa, saattoi alkaa hukuttamaan jotakin meistä ollessamme opettelemassa uimaan jne.

Myöskään isäni ei ollut täysin vapaa kaikesta, vaan alkoholia juodessaan saattoi kohdella äitiä väkivaltaisesti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Me lapset olimme yleensä "paskapäitä", "idiootteja" tms. hänelle. Turvautuipa hänkin joskus väkivaltaan meitä kohtaan juopuneessa tilassa.

Vanhempani menivät naimisiin nuorena ja odottivat pitkään lapsia. Lapsettomuushoitovuosien päästä he lopulta onnistuivat saamaan meitä. Eli, eivät kaikki tee virheitä juuri nuorina tai niin etteivät he osaisi arvostaa lapsiaan. Ei se riipu siitä kuinka monta vuotta lapsia kaipaa miten heitä lopulta kohtelee, vaikka toisin voisi kuvitella.

Oman mieheni kanssa tutustuimme nuorena. Olimme toistemme ensirakkauden kohteita. Parisuhde on vakaa ja pysyvä eikä meillä ole samankaltaisia ongelmia toistemme kanssa.

Minusta perheväkivaltaa tulisi nostaa esiin enemmän perheen yhteisenä asiana, sillä myös äidit voivat kohdistaa sitä sekä lapsiaan että puolisoaan kohtaan. Toki tämä on varmasti hieman harvinaisempaa, mutta en usko että puhutaan siltikään aivan pienistä luvuista. Miehille löytyy jo kaikenlaista apua, mutta heidän on suoraan sanottuna hyvin vaikea mennä turvakotiin, sillä vuosikymmen sitten sellaiselle miehelle olisi naurettu. Isäni uskoi myöskin että äitini taitavana valehtelijana olisi varmastikin onnistunut saamaan meidät lapset itselleen ja pelkäsi miten meidän olisi käynyt. Äitini puolestaan ei vieläkään suostu puhumaan kanssamme tapahtuneesta vaan vaikenee kuin sitä ei koskaan olisi tehtykään.

Jopa omat psykologit joilla olen käynyt selvittelemässä lapsuuden kokemuksia, jotta tästä ei jäisi mitään ikäviä tuloksia omaan perhe-elämääni ovat suoraan nauraneet päin kasvoja ja sanoneet etteivät usko minua. Miten ihmisille vielä nykyäänkin on niin vaikeaa hyväksyä sitä että äiti (tätä nykyä häntä hoidetaan lääkkeillä ja avohoidossa) voi tehdä pahaa myös lapsilleen? Kuka auttaisi lapsia tuollaisessa tilanteessa? Itse kävin useamman kerran psykologin ja terveydenhoitajan luona lapsena, mutta kukaan ei auttanut minua asiassa eikä ilmoittanut lastensuojeluviranomaisille.

Kirjoituksesi oli aika epäselvä... hakkasiko isäpuolesi siis sinua vai äitiäsi? Vai molempia? Eikö äitisi uskonut miehen hakkaavan sinua vaikka mies hakkasi äitiäsi?

Auttaisiko jos vaikka koulussa puhuisit terkalle tai jollekkin mulle aikuiselle? Kokemus on ollut érittäin rankka ja jotta voisit vanhempana luottaa muihin ihmisiin ja elää normaalia elämää lapsuuden ikävistä kokemuksista huolimatta, ammatti-ihmisen kanssa asioista keskustelu olisi varmasti hyödyllistä. Älä jää yksin miettimään asiaa, vaan hanki apua itsellesi. Kauhea ajatella, ettei oma äitisi uskonut sinua, mutta varmasti löytyy joku, joka uskoo ja auttaa. Ellei koulun kautta löydy sopivaa henkilöä, niin varaa aika vaikka neuvolaan tai lääkärille, sieltä sinut ohjataan eteenpäin. Älä suotta pelkää, että sinut leimataan jollakin tavoin, vaan huolehdi nyt vain itsestäsi, jotta voit myöhemmin nauttia tästä aikuisten maailmasta ilman, että lapsuuden haamut sinua kiusaavat. Voimia sinulle, olet jo nyt erittäin rohkea, kun kirjoitat asiasta tänne.