Onko parikymppinen liian nuori avoliittoon?

20 vuotta on mut ei 25 vuotias.

No ei ole. Jos on kerennyt asua edes jonkin verran yksikseen niin siitä vaan. Suoraan venhempien luota muuttoa avoliittoon en suosittelisi, mutta kyllä niitäki on jotka ovat samantien kotoa pois lähdettyään muuttaneet yhteen, ja vielä useamman kymmenen vuoden päästä saman katon alla.

Itse muutin mieheni kanssa yhteen 18-vuotiaana, mutta mies oli vielä puoli vuotta armeijassa ennen kuin kunnolla asuimme yhdessä. Että ei ole.

Ei ole liian nuori. Muutin kyllä suoraan kotoani kihlattuni luo ja tiesin valmiiksi mitä siitä tulee seuraamaan :)

Ei.
Nimimerkillä 17-vuotias ja avoliitossa.

Itse muutin himpun vaille 23-vuotiaana avoliittoon ja hyvin on mennyt tämä 1,5 vuotta. :) (Olimme tunteneet miehen kanssa reilu vuoden ennen yhteenmuuttoa.)
Veikkaisin että onnistunut avoliitto riippuu ihan suhteen laadusta ja hyvistä keskustelutaidoista. Joustavuutta myös tarvitaan.
Kannatan kuitenkin sitä, että asuisi yksin ennen avoliittoa. Varsinkin poikien kohdalla, ettei tyttöystävästä tule Äiti 2:sta.

Liiton pysyvyyttä ajatellen on. Usein avoliittoon muutto on pako vanhempien luota. Jokaisen pitäisi ensin asua yksin omassa asunnossaan, sillä siinä oppii ennenkaikkea talouden vastuullisuutta, kun mokaat raha-asiasi, sillä on pitkä merkitys elämään.

Kokisin myös että on jokaisen äidin ja isän velvollisuus yrittää järjestää asunto lapselleen, jossa sitten voivat vanhammatkin vierailla ja nähdä nuoren ihmisen osaavan hoitaa kotinsa sekä asiansa.
Vaarana liian aikaisessa avoliitossa on, että toinen on vakaa asioissaan ja toinen todellakin muuttaa suoraan pakoon kotoaan, luullen sen autuuden koittavan.

Tosin voi onnistuakin, sillä on monia pareja, jotka ovat muuttaneet yhteen varsin nuorina. Itsekään en olllut kovin vanha, mutta tilanteemme oli talouden osalta sellainen, että muutimme heit omistusasuntoon, velkaa toki jonkin verran oli. Silloin oli kuitenkin oltava asunnon hinnasta itsellään maksaa tietty osuus, lainaa ei saanut edes takaajilla koko asunnon hinnan maksamiseen.
Olin myös tehnyt jo kaikki tarpeelliset liinavaatteet, kuten pyyheliinat, lakanat valmiiksi aikaisemmin.

Monestihan tuntuu että nyt olisi niin ihanaa olla yhdessä ja mennä ilman niiden vanhempien valvontaa, silloin ei ole vielä aika avoliittoon vaan omaan asuntoon, jossa sitten ottaa vastuuta oman elämän järjestämiseen aluksi.

Ne erot eivät avoliitostakaan ole helppoja, aina jää niitä arpia elämään.
Joten nauttikaa elämästä ensin asumalla yksin ja pitämällä kavereiden kanssa porukalla hauskaa, sitten kun tuon hauskan pito alkaa tuntua tulleen määränpäähänsä voi ajatella suhdetta.

Ei todellakaan. :)
Itse muutin mieheni kanssa yhteen minun ollessa 17v. Olen nykyään 20v.

Muutimme parikymppisinä yhteen, neljä vuotta tässä on nyt mennyt eikä loppua näy. Tuota oman talouden hallintaa peräänkuulutan kyllä minäkin, eli yhteiselämän pelisäännöt selviksi ennen vuokrasopimuksen allekirjoittamista. Meillä on varsin yhtenevät käsitykset siitä, mihin rahaa pitää ja mihin sitä saa käyttää (ja missä suhteessa), mikä helpottaa arjen pyörittämistä rutkasti.

Summa summarum, ei se siitä iästä ole kiinni, vaan siitä, osaako jo ottaa elämästään vastuuta - omasta ja yhteisestä.

