Kyllä se niin on että toisen ihmisen petturuus jättää jälkensä. Huvikseni pistin profiilin treffipalstalle ja kiinnostuneita miehiä on tullut enmän kuin tarpeeksi. Kovasti kehuvat kauniiksi ja tyrkyttävät seuraansa. Teillehän riittää pelkkä ulkokuori, eikä se mitä kukin on sisältä. Ollaan niin kauniita että, mutta omalle miehelle en kelvannut. En ole enää kuin heikko varjo siitä iloisesta ja elämänhalua pursuvasta ihmisestä joka olin ennen miestäni. Miten joku noin kaunis voi olla noin surullinen? Niin siinäpä kysymys.
Miehet ei kiinnosta, ei vois vähempää kiinnostaa alkaa johonkin suhdesoppaan uudestaan. En usko satuihin, että oikeassa elämässä jokainen kohtaa jonkun hyvän, rehellisen, luetattavan kumppanin, jonka kanssa elämä ei ole 24/7 yhtä hel.vettiä. Ei se niin vaan mee oikeassa elämässä.
Varatut ukkomiehet ällöttää, en vois koskea sormenpäälläkään varattuun.
Toisille tunnun kelpaavan, vaan en omalle. Onhan mies toki sairaalloisen mustasukkainen, mutta ei se ole oikeaa rakkautta tai kunnioittamista.
Miksi sitten en lähde? En halua olla yksin, pelkään yksin olemista. Ei tämä tietysti näinkään voi jatkua, varmaan riistämme toisiltamme hengen ennen kuin tämä loppuu.
Miks ei voi vaan painua sen luo jonka luona se sydän on, vaikka on muka loppunut, jos niin paljon kaipaa? Minä en lähde, koska on minun asuntoni. Onhan niitä hyviäkin aikoja on sulkee silmänsä eikä anna pahojen ajatusten tulla tietoisuuteen.
En ole mitään, en yhtään mitään, vaikkei se toinenkaan, eipä silti.
Miehet ei kiinnosta, ei vois vähempää kiinnostaa alkaa johonkin suhdesoppaan uudestaan. En usko satuihin, että oikeassa elämässä jokainen kohtaa jonkun hyvän, rehellisen, luetattavan kumppanin, jonka kanssa elämä ei ole 24/7 yhtä hel.vettiä. Ei se niin vaan mee oikeassa elämässä.
Varatut ukkomiehet ällöttää, en vois koskea sormenpäälläkään varattuun.
Toisille tunnun kelpaavan, vaan en omalle. Onhan mies toki sairaalloisen mustasukkainen, mutta ei se ole oikeaa rakkautta tai kunnioittamista.
Miksi sitten en lähde? En halua olla yksin, pelkään yksin olemista. Ei tämä tietysti näinkään voi jatkua, varmaan riistämme toisiltamme hengen ennen kuin tämä loppuu.
Miks ei voi vaan painua sen luo jonka luona se sydän on, vaikka on muka loppunut, jos niin paljon kaipaa? Minä en lähde, koska on minun asuntoni. Onhan niitä hyviäkin aikoja on sulkee silmänsä eikä anna pahojen ajatusten tulla tietoisuuteen.
En ole mitään, en yhtään mitään, vaikkei se toinenkaan, eipä silti.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuulostat päämäärätietoiselta ihmiseltä. Tekstistäsi huokuu vahva luonne. Tiedän, että omasta miehestä on vaikea erota, vaikka miten niitä omia silmiään yrittäisi avata ja sanoa itselle hänen olevan *******. Ja jos mukana on ollut joku kolmaskin /useampi, järjellä ajateltuna se olisi jo syy jättää toinen. Mutta ei niin ei.
Mutta olet aivan oikeassa, mustasukkaisuus ei ole oikeaa rakkautta ja kunnioittamista. Sen olen itsekin oppinut kantapään kautta, enkä ota elämääni enää ketään, kuka näin käyttäytyy.
Jos miehesi todella kaipaa jotakuta toista, eikä suostu itse lähtemään, niin sinun on tehtävä se vaikea päätös. En aio alkaa enää listaamaan pariterapioita ym. tähän, koska jokainen järkevä aikuinen on käynyt erilaiset vaihtoehdot varmasti läpi.
Usko pois, että kyllä niitä kunnollisia miehiäkin tuolla on olemassa. Ja pääasia on, että muutut takaisin omaksi itseksesi, joka olit ennen miehesi ilmestymistä elämääsi. Kukaan ei ole sen arvoinen, että menettäisit itsesi.
Neuvoisin lähtemään miehen luota. Et koskaan tule ehjäksi hänen kanssaan. Jätä, kärsi ja sure rauhassa surut pois. Se on pitkä ja tuskallinen tie, mutta se on sen arvoista. Et koskaan pääse aloittamaan sitä miehesi kanssa.
Vielä joskus nämä ajat ovat vain kaukainen muisto, joka on kasvattanut sinua. Vielä löydät arvoisesi miehen.
On teillä neuvot, luovutetaan. Lähdetään baanalle, ei paljon kiinostais.
Olisin voinut kirjoittaa kirjoittamasi, paitsi etten ole laittanut treffipalstoille profiilia. Ei ole tarvinnut, kun tarjokkaita on oikeassa elämässäkin enemmän kuin tarpeeksi. Minua vain ei ole kiinnostanut kukaan, ei edes vähää. Omalle miehelleni en vain kelpaa muuhun kuin seksiin. Omalla miehellä on ollut pitkä suhde, joka on taas vaihteeksi ohi. Kunnes se taas alkaa.
Omaa miestä minä en todellakaan ole kiinnostanut, kunnes minun elämääni tuli joku, joka voisi minua kiinnostaa. Miksi siitä, jota ei enää halua, pitää olla mustasukkainen. Minä en ole enää mitään, paitsi kaunis ja surullinen. Koska minä olen viimeksi ollut onnellinen tässä suhteessa? Siitä on pitkä aika. Olen taistellut miehestäni kauan, niin kauan, että olen jo unohtanut miksi hänestä taistelen. Yritin niin kauan, että hukkasin oman onnellisuuteni. Mieheni ei ole oikeasti mitään, hän ei ole se keneksi hänet luulin. Olen väsynyt ja haluan vain lähteä, sulkea oven perässäni iäksi kiinni. Olen vain liian väsynyt edes lähteäkseni.
Surullista luettavaa nuo kirjoituksenne ap ja Mrs Robinson.
On helppo neuvoa sivusta ja antaa ohjeita, mutta hieman samanlaista elämää elin itse ennen. Elämäniloni oli kadonnut ja se onnellinen ihminen, joka ennen olin, oli muuttunut totiseksi, surulliseksi ja ilottomaksi.
Keräsin voimia tehdä eropäätöksen, uskalsin olla itsekäs ja nyt olen kuin fenikslintu, uudelleen syntynyt.
Tehkää muutos elämäänne. Istuttakaa puolisonne sellaiseen tuoliin, josta hän ei pääse "karkuun". Katsokaa silmiin ja vaatikaa puhumaan, selvittämään suhteen tila. Onko suhteen korjaamiseksi jotain vielä tehtävissä vai onko molempien parhaaksi laittaa kantapäät yhteen ja lähteä eri teitä.
Meille jokaiselle on annettu vain tämä yksi elämä - älkää heittäkö sitä hukkaan.
Olen pohtinut ap:n ja Mrs robinsonin kanssa samoja asioita. En oikeastaan osaa olla suhteessa onnellinen, mutta en osaa päästää irti. Tiedän, että olisin jonkun toisen kanssa onnellinen. Minullakin niitä ottajia olisi yllin kyllin. Ei, en vaan osaa. Joku kysyi minulta joskus, että oletko suhteessa sen takia, että rakastat, vai tottumuksen takia. En osannut vastata. Tai pitkän pohdinnan jälkeen kyllä tiesin vastauksen. Vanhasta tottumuksesta. En voi neuvoa, että jätä, koska en itsekkään siihen pysty. Vaikka ehkä se olisi järkevin vaihtoehto.
Mies ei halua keskustella. Suuttuu ja haluaa karata paikalta. Kysyin häneltä arvostaako hän mielestään minua tai ovatko hänen väärin niin vastaus oli kunnioittaa tai ei koska minäkään en kunnioita häntä. Tekojensa vääryydestä sanoi että voi olla että on väärin. Ei mieti pahoja asioita/tekoja niin niitä ei ole olemassa ja ne eivät aiheuta huonoa omaatuntoa. Joskus on huono omatunto. Lähtee jos minä suostun kiltisti asiasta keskustelemaan. Hän siis vaatii minulta kykyä keskusteluun mutta hänellä ei sitä velvollisuutta ole. Vaihdoin taktiikka. Ilmoitin että myös minä voin tehdä mitä huvittaa, voin lähteä milloin haluan kunhan löydän työpaikan. Mies lisäsi ja miehen. Ja miehen,vastasin. Ja se onkin totta. Jättäisin miehen heti jos osaisin päästää irti. Olen voimaton. Kerroin miehelle että siedän häntä vain hyötymismielessä ettei hän suinkaan ole ainoa itsekäs. Olen aikuinen ja minun ei tarvitse sietää epäkunnioittavaa käytöstä. Miehen itsevarmuus alkoi murenemaan. En tiedä miten pyristelisin hänestä eroon. En todellakaan tiedä.