Ollaan alle 30v aviopari ja n.3kk lapsen vanhemmat. Yhteistä taivalta takana kohta 9 vuotta, joista 6kk naimisissa. Olin siis raskaana kun menimme naimisiin. Ongelmat alkoivat oikeastaan sillon, kun vauvamasuni alkoi näkymään.. Siihen loppui seksi ja kaikki muukin vähäinen "arkiläheisyys". Mies kyllä moikkaa lähtiessään/tullessaan töistä, mutta siinä se. Ei edes kainaloon ota sohvalla ellen erikseen könyä. Koin jääneeni yksin jo raskausaikana, mutta toivoin että tilanne muuttuu kunhan baby syntyy. No, ei ollut kaukana että vauvamme olisi syntynyt aivan liian aikaisin ja jouduinkin vuodepotilaaksi pian häiden jälkeen. Tämä pelästytti myös miehen ja silloin hän vaikutti ainakin kiinnostuneelta voinnistani. Tällöin kaikki kotityöt ja koiran hoito jäi miehelle, koska en saanut liikkua. No, mies mukisematta hoiti kaiken.
Kun vauva viimein sitten syntyi, vaikutti mieskin onnelliselta enimmäisen viikon. Sitten vähitellen hän alkoi viettämään enemmän ja enemmän aikaa tietokoneella/harrastuksissa. Olen sanonut miehelle jo liian monta kertaa, että nyt on se aika jolloin luodaan lapseen suhde ja minä en voi sitä tehdä hänen puolestaan. Hän sanoo vaan, että "tiedetään" mutta mitään muutosta ei ole 3kk tapahtunut. Nyt olen siinä pisteessä itse, että olen masentunut/uupunut täysin sen vuoksi,että hoidan lapsen 24/7 enkä saa mieheltäni minkäänlaista asikuisen tukea koko hommaan saatika keskustella hänen kanssaan. Ukko tulee töistä klo 16 ja menee nukkumaan aivan liian aikaisin (19-21). Vauva nukahtaa klo20-21 eli vietän iltani yksin.. Seksiä halusin kovastikin pian
synnytyksen jälkeen, mutta mies ei. Nyt sitä on ollun n.3 viikon välein enkä kovinkaan siitä enää nauti, kun mitään muuta läheisyyttä ei ole. Sen ajan kun hän on kotona viettää aikansa koneella/tv:n äärellä eikä halua lastaan huomioida eikä minua varsinkaan.
Nooooh...
Tapasin jokin aika sitten ystävän vuosien takaa (mies), johon olin tuolloin todella ihastunut ja hänkin minuun. Emme olleet nähneet 6 vuoteen, mutta hän suhtautui vauvaani "kuin omaansa".. Otti heti syliin ja halusi syöttää pullosta, vaikka olisin kuvitellut, että olemme etääntyneet toisistamme (pidämme siis yhteyttä n.1-2kk välein). Mutta ei, hän vielä myönsi potevansa vauvakuumetta, mutta nykyinen naisystävä ei halua lapsia vielä muutamaan vuoteen. Hän käsitteli vauvaani kuin omaansa ja ikävä sanoa - paljon paremmin ja iloisemmin kuin oma mieheni. Siinä minulle heräsikin ajatus, että "kunpa miehenikin olisi tuollainen".. Tämä ystäväni katsoikin minua vielä samaan tapaan kuin silloin 6 vuotta sitten. Ihailevasti, arvostaen.. Sen jälkeen en ole enää ollut "ennallani".. Olen nähnyt unia ja ajatellut tätä "vanhaa" ystävääni paljon. Miettinyt, että miksi en ole ollut aktiivisempi aikaisemmin hänen suhteensa ja voisiko meillä vielä joskus ehkä olla jotakin. Erkanimme toisistamme siis aikanaan, koska tämä ystävä lähti ulkomaille opiskelemaan, mutta olemme silti aina olleet yhteydessä ja "pitäneet" toisistamme. Nyt mietinkin, että tuhlaanko siis elämäni mieheni kanssa, joka ei minua huomioi eikä lastaan vai otanko hatkat ja lähden elämään omaa elämääni? Neuvolasta ehdottivat, että menisimme perheneuvolaan keskustelemaan, mutta ei tuota miestä mihinkään saa kun on mielestään niin täydellinen ja minä vaan valitan turhasta. Ei ne muutkaan isät kuulemma ehdi lastensa kanssa viettämään aikaa ja vauvan kanssa ei voi tehdä mitään... :(
Sekavaa tekstiä ehkä, mutta kaipaisin nyt vähän vinkkejä, että miten tästä eteenpäin..
Kun vauva viimein sitten syntyi, vaikutti mieskin onnelliselta enimmäisen viikon. Sitten vähitellen hän alkoi viettämään enemmän ja enemmän aikaa tietokoneella/harrastuksissa. Olen sanonut miehelle jo liian monta kertaa, että nyt on se aika jolloin luodaan lapseen suhde ja minä en voi sitä tehdä hänen puolestaan. Hän sanoo vaan, että "tiedetään" mutta mitään muutosta ei ole 3kk tapahtunut. Nyt olen siinä pisteessä itse, että olen masentunut/uupunut täysin sen vuoksi,että hoidan lapsen 24/7 enkä saa mieheltäni minkäänlaista asikuisen tukea koko hommaan saatika keskustella hänen kanssaan. Ukko tulee töistä klo 16 ja menee nukkumaan aivan liian aikaisin (19-21). Vauva nukahtaa klo20-21 eli vietän iltani yksin.. Seksiä halusin kovastikin pian
synnytyksen jälkeen, mutta mies ei. Nyt sitä on ollun n.3 viikon välein enkä kovinkaan siitä enää nauti, kun mitään muuta läheisyyttä ei ole. Sen ajan kun hän on kotona viettää aikansa koneella/tv:n äärellä eikä halua lastaan huomioida eikä minua varsinkaan.
Nooooh...
Tapasin jokin aika sitten ystävän vuosien takaa (mies), johon olin tuolloin todella ihastunut ja hänkin minuun. Emme olleet nähneet 6 vuoteen, mutta hän suhtautui vauvaani "kuin omaansa".. Otti heti syliin ja halusi syöttää pullosta, vaikka olisin kuvitellut, että olemme etääntyneet toisistamme (pidämme siis yhteyttä n.1-2kk välein). Mutta ei, hän vielä myönsi potevansa vauvakuumetta, mutta nykyinen naisystävä ei halua lapsia vielä muutamaan vuoteen. Hän käsitteli vauvaani kuin omaansa ja ikävä sanoa - paljon paremmin ja iloisemmin kuin oma mieheni. Siinä minulle heräsikin ajatus, että "kunpa miehenikin olisi tuollainen".. Tämä ystäväni katsoikin minua vielä samaan tapaan kuin silloin 6 vuotta sitten. Ihailevasti, arvostaen.. Sen jälkeen en ole enää ollut "ennallani".. Olen nähnyt unia ja ajatellut tätä "vanhaa" ystävääni paljon. Miettinyt, että miksi en ole ollut aktiivisempi aikaisemmin hänen suhteensa ja voisiko meillä vielä joskus ehkä olla jotakin. Erkanimme toisistamme siis aikanaan, koska tämä ystävä lähti ulkomaille opiskelemaan, mutta olemme silti aina olleet yhteydessä ja "pitäneet" toisistamme. Nyt mietinkin, että tuhlaanko siis elämäni mieheni kanssa, joka ei minua huomioi eikä lastaan vai otanko hatkat ja lähden elämään omaa elämääni? Neuvolasta ehdottivat, että menisimme perheneuvolaan keskustelemaan, mutta ei tuota miestä mihinkään saa kun on mielestään niin täydellinen ja minä vaan valitan turhasta. Ei ne muutkaan isät kuulemma ehdi lastensa kanssa viettämään aikaa ja vauvan kanssa ei voi tehdä mitään... :(
Sekavaa tekstiä ehkä, mutta kaipaisin nyt vähän vinkkejä, että miten tästä eteenpäin..
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ja ennenkun joku tuomitsee niin mieheni oli paikalla myös kun tapasin tämän ystäväni, mutta ei ollut siinä kanssamme keskustelemassa. Miehet tuntevat myös toisensa ja moikkaavat kun tapaavat.
Niin ja lapsi oli yhdessä puhuttu, haerkittu ja tekemällä tehty, mutta mies ei tainnutkaan olla ihan tietoinen siitä mitä isyys/vanhemmuus vaatii :(
Huh, nousipas niskakarvat pystyyn. Miehenkin elämä sai suuren mullistuksen, niin tunnepuolella kuin käytännönkin tasolla. Uudet pelot ja ahdistukset jne. Mies voi olla jonkinlaisen tunnevyöryn alla tai pienessä shokissa kaikesta uudesta.
Uudessa tilanteessa voi "tuntua tyhmälle" yrittää tosissaan tai jos suurta tunnesidettä ei lapseen ole, voi syyllisyyskin painaa. Ja sitten hän välttelee lasta, joka lisää syyllisyyttä. Häntä todellakin voi hävettää tilanne. Kommentti siitä, että ei ne muutkaan isät vietä lasten kanssa aikaa herätti niinikään isyyskriisin mahdollisuuden. "Miten olen isä? Miten oma isäni toimi? Miten muissa perheissä isä toimii?"
Joillakin isillä mielikuva naisestaan muuttuu lapsen saannin jälkeen, joskus myös raskauden aikana. Nainen nähdään "vain" äitinä. Jotkut eivät välttämättä enää koskaan näe naista naisena, vaan äitinä, joka aivan varmasti vähentää seksuaalisen jännitteen määrää. Muutenkin seksi vauvan ollessa asunnossa voi olla alkuun outoa. Ihan koska vaan vauva voi herätä ja vaatia huomiota osakseen.
Terapiakin voi tuntua tyhmälle, koska mies ei välttämättä edes itse tiedosta missä ongelma on, onko sitä edes. Voi olla vain tyhjä tunne sisällä, eikä se kaikkien mielestä ole terapian arvoinen asia. Ihminen myös toimii niin, että saisi omaa oloaan helpotettua. Pakeneminen ja tosiasioiden kiistäminen on yksi keino helpottaa oloa. Jos et myönnä itsellesi totuutta, miten voi kokea että tarvitsee apua johonkin?
Syitä on monia miksi mies toimii miten toimii. Keskustelkaa asiasta, rauhassa ja syyttelemättä. Sinä tietenkin tarvitset apua lapsen kanssa, joten sen sijaan että sanot "et koskaan ole lapsen kanssa, pitää muodostaa tunneside nyt" (=syyllistät) voisit kokeilla neutraalimpaa tapaa: "Tarvitsen apua tässä ja tässä asiassa" tai "Haluan tehdä tämän ja tämän asian rauhassa, ota sinä vauva silloin"
Sitä en sano, että suhteenne paranisi, se voi olla parantumattakin. En usko että miehen vaihto lennossa auttaisi yhtään mitään. Jos et miestäsi kestä, jätä se, mutta älä toisen takia. Erosta tarvitsee toipumisaikaa. Jos houkutus vanhaa ystävää kohtaan muuttuu liian suureksi, älä ole hänen kanssaan tekemisissä. Teet itsellesi ongelmaa tietentahtoen. Tilanne ei ole joko tai. Sinun ei kannata miettiä jättääkö mies toisen takia, vaan kannattaa miettiä jättääkö mies ylipäätään. Miesten vertailu keskenään ei auta mitään, koska kolmas vaihtoehto on olla yksin. Ihan kun sinulla olisi vain 2 vaihtoehtoa, miehesi tai vanha ystäväsi. Selvitä nykyinen suhteesi ensin ja mihin ratkaisuun päädytkin, sitten päätät suhteestasi ystävään.
Aika kinkkistä. Älä kuitenkaan liikaa haaveile kaverimiehestä. Se tuo nyt vain lisää ongelmia, luulisin. Sinänsä tuo ihastus on todellakin ymmärrettävä, koska sua laiminlyödään kotona! Olet sen ikiaikaisen ongelman edessä, jota varmaan kaikki naiset joskus joutuu ratkomaan: kuinka saada mies ymmärtämään omat tarpeet?
Olet jo kokeillut järkipuhetta, mikä on hyvä homma. Muita ehdotuksia: ymmärrä miestä ja vetoa tunteisiin. "Miltä tää uus tilanne susta tuntuu? Joo, tuntuuko ettet jaksa... Voinko mä tehdä jotain, että sun olis helpompi sopeutua? Mitä lastenhoidon hommia olisit valmis tekemään? Rakas, mä tarviin sua nyt todella!"
Myös konkreettisia ohjeita: Nyt sun tarttee vaihtaa vaippa, mä siivoon. Ota mut syliin. Telkka kiinni hetkeksi, jatkat sit taas kun on puhuttu. Tää on tärkeetä.
Toivon todella, sun ja lapsen takia, et mies herää sun hätään ennen kuin kamelin selkä katkeaa.
Hei!Ihan ekana,seksielämä vaatii synnytyksen jälkeen oman aikansa molemmilta ennenkuin alkaa sujumaan,naisella tietysti ihan paranemiseenkin voi mennä jo useampi kuukausi.Raskausaikana meillä mies ei halunnut sekstailla koska sanoi sen olevan hankalaa kun joutuu varomaan mahaa ja itse tunsin oloni tosi kömpelöksi.Vauvan syntymän jälkeinen aika on tosi haastavaa ja arjesta selviytyminen ja opettelu vauvan arkirutiineihinkin on haasteellista.Teidän täytyy keskenään keskustella mitä voitte tehdä yhdessä ja vuorotella vauvanhoidossa ja arkiasioissa.Sanot miehelle että et jaksa yksin.Meillä oli riitaa läheisyydestä ja petipuuhistakin.Mies sanoi että tilanne on niin uusi että ei yksinkertaisesti edes kerennyt ajatella parisuhdetta.Minusta tuntui että hormonitoimintakin vielä vaikutti monta kuukautta synnytyksestä ja tunsin itseni riittämättömäksi ja itsetunto oli nollassa.Teidän kannattaa vaan puhua asioista.Ero ole mikään ratkaisu.Ajatelkaa vauvaa,olette saaneet hänet,mikä on aivan ihana asia.Taistelkaa parisuhteenne takia.Lapsella on parempi olla oikean isänsä ja äidin kanssa.
Sotket tässä eri asioita yhteen viestiin.
Ensinnäkin vauvan tuleminen sekoittaa pakan uudelleen. Tunteet menevät uusiksi. Tulee masennusta. Seksihalu saattaa kadota. On aiheellinen pelko oman elämän menettämisestä. Miehen käytös on siis ymmärrettävää, normaalia -- ja valitettavaa.
Miehellä ei ole oikeutta vetäytyä lapsen elämästä, vaikka se on pienempi paha kuin masennuksen mukana tulevat epätoivoiset teot. Jos mies on haitallinen tekijä lapsenne elämässä ja arvelet eron parantavan lapsen elämää, ota toki ero. Ota kuitenkin huomioon se, että eron jälkeen lapsi on osan aikaa isällä hoidossa, eli todennäköisesti uuden (ilkeän?) äitipuolen hoidossa.
Lopuksi haikailet itse ihastuksen perään. Siinä menet metsään. Olet aikoinasi valinnut puolison ja isän lapsellesi. Katumusaika on mennyt umpeen. Ehkä teit huonon valinnan mutta nyt elät sen mukaan. Sinulla on lapsi, ja hänen takiaan sinun on tarvittaessa vaikka "tuhlattava elämäsi". Jos eroat lapsen takia, elä lapsellesi, äläkä aloita uuden heilan etsintää.
Jos tästä kaikesta yhden opetuksen löytää, niin se on tämä: älä ikinä tee toista lasta, koska tunteesi ottavat sinusta näköjään liian helposti ylivallan.
Kiitos kannustavista ja järkevistä vastauksista. Sen verran haluan vielä selventää, että 9 12 ymmärsit nyt jotain väärin. Vaikka ajattelenkin tätä mennyttä ihastusta, en missään vaiheessa ole aikonut "vaihtaa" miestäni häneen saati asettaa omia tarpeitani lapseni edelle. Toki minäkin tarvitsen miestä, mutta enemmän lapseni tarvitsee isää. Viestissäni totesin siis vain, että kunpa omakin mieheni toimisi niinkuin tämä mennyt ihastus. Kerroin ajatuksistani, mutta se ei tarkoita että eläisin niiden vallassa. Tuo viimeinen kommenttisi oli mielestäni asiaton. Ja vaikka eroaisin miehestäni niin en missään nimessä lähtisi miestä metsästämään vaan rekentaisin itselleni ja lapselleni uuden elämän ihan kahden. Pahoittelen siis, että ehkä viestini oli sekava enkä kyennyt ihan täysin selventämään tunteitani. En koe tuhlaavani elämääni lapseni kanssa enkä myöskään kadu sitä, että olen lapseni saanut. Harmittaa vain tuo mieheni käytös, jonka toivon muuttuvan jotta voisimme olla onnellinen ja ehjä perhe. Ja kyllä, nyt tuntuu etten halua koskaan toista lasta koska raskausaika oli helvettiä, mutta jos luoja suo meidän perheen asioiden korjaantua niin mikäs se sinä olet sanomaan tuleeko minun lapsia tehdä vai ei? :)
Herätitte ajatuksia, kiitos.
Miehelle ilmoitat, että koska häntä ei isyys kiinnosta, ja olet pettynyt omaan kohteluusi, ja masentunut, niin hän saa valita joko perheneuvolassa ongelmien ratkaisemiseen tähtäävät käynnit tai asumuseron. Muutat siis muualle tunteitasi miettimään, ellei hän tule vastaan ongelmissa. Ei tarvitse olla lopullinen ero. Ja rohkeasti hankit sinne kotiisi apua itsellesi, niin että pääset lenkille, asioita hoitamaan, ystäviä tapaamaan. Kai tunnet jonkun tai joitakin, jotka voivat tuurata lapsen hoidossa? : ) vaikkapa tuon ystävän joka pitää vauvoista? No ainakin äitisi ehkä voisi tulla, ja MLL auttaa ainakin. Kun itse virkistyt ja ehkä saat hiukan apua arkiaskareisiin, alat toipua henkisesti. Tekee hyvää päästä tuulettumaan niin ei tule mökkihöperöksi kanaemoksi. Jos mies valittaa siitä, että kotona käy vieraita ihmisiä, niin hällä väliä, itsehän on uupumisesi aiheuttanut välinpitämättömyydellään. Heti kun mahdollista ala käymään äiti-lapsijumpassa, vauvamuskarissa, seurakunnan tai kunnan järjestämissä perhekerhoissa jne. Juttele asioistasi muiden kuin miehen kanssa, etsi vertaistukea ja uusia naispuolisia ystäviä.