Ei todellakaan ole liian nuori !! itse olen muuttanut kotoolta 17 vuotiaana ja avomieheni kanssa yhteen 18 vuotiaana ja edelleen tässä rullataan ja kaikki sujuu ! se on ihmisestä kiinni onko valmis ottamaan elämästään vastuun

Minä muutin 22-v ikäisenä suoraan isin ja äidin luota seurustelukumppanini luokse. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut ehdottoman tärkeää, että olisin asunut edes vuoden yksikseni, jotta olisin oppinut tekemään ruokaa, hoitamaan raha-asiat ja ylipäätään pärjäämään yksikseni. Nyt siis miehestä tuli ikään kuin isän korvike, joka hoiti esim. veroilmoituksen teon yms asioita, jotka ehdottomasti pitäisi itse opetella. Koska olin riippuvainen avomiehestäni, olin myös mustasukkainen hänestä.

Voin pahoin suhteessa koko ajan enemmän tai vähemmän. Halusin itsenäisyyttä ja vapautta, mutta en osannut olla yksinkään kun en ollut sitä koskaan kokenut. Vuosikausien rimpuilun jälkeen riuhtaisin itseni irti. Oli rankka paikka yli kolmekymppisenä alkaa opetella omien asioiden hoitoa. Itsetunto kasvoi kohisten, kun tajusin, että minähän osaan, kun on pakko osata.

Sinkkuvuosien jälkeen seurustelu miesten kanssa on ollut ihan erilaista. Olen itsevarmempi enkä ole mustasukkainenkaan. Olen paljon parempi naisena ja ystävänä, kun olen vihdoin oppinut luottamaan itseeni.

Oman kokemukseni vuoksi en voi muuta kuin suositella, että asu jonkun aikaa itseksesi vaikka sitten seurustelisitkin jonkun kanssa. Sen jälkeen olet valmis avoliittoon.

Ehdottomasti jo seurusteluaikana kannattaa tehdä yhdessä ruokaa ja siivota yhdessä omaa huonetta vaikka vanhempien nurkissa asuisikin. Kun juttelee etukäteen siivoamiset, ruoanlaitot ja rahankäytön selväksi, niin suhteella on paljon paremmat mahdollisuudet onnistua.

Muutin 24-vuotiaana suoraan kotoa aviomieheni luokse. Lapsia on ilmaantunut kolme ja osasin jo alussa kokata, siivota ja hoitaa raha-asiatkin. Joten ei se ole iästä tms kiinni, vaan ihan itsestä. Nykyään on kumma kuvitelma, että parisuhdetta ei voi aloittaa alle kolmakymppisenä.

Tämän jutun otsikosta lähtee joka kerta mielessä soimaan vanha biisi: " ... oon liian nuori sanotaan, oon liian nuori tuntemaan, tuon suuren rakkauden, mi täyttää sydämen ja kaiken kietoo kultaan purppuraan ... ".

Ja vaikka nuoruuden rakkaus onkin niiin oikeaa ja ehdotonta, niin se ei välttämättä kanna elämän loppuun asti. Sori.

16 olis ehkä sopiva, kun muistatte mitä isä ja Äiti tarkoittatavat

"Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut ehdottoman tärkeää, että olisin asunut edes vuoden yksikseni, jotta olisin oppinut tekemään ruokaa, hoitamaan raha-asiat ja ylipäätään pärjäämään yksikseni. Nyt siis miehestä tuli ikään kuin isän korvike, joka hoiti esim. veroilmoituksen teon yms asioita, jotka ehdottomasti pitäisi itse opetella. Koska olin riippuvainen avomiehestäni, olin myös mustasukkainen hänestä."

Asia on juuri näin.

Ei ainakaan 23-25 vuotias! Monet on jo siinä iässä kypsiä avioliittoon ja jopa lapsen vanhemmiksi.

Ihmiset on erilaisia, voi olla hyvin, että joku 20 vuotias ei vielä ole kypsä avoliittoon. Ja mielestäni olisi myös hyvä asustella ensiksi yksinään eikä muuttaa suoraan vanhempien luota avoliittoon.

Ikää ei ole myöskään pelkästään vaikuttava tekijä on myös tuntemukset kumppania kohtaan ja parisuhteen tila. Ja kauanko on seurustellut.

Ehkä 20- vuotias on, mutta eiköhän jo 25- vuotias ole tovin jo ollut ihan riittävän "vanha".

Itse aloin seurustelemaan exäni kanssa ollessani 16- vuotias, noin 2 vuotta myöhemmin menimme kihloihin ja muutimme yhteen. Molemmat meistä muutti vanhempien luota. Itse olen tehnyt töitä jo alta 15-vuotiaana ja tietynlainen vastuunkanto oli tuttua. Lisäksi osasin tehdä ruokaa ja kotityöt olivat itsestäänselviä. Valitettavasti ihan samaa ei voinut sanoa exästäni, vaikka kunnianhimoa hänellä olikin. Hänellä ei ollut käytynä kuin peruskoulu, mutta sai silti pystytettyä oman firman avullani ja neuvoillani ja pyörittää sitä nykyisinkin ihan hyvin.

Tällä hetkellä hän on tosiaan exäni. Lähes kymmenen vuoden parisuhteen jälkeen emme vain enää olleet samalla aaltopituudella. Itse kasvoin parisuhteen aikana ihmisenä paljon koulutusten ja töiden avulla, exäni puolestaan tuntui jääneen samalle tasolle kuin oli parisuhteen alkaessa. Meillä ei oikeastaan ollut enää mitään yhteistä, molemmat kasvoivat erilleen omalla tahollansa.

Nyt tovi eron jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että itse olin yksinkertaisesti liian nuori, kun aloin rakentamaan pitkää parisuhdetta. Aikuiseksi kasvaminen oli itsellä vielä vaiheessa - tosin en tiedä loppuuko se koskaan :) Toisen kanssa oli helppo ja turvallista olla, ja kieltämättä ikävä toisen ihmisen lämpöä ja kainaloa on usein. Toisaalta nautin yksinolosta, kavereiden seurasta ja siitä, etten ole tällä hetkellä tilivelvollinen tekemisistäni kuin itselleni.

Tiedän muutaman pariskunnan, jotka ovat aloittaneet seurustelun nuorina ja ovat vannoneet olevansa yhdessä elämänsä loppuun saakka. Noh, onnea vaan heille jos se onnistuu. Tästä ei ole kuin ehkä 1,5-2 vuotta, kun itse vannoin samaa. Suhtaudun siis hieman skeptisesti siihen, kuinka hyvin teininä rakennetut parisuhteet kantavat.

Reilu parikymppinen ihminen on jo kuitenkin nähnyt maailmaa ja elämää ja tietynsorttista kasvamistakin on jo tapahtunut... Ja hei, meistä kaikki ovat erilaisia! Siinä missä joku "epäonnistuu", toiset voivat onnistua :) Itse en kuitenkaan koe, että olisin epäonnistunut exäni kanssa, meillä oli hyvät ja huonot ajat... Ja nyt elän ehkä tähän astisen elämäni parasta aikaa :)

Ei ole minun mielestä. Itse olen 18 vuotinen ja kihloissa sekä avoliitossa jo 17 vuotiaasta saakka.

Riippuu miten tykkää! Muutin yhteen avokin kanssa suoraan kotoa kun pääsin lukiosta (18v). Hyvin on menny eikä ole tullut kaduttua sitäkään, että en ensin asunut yksin. Mies on minua vanhempi ja olen voinut kysyä häneltä että miten haetaan esim. opintotukea, mutta hän on opettanut minua tekemään niitä itse. En ollut laittanut ruokaa oikeastaan muuta kuin köksässä - leipomisesta kyllä tykkäsin - mutta ilahduin kun huomasin, että se onkin ihan mukavaa (vaikkei aina).

Luottamusta pitää olla, ja vastuunottoa, rahankäytöstä, kotitöistä ja muista pelisäännöistä pitää sopia. Ai niin, ja pitää olla realisti: Muutin mieheni kanssa yhteen sillä kustannuksella, että ajauduin pitkän matkan päähän perheestäni ja kavereistani kaupunkiin, jossa en tuntenut ketään muita kuin mieheni. Olen onnistunut muodostamaan lähinnä hyvänpäiväntuttu-suhteita, joten tukiverkostoa ei tässä kaupungissa edelleenkään ole miehen ja hänen vanhempiensa (kivat appivanhemmat :) ) lisäksi. Välillä se ahdistaa.

olisi mukavaa löytää s e oikea rinnallee