Oletko yleensä se joka tekee aloitteen vai se joka odottaa toisen tekevän?
Itse tuttujen kesken olen yleensä ollut se, joka pyytää puolituttua kahville/harrastukseen tms. mukaan.
Odotatko vastavuoroisuutta ja miten monta kertaa on mielestäsi soveliasta ottaa yhteyttä ilman ripustautujan leimaa? Esim.jos olet tehnyt 2 kertaa aloitteen, odotatko sen jälkeen että toinen ottaa yhteyttä tavallaan todistukseksi siitä että toista todella kiinnostaa?
Itselläni on suunnilleen tuo 2 kertaa rajana. En halua olla aina se joka esittää kiinnostustaan hengailla. Mielestäni oikea ystävyys alkaa niin että vuorotellen tehdään yhteydenottoja.
Voi toki olla, ettei toisella ole mitään minua vastaan, mutta useimmilla kun on jo ennestään niin kiireinen elämä ettei ole tarvetta uusille ystäville. Olisiko se sitten tavallaan minun tehtäväni "tehdä kaikki työ", itseäni varten ja tutustuttaa itseni uuteen ihmiseen. Ihmiset kuitenkin yleensä suhtautuvat ihan positiivisesti kahvittelukutsuihin (vaikkei heiltä itseltään sitä koskaan tule).
Toisaalta, koskaan ei voi tietää onko kyse vain edellämainitusta vai eikö toista oikeasti kiinnosta. Jos toinen ei tee koskaan aloitetta niin tuntuu inhottavalta tyrkyttää itseään, tulee epävarma olo että haluaako hän tutustua minuun.
Inhottavaa, tuntuu että koko elämäni on ollut uusien ystävien etsimistä enkä koskaan tunne olevani täysin hyväksytty ja suosittu. Aina tavallaan tuppaudun seuraan ja olen se uusi tyttö jota kukaan ei tunne.
Miten sinä luot uusia ystävyyssuhteita vai oletko niitä onnekkaita joilla on tuttu ja turvallinen kaveriporukka joka ei jätä tai niitä joiden seuraan hakeudutaan luontevasti? Millaiset ylipäätään ovat omat ystäväkriteerisi?
Paras keino herättää mielenkiinto lienee se, että on jo paljon kavereita. Olen huomannut esim.kun kerran koulussa ystävystyin yhden tytön kanssa niin jo ilmestyi pari muutakin kaveriehdokasta jotka eivät aiemmin olleet kiinnostuneita.
Itse tuttujen kesken olen yleensä ollut se, joka pyytää puolituttua kahville/harrastukseen tms. mukaan.
Odotatko vastavuoroisuutta ja miten monta kertaa on mielestäsi soveliasta ottaa yhteyttä ilman ripustautujan leimaa? Esim.jos olet tehnyt 2 kertaa aloitteen, odotatko sen jälkeen että toinen ottaa yhteyttä tavallaan todistukseksi siitä että toista todella kiinnostaa?
Itselläni on suunnilleen tuo 2 kertaa rajana. En halua olla aina se joka esittää kiinnostustaan hengailla. Mielestäni oikea ystävyys alkaa niin että vuorotellen tehdään yhteydenottoja.
Voi toki olla, ettei toisella ole mitään minua vastaan, mutta useimmilla kun on jo ennestään niin kiireinen elämä ettei ole tarvetta uusille ystäville. Olisiko se sitten tavallaan minun tehtäväni "tehdä kaikki työ", itseäni varten ja tutustuttaa itseni uuteen ihmiseen. Ihmiset kuitenkin yleensä suhtautuvat ihan positiivisesti kahvittelukutsuihin (vaikkei heiltä itseltään sitä koskaan tule).
Toisaalta, koskaan ei voi tietää onko kyse vain edellämainitusta vai eikö toista oikeasti kiinnosta. Jos toinen ei tee koskaan aloitetta niin tuntuu inhottavalta tyrkyttää itseään, tulee epävarma olo että haluaako hän tutustua minuun.
Inhottavaa, tuntuu että koko elämäni on ollut uusien ystävien etsimistä enkä koskaan tunne olevani täysin hyväksytty ja suosittu. Aina tavallaan tuppaudun seuraan ja olen se uusi tyttö jota kukaan ei tunne.
Miten sinä luot uusia ystävyyssuhteita vai oletko niitä onnekkaita joilla on tuttu ja turvallinen kaveriporukka joka ei jätä tai niitä joiden seuraan hakeudutaan luontevasti? Millaiset ylipäätään ovat omat ystäväkriteerisi?
Paras keino herättää mielenkiinto lienee se, että on jo paljon kavereita. Olen huomannut esim.kun kerran koulussa ystävystyin yhden tytön kanssa niin jo ilmestyi pari muutakin kaveriehdokasta jotka eivät aiemmin olleet kiinnostuneita.
Vastaukset 7
Vanhimmat
En luo uusia ystävyyssuhteita ollenkaan. Mielestäni aikuiset ovat äärimmäisen vaikeita.... ikinä ei tiedä milloin toisella on "huono päivä" ja sen johdosta saa kiukkuista/ välinpitämätöntä käytöstä osakseen. Monet olettaa että ystävyys on kuin iilimatoina kylki kyljessä oloa ja mielenkiinotoista toimintaa ja keskustelua. Jos on hiljaisempaa sorttia, moni kyllästyy ja tylsistyy. Tuntuu että niin monesti ajatukset menee aivan ristiin muiden kanssa, vaikka ihan perusjuttuja meinaan ja mielestäni olen "hyväntahtoinen."
Hyvänpäiväntuttuja on, se riittää minulle. Jos joskus löytäisi sen uskotun elämänkumppanin, riittäisi se minulle ja olisi kultaakin arvokkaampaa.
Ok... Vaikutat vanhemmalta? Ei minun mielestäni ihmiset oleta että ystävyys on iilimatona kylki kyljessä kulkemista, monilla on nimittäin omiakin kiireitä, mistä olet tälläisen ajatuksen poiminut? Mutta tuo on totta että jos on hiljaisempi niin moni kyllästyy ja tylsistyy.
Joskus tuli pidettyä taukoa yhteydenpidossa. Lopputulos on että olen ilman ystäviä, tauosta tuli liian pitkä - perusteet ystävyydelle murenivat. Eli jos kelpaa hyvinkin kaveriksi jollekulle ei pitäisi laskea kenen vuoro on.
Ei pidä myöskään olettaa että se toinen haluaa aina olla se aktiivinen, eli on hyvä soittaa tms. itsekin.
Ripustautuminen tulee kyseeseen silloin kun toinen kieltäytyy usein, tai selkeästi voi huomata että toinen ei ole ilahtunut.
>>enkä koskaan tunne olevani täysin hyväksytty ja suosittu
Tämä lienee monen osa, ja se riippuu myös siitä toisesta osapuolesta. Joku kaunis ja fiksu voi jäädä ulkopuoliseksi koska ei kuuluu tavisten joukkoon, silloin pitää olla se aktiivinen.
Eikä sitä toisen tuntemaa tunnetta välttämättä näe päällepäin, tosin joskus huomaa toisen esimerkiksi nauravan tms. vähän normaalia enemmän.
Ystäväkriteeri on mieluiten sellainen että on yhteisiä keskustelunaiheita eivätkä mielipiteet ole kaukana toisistaan. Toki toisten kanssa voi puhua niitä näitä, mutta ei silloin pyydetä toista vapaa-ajan viettoon mukaan.
Itse en pääse edes tuohon kahteen kertaan. Pelkään saavani "pakit", kukaan ei haluakaan lähteä kahville tai ei koskaan tule järkkäämiini bileisiin. Ei näin ole ollut, mut pelkään sitä silti.
Olis niin paljon helpompaa, jos tietäis jo valmiiksi seurani olevan tervetullutta, eikä tarttis lähtee kokeilemaan. Joskus niin olikin, että oli se tuttu ja turvallinen kaveriporukka ihan luontevasti, nykyään olen epävarma.
Niin...riskejä vaan pitäisi ottaa ellei halua olla yksin.:) pettymyksiä tulee mutta pitää vaan jaksaa yrittää uudelleen, minulla se on tuottanut tulosta. TsemppiÄ!
Yleensä aina minä teen aloitteen ja se on viime aikoina alkanut tuntua aika raskaalta. Muutin 4 vuotta sitten pk-seudulle ja siitä lähtien kaverit ovat vaihtuneet vähintään vuoden välein. Opintojen kautta olen tutustunut mukaviin ihmisiin, joiden kanssa olisi ollut mahdollisuus ystävystyä pysyvästikin. Tuntuu vaan, että kaikilla täällä on kauhea kiire ja oma elämä jo täynnä ihmisiä. Kukaan jo valmiiksi pk-seudulla asunut ei kaipaa uusia ystäviä... ei ainakaan minun tapaamat henkilöt. Työt, välimatkat, harrastukset, parisuhde - aina on esteitä. Puoli vuotta tai vuosi on ollut liian lyhyt aika rakentaa pysyviä ystävyyssuhteita, kun sen jälkeen kaverit ovatkin hakenee toiseen kouluun tai muuttaneet toiselle paikkakunnalle (kauas).
Tällä hetkellä olen siirtynyt opiskelusta työelämään ja "kaverilistalla" on tällä hetkelle muutama henkilö keiden kanssa pidän yhteyttä. En ole laskenut kertoja, jolloin olen ottanut yhteyttä, mutta kylläkin huomaan laskevani esim. ettei eräs ole taas viikkoihin ottanut yhteyttä. Mikä ihmisiä vaivaa? Miksi kaikki on olevinaan niin kiireisiä? Olen itsekin kyllä parisuhteessa, viihdyn kotona, enkä kaipaakaan jatkuasti kavereita ympärilleni, mutta olisi kiva nähdä pari kolme kertaa kuussa, soitella, vaihtaa kuulumisia yms. jonkun samanhenkisen kanssa. Töissä kaikki ovat minua 15-40 vuotta vanhempia (!!!) joten heidän kanssaan ei hirveästi ole yhteistä. Korvista tulee ulos jutut lapsenlapsista ja verenpaineesta. Muutamien kolmekymppisten (kohta nelikymppisten) kanssa juttu luistaa paremmin, kun he kuitenkin tietävät samoja leffoja, musiikkeja yms. ovat ns. kartalla nykymaailman menosta. Mutta ei heistäkään ole kavereiksi, kun heillä on perheet ja lapset hoidettavana. Ikä ei sinäänsä olisi este. Kavereita kyllä kaipaisin todella :)
Tärkeintä mitä tällä hetkellä ystävässä etsin, on se, että meillä olisi oikeasti jotain yhteistä. Vanhojen koulututtujen kanssa yhteydet katkeavat, vaikka koulussa on oltu ihan jees kavereita, kun ei enää ole mistä puhua, kun ei ole koulua. Ehkä toivoisin netistä löytäväni jotain samanhenkistä porukkaa...
Vastavuoroisuus ei ole aina helppoa, ja se riippuu myös suhtautumisesta toiseen osapuoleen. Ujouskin on yksi tekijä, eli toisille aloite (puhelu) on vain luonnollista kanssakäymistä kun toisille se on sitä että nolostellaan kun vaivataan toista, "onks` paha paikka, häiritsenkö?".
Minun tapauksessani parisuhde on se hankalin juttu ystävyyden kannalta. En voi lähteä kylään ilman mustasukkaisuutta / huomionkipeyttä. Tai jos kutsun jonkun kotiin tulee luento siitä miten paljon siitä on vaivaa kun pitää tiskata ja imuroida. Nykyisin on helpompaa, mutta eipä niitä kavereitakaan enää ole